Sydänkäpynen käden ulottuvilla

Mihin minun vauva on kadonnut?

Avuttomasta rääpäleestä on kuoriutunut ihan jotenkin ennätysajassa (vähän reilu 3,5 kk) ihan oikea ihminen. Hyvä tyyppi. Olavi naureskelee ja kieriskelee. Ottaa kontaktia ja juttelee. Nukkuu yhdeksästä kymmeneen tuntia yöllä putkeen. Toistan - mihin minun vauva on kadonnut?

Kuva kuukauden takaa, kun meinasi olla ihan kamalan mukavaa.

Pohdiskelin aiemmin jatkuvaa odottamista ja kellon kiirehtimistä. Kurkottelin kuuseen, vaikka käpyjä olisi ollut käden ulottuvilla. Voin kertoa, että tällä kertaa ei ole tarvinnut paljoa hoputella, sillä kalenterista on saanut kääntää sivua ihan tarpeeksi nopeasti ilman mitään ylimääräistä hötkyilyäkin.

Niinhän se on, että kun on mukavaa, haluaisi pysyä siinä hetkessä aina. Vaikka vauva-ajassa on tietysti omat haasteensa, niin olemme päässeet ihan älyttömän helpolla, jälleen kerran. Pitänee lisätä myös varmuuden vuoksi, että toistaiseksi.

Onhan sitä saanut olla sydän syrjälläänkin. Pieni mies oppi kierähtämään selältä mahalleen pitkällisen harjoittelun jälkeen viime viikolla. Heti ensimmäinen onnistunut pyörähdys tapahtui ihan itsenäisesti, omassa rauhassa. Huomasimme Scottyn kanssa eräänä aamuna itkuhälytintä katsellessa, että tyyppihän on mahallaan, eikä suinkaan selällään, kuten olimme hänet illalla asetelleet. Sitä seuraava yö meni minulta harakoille, sillä pelkäsin, että vauva jää jumiin mahalleen ja onnistuu jotenkin ihmeen kaupalla tukehduttamaan itsensä peitottomassa ja tyynyttömässä pedissä.

Isosiskonsahan aloitti kieppumisen fiksusti toisin päin, eli mahalta selälleen. Ei tarvinnut kytätä (niin paljoa) kieriskelevän vauvan torkkumista, koska tiesin, että typy pääsee pinteestä itsekin pois. Onneksi pikkuvelikin keksi toissailtana, miten pömppömahan päältä pääsee pois, joten nyt ei enää hirvitä masu-unetkaan.

Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä, että ne ajat ovat ohi, kun vauva pysyy paikoillaan tasan siinä kohti, mihin hänet käsistämme laskemme. Esimerkki:

Utuinen kuva siitä, kun kaveri karkasi leikkimatolta. Onneksi Sisu oli vahtimassa.

Väkisin tuo näköjään meinaa kasvaa, enkä asialle mitään voi. Totta kai olen innoissani kaikesta uudesta ja iloitsen hyvin kehittyvästä ihmisenalusta, mutta on tämä jotenkin haikeaakin.

Mihin minun vauva on kadonnut?

Amerikkalainen suomalainen

Onkiveden rannat jäivät taakse jo sen verran kauan aikaa sitten, että jotkut kansasilaiset/amerikkalaiset tavat ovat ehtineet luikerrella mukaan jokapäiväiseen elämään. Monet huomaamatta, jotkut tietoisesti. Samalla olen myös pitänyt itsepintaisesti kiinni suomalaisuudestani, joten sekametelisoppa on varttia vaille valmis.

MISSÄ ASIOISSA OLEN AMERIKKALAISTUNUT?

Mittaan matkat tunneissa, en kilometreissä (enkä varsinkaan maileissa). Irtokarkkiostoksille (IKEA) on matkaa 20 minuuttia, mökille tunti, Chicagoon reilu 8 tuntia. Ainoastaan urheillessa kiinnostaa, kuinka pitkä matka jonnekin on. Muuten ei.

Syön jälkiruoat usein haarukalla pikkulusikan sijaan. Jopa sellaiset, jotka olisi järkevämpi syödä lusikalla. Kuten mustikkapiirakka vaniljakastikkeella.

Päälläni on usein paikallisten urheilujoukkueiden vaatteita. Sinälläänhän tämä ei juuri eroa teini-ikäisestä Annista, joka asui Jokeri-paidassa, mutta nykyinen varustearsenaali ja käyttötiheys jättävät nekin ajat varjoonsa. Amerikkalaisittain olen omaksunut sen, että oman joukkueen logoja on sopivaa kantaa luonnollisesti urheilutapahtumissa, mutta myös lenkillä, nukkuessa ja erityisesti reissussa ja vihollisen maaperällä.

Go Royals!

Go Chiefs!

Olen yltiökohtelias. Tai paikallisittain ihan vain kohtelias. Käytän luontevasti sanoja, kuten please, thank you, excuse me, sorry, sir ja ma'am. Kehun helposti kaverin vaatteita tai juuri leikattuja hiuksia.

Tunnustan rakkauteni puhelun lopuksi. Love you on sama kuin heippa, mutta ei sitten kuitenkaan.

Harrastan small talkia ja pidän siitä. Olen siis sisäistänyt monelle suomalaiselle täysin tuntemattoman käsitteen awkward silence, vaivaannuttava hiljaisuus, enkä oikein enää osaa olla hiljaa. En välttämättä ole ensimmäisenä aloittamassa rupattelua esimerkiksi lääkärin odotushuoneessa, mutta jos joku tekee pienenkin aloitteen, minä seuraan helpottuneena perässä.

MISSÄ ASIOISSA OLEN EDELLEEN PERISUOMALAINEN?

En ikinä, koskaan ymmärrä sitä, että koiria kuljetetaan lava-auton lavalla irrallaan. Harva se päivä näkee sessuparkoja poukkoilemassa pick-upin perällä, enkä voi tehdä asialle mitään. Pistelee niin vihaksi!

Tällä sankarilla oli kolme koiraa mukana. Nopeusrajoitus oli 45 mailia tunnissa (n. 72 km/h). Oli vielä kaiken lisäksi autotarran perusteella Seattle Seahawks -fani!

Käytän veistä. Tunnen oloni edelleen kädettömäksi, jos tarjolla on pelkkä haarukka, ja lautasella on pihvi (hieman kärjistäen). Sen verran olen jo kuitenkin oppinut sormiruokailua, että wingsit, hampurilaiset ja maltillisesti täytetyt pizzat syön käsin.

En lähde ostoksille tai ravintolaan pyjamissa. On aika yleistä, että ruokakaupassa näkee ihmisiä aamutossuissa ja yövaatteissa. Yliopistossa ei ollut ollenkaan tavatonta, että tunnille tultiin suoraan sängystä. Ravintolaan voi ihan hyvin mennä lenkkareissa ja lökäpöksyissä. Minä kuitenkin yleensä kampaan naaman ja vaihdan vaatteet ennen ihmisten ilmoille menemistä.

En osaa ottaa vastaan kohteliaisuuksia. Vaikka itse latelen ylistäviä lauseita ja ymmärrän, kuinka se on osa kulttuuria, niin en osaa sanoa luontevasti kiitos, jos joku kehaisee minua tai vaikkapa käsitöitäni. Alkaa armoton vähättely. No ku tämä on nyt vaan vähä tämmönen. Ihan heleppo homma...

Pesen lattiat Mäntysuovalla (kun mahdollista), en kerran sen kaipuissani ostamallani Pine-Solilla, joka saa koko talon haisemaan yli-axetetun teinipojan kainaloilta.

Unohdin varmaan noin sata esimerkkiä, mutta näillä päässee alkuun. Lisättävää?

Perinneperjantai: Yökylässä anoppilassa

Vietin joulukuun 2007 lähes kokonaan Kansas Cityssä. Koska Scotty oli vasta muuttanut itärannikolta takaisin kotikonnuilleen, majoittumisjärjestelyt eivät välttämättä olleet sieltä ihanteellisimmasta päästä, sillä mies asui väliaikaisesti vanhempiensa luona. Vaikka se vähän vaivaannuttavaa olikin, pääsin tutustumaan tuleviin appivanhempiin paremmin, ja he tietysti minuun.

Scottyn viisi vuotta vanhempi veli pääsi valittamaan kuopuksen erityiskohtelusta, sillä me saimme nukkua a) samassa huoneessa, b) samassa sängyssä ja c) ovi kiinni. Ei kuulemma ollut onnistunut hänen tuodessa tyttökavereita kotiin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 10.12.2007 klo 08:40

Update

Onpas aika taas kulunut melkoista haipakkaa. Olen ollut taalla kohta jo viikon! Toivottavasti tylsistytetaan S:n kanssa toisemme totaalisesti, etteivat jaljella olevat kolmisen viikkoa kuluisi ihan yhta nopeasti.

Vaan onhan taalla tullut puuhailtuakin kaikenlaista. Enimmakseen nahty kavereita, toisia sattumalta, toisia tarkoituksella. Tiistaina tormasin Emporian tuttuihin taalla Kansas Cityn ymparistossa. Eivat meinanneet uskoa silmiaan. En minakaan. S:n kavereista on muodostunut kovaa vauhtia minunkin kavereita, siis niista, jotka eivat jo sita ennen tata reissua olleet. Sain lauantaina melkein uuden parhaan kaverinkin, kun kiropraktikkoystavamme naksautti lentokoneessa nuokkumisesta kipeytyneen niskani kuntoon. Melkoinen rusahdus sielta niskasta kuuluikin.

Ei tama elama kuitenkaan ihan pelkaksi hummailuksi ole mennyt. S:n isa vei minut perjantaiaamuna tyokaverinsa kanssa Topekaan, joten vietin paivan parin poliisin seurassa. Kaytiin mm. lounaalla ja eraan state trooperin toimistossa. Sain vastailla kysymyksiin Suomesta, S:n ja minun suhteen laadusta, kulttuurieroista jne. Jaksoin vissiin vastailla ihan kunnialla, kun kuulin moneen kertaan sanat "you're a good sport". Kotiuduttuamme S:n isa halasi minua oikein kunnolla ja kiitti mukaanlahdosta. Oli ylpea siita, miten suoriuduin keskusteluista ventovieraiden ihmisten kanssa. "I think the world of you." Etta taitaa se minut hyvaksya. Rupateltiin teekupposten aaressa viela pari tuntia niita naita, ennen kuin S tuli kotiin. Kylla Topekan reissu aina tietokoneella istumisen voittaa.

Nyt taidan menna takaisin kylmaan petiin. S lahti toihin ja jatti minut tanne ikavoimaan. Ja valmistautumaan illan pikkujouluihin. Kivaa! Toivottavasti selvitaan kunnialla automatkoista sinne ja takaisin; ovat lupailleet melkoista jaamyrskya illaksi.

Pitaa kai sita mainita viela semmoinenkin seikka, etta S on ollut ihan paras.

Tiistai 11.12.2007 klo 07:45

Stop the Press

Hold your horses! Taalla on koko maailma pysahtynyt, kun hirrrrrvea jaamyrsky kulki alueen ohi. Ei kai se viela kokonaan ohi ole, illalla kun saattaa sataa lisaa. Jo eilen, ennen lampotilan pakkasen puolelle tippumistakaan, ilmoitettiin, etta koulut ovat tanaan kiinni. Ja pikkujoulut peruttiin. Tanaan julistettiin hatatila.

Todellisuushan on, etta puissa on vahan jaata. Maassa ei juuri ollenkaan. Eilenkin satoi melkein pelkastaan vetta, ei alijaahtynytta, ihan tavallista vetta vain. Taalla on pelatty sahkokatkoksia, ketjukolareita, maailmanloppua. Ihmiset ovat ostaneet kaupat tyhjiksi sailykkeista. Tuolla etelammassa, Oklahomassa tilanne olikin paha, mutta ei taalla ainakaan mistaan katastrofista voi todellakaan puhua. Peltikolareita sattuu varmasti; autoissa kun ei ole minkaanlaisia talvirenkaita. Ihan tavallinen talvikeli. Ei mikaan deadly winter storm. Ei Kansasissa, elleivat ihmiset heittaydy taysin aivottomiksi.

Pikkujoulujen peruuntuminen, tai lykkaantyminen, ei ehtinyt harmittaa pitkaan. S vei minut nimittain ihan oikeille treffeille. Mentiin hienoon italialaiseen ravintolaan, mina mekko paalla ja S, uskokaa tai alkaa, kauluspaita paalla! Mulla on ihan kuviakin todisteeksi epailijoille. Istuttiin, syotiin ja juotiin varmaan pari tuntia. Oli tosi mukavaa. Varsinkin, kun ei itse tarvinnut maksaa laskua. Huhhuh.

S lahti juuri toihin. Sen vanhemmat ovat taman paivan kotona, kun olivat tarpeeksi onnekkaita: tyopaikat ovat kiinni. S:n sen sijaan piti lahtea paivaksi istumaan puolityhjaan toimistoon. Hankkiipahan vahan eilen tuhlaamiaan rahoja takaisin.

En tieda, mita tanaan tekisin. Nukun ja katson elokuvia varmaan. On vahan outoa hengailla taalla S:n vanhempien kanssa. Tulee ihan teiniajat mieleen. Jospa S saisi ensi viikolla jo asuntoasiat kuntoon. Sita odotellessa...

Todella, todella ystävällinen jättiläinen nimeltä James

Eletään 1980-lukua. Justiinamainen taapero on nauttimassa lauantai-illan saunavuorosta vanhempiensa kanssa. Isä meinaa vähän turhautua, kun tyllerö jää jahkailemaan ovenrakoon. "Lämpö karkaa!" Pieni neiti selittää topakasti syynsä viivyttelyyn. Hänen ystävänsä Minttu, Ville ja Väkivaltainen haluavat myös saunomaan.

Matkataan ajassa Suomen itsenäisyyspäivään vuonna 2015. Eräällä kansascityläisellä takapihalla on jättiläinen nimeltä James, joka on todella, todella ystävällinen. Itsenäisyyspäiväbrunssilla olevat aikuiset kurkkivat ulos, mutta Jamesia ei näy, vaikka kaksi pientä neitiä kovasti häntä osoittelevatkin. Kun tulee kotiinlähdön aika, James-jättiläinen ahtautuu yllättäen kolmevuotiaan tyttösen ja hänen pikkuveljensä väliin Ford Focuksen takapenkille.

Kotimatkalla pitää käydä kaupassa. Taapero tahtoo mennä isänsä kanssa ostoksille, ja äiti jää nukkuvan vauvan kanssa autoon. Lapsi pyytää äitiä pitämään huolta Jamesista, jolla täytyy olla todella epämukavat olot pikkuauton takapenkillä.

Illemmalla lapsi närkästyy, kun vanhemmat eivät ymmärrä antaa Jamesille omaa annosta pastaa. Äiti ja isä selittävät, etteivät he olleet arvanneet, että heille tulisi jättiläinen kylään. Lapsi on vieraskoreampi kuin vanhempansa, sillä hän petaa Jamesille pienen nukensängyn, jossa jättiläinen nukkuu aamuun asti. "James, wake up. Good morning!" kuuluu yläkerrasta. Lapsi kantaa kutistuneen jättiläisen sylissään alakertaan, ja äiti ottaa kuvan.

James vasemmalla.

Jää nähtäväksi, kuinka pitkäaikainen vieras James on.

Allekirjoittanut ei ainakaan tunnusta nähneensä Minttua, Villeä ja Väkivaltaista viime aikoina.

Kotiäiti

Musta, uutuudenkiiltäväksi viikonloppuna pesty ja vahattu tila-auto lipuu heräilevän naapuruston läpi. Takapenkillä istuu kaksi ja puoli lasta, jotka riitelevät siitä, kuka saa valita autossa tänä aamuna katsottavan elokuvan. Kuskin paikalla naapureille tekohymynsä takaa vilkutteleva äiti ei malta odottaa joka-aamuista autokaistalta haettua isoa lattea, jonka sekaan hän haluaisi lorauttaa vähän konjakkia, mutta malttaa mielensä, sillä on vasta maanantai.

Kun lapsista vanhin on viety kouluun, äiti palaa loppukatraansa kanssa kotiin. Hän, kuten niin moni muukin, on laittanut uransa tauolle ja alkanut kokopäiväiseksi lastenhoitajaksi. Kotiäidiksi. Mies on jälleen kerran työmatkalla, ja kun perheen nuorin saa aamun kolmannen uhmakohtauksen, konjakki alkaa kuulostaa entistäkin houkuttelevammalta, mutta latte ehti jo loppua. Onneksi kofeiini alkaa pikkuhiljaa potkia torkkuvia aivosoluja hereille.

Äiti katsoo itseään peilistä ja irvistää. Juurikasvu pitäisi käydä värjäämässä piiloon. Onko tuo harmaa hius? Äiti huokaisee syvään ja suoristelee silmien ympärille kertyneitä viiruja. Pitäisiköhän kokeilla botoxia? Naapurin Debbie on suositellut pistoksia. Hän näyttääkin vuosia nuoremmalta, vaikkakin ilmeettömämmältä, sillä edellinen hoitokerta oli mennyt hieman pieleen. Siitä äiti on salaa vähän hyvillään.

Debbie näyttää aina niin huolitellulta, ja heidän tila-autonsakin on tämän vuoden mallia. Hyvähän rouvan on kulkea puunaamassa itseään, kun lapsista huolehtii nanny. Vaikka äiti onkin puhunut Debbien selän takana, kuinka traagista on se, ettei oma äiti kasvata lapsiaan, niin oikeasti hän on kateellinen. Jazzercise-tunti, jonne Debbie on jumppahousuista päätellen juuri matkalla, kuulostaa äidin mielestä paljon mukavammalta kuin väriliitujen jynssääminen seinästä.

Mitäs tehtävälistallani tänään onkaan? Ai niin. KAIKKI.

*****

Kotiäiteys on verrattain yleistä Yhdysvalloissa. Vuoden 2012 tietojen mukaan 29% kaikista äideistä, joilla on alle 18-vuotiaita lapsia, ei käy kodin ulkopuolella töissä. Syitä on monia. Osalle kotona oleva äiti ja perheensä elättävä isä on statuskysymys. Osalle kotiin jääminen on taloudellinen päätös. Joillekin pakon sanelema tilanne, kun töitä ei ole. Jotkut ovat unelmoineet siitä koko pienen ikänsä. Ja niin edelleen.

Minä olen ollut työelämästä poissa jo yli kolme ja puoli vuotta. Miehen verrattain hyvä työ mahdollisti sen, ettemme olleet rahallisesti ongelmissa, kun toinen tulo jäi pois. Palkkani oli sen verran pieni, että siitä suurin osa olisi mennyt päivähoitomaksuihin, joten minun oli oikeastaan taloudellisesti järkevää jäädä lapsen kanssa kotiin. Amerikkalaiset (ja täällä asuvat suomalaiset!) maksavat lapsen päivähoidosta keskimäärin vähän alle 1000 dollaria (melkein sama euroissa) kuussa, ja alueelliset vaihtelut ovat suuria. Julkista päivähoitoa ei ole tarjolla, joten monessa perheessä päädytään siihen, että toinen vanhemmista, yleensä äiti, jää kotiin, varsinkin jos lapsukaisia on enemmän kuin yksi.

Meillä oli myös muita syitä kotiäitiyteen päätymiseen. Halusin varmistaa, että lapsi oppii suomea. Jos napero olisi mennyt englanninkieliseen päivähoitopaikkaan, suomen kuuleminen olisi jäänyt melko vähälle, sillä iltaisin juttelen isukille englanniksi. Päivisin minulla on aikaa huastella savvoo. Nelisen vuotta sitten päätöstä tehtäessä meillä ei myöskään ollut yhden yhtä suomalaista ystävää, joilta lapsi olisi kuullut suomea muissa tilanteissa. Toisin on onneksi nyt.

Tänään kotiäitiyteni muuttuu, sillä aloitan väli- ja osa-aikaiset, kotoa käsin tehtävät työt. Minulla on asiasta jotenkin sekavat tunteet. Aluksi olin todella innoissani, että saan tehdä jotain muutakin, kuin pyyhkiä pyllyjä ja pestä pyykkiä. Hankkia vähän saunarahoja, auttaa miestä mäessä. Sitten iski hienoinen syyllisyys, äiti kun olen. Tuo pieni mies on vielä niin pieni, että haluaisin olla ihan täysillä vielä saatavilla. Onpa semmoinenkin tollo ajatus käynyt mielessä, että ajattelevatko ihmiset meidän ajautuneen taloudelliseen ahdinkoon, kun keskiluokkainen rouva aloittaa työt. Herää, pahvi.

Olen edelleen kotiäiti. Sataprosenttisesti. Lohkaisen nyt päivästä pari tuntia muiden juttujen tekemiseen, mutta olen tehnyt itselleni selväksi, ettei se saa tapahtua lasten tai parisuhteen kustannuksella, sillä he ovat se minun oikea työni. Tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa. Käytännössä tämä hoituu niin, että herään aamulla miehen kanssa ja hoitelen työt aamu-unisten lasten edelleen uinuessa. Päivällä piirrellään, halitaan ja varmasti riidelläänkin, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Amerikkalaiseen tyyliin tämä työ voi loppua milloin vain, ilman mitään irtisanomisaikoja, joten taotaan nyt, kun rauta on haaleaa. Onneksi tästä toisesta, kokopäiväisestä ja ympärivuorokautisesta työstäni ei voi saada ihan tuosta vain monoa persuuksille.

Mutta onpas kiva saada pitkän tauon jälkeen jotain elonmerkkejä ansioluetteloon. Wish me luck!

Perinneperjantai: Kaipuu kainaloon

Sitä jaksoi nuorempana vaikka mitä. Muun muassa viettää yön Helsinki-Vantaan kakkosterminaalin lähtöaulassa ennen Atlantin ylitystä. Kai se vain kertoi siitä, että tykkäsin eräästä tyypistä, joka oli tulossa vastaan Kansas Cityn lentokentälle. Niin, ja erityisesti siitä, että tilillä eivät eurot keskenään juuri juhlineet, eli hotelliyöstä oli turha edes haaveilla.

Matkustin joulukuun 2007 alussa jo toista kertaa puolentoista kuukauden sisään moikkaamaan tulevaa siippaani. Pitkä loma mahdollisti rennon yhdessäolon, mutta myös menneisyyden haamujen tunkeutumisen seuraan. Tänään keskitytään kuitenkin vielä lähtötärinöihin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 29.11.2007 klo 18.19

Ihan kohta

Viisi. Päivää. No more, no less. Odotusta täynnä olleet päivät (ja yöt) ovat sujuneet tähän asti ikävöidessä, nukkuessa, S:n lahjojen parissa pakertaessa ja väistellessä tätä tavarapaljoutta, joka odottaa pakkaamista. Ugh. Jos matkat S:n luo eivät olisi niin työläitä/kalliita/pitkiä/väsyttäviä, kävisin siellä varmasti useammin.

Aamulla pitäisi selviytyä linja-autoon ja körötellä Savoon. Jos Matkahuollon nettisivut toimisivat, osaisin mennä asemalle oikeaan aikaan.

Nettisivujen toimimista odotellessa voisin vaikka pakata. Tai katsoa tämän uudestaan.

Hnhnhnhnhn.

Maanantai 3.12.2007 klo 03:59

Going to Kansas City

Hereillä ollaan. Väsyttäisi, muttei nukuta. Äsken pystyin vielä syyttämään S:ää unen puutteesta, kun odottelin sen soittoa niin tinkaan, mutta nyt en enää pysty, kun ihan justiinsa rupateltiin kiva tovi.

Huomenna, tai siis tänään, hyppään junaan ja otan suunnaksi Helsinki-Vantaan. Lento lähtee tiistaiaamuna, eli siis huomenna, aikaisin. Tällä kertaa pääsen näkemään Amsterdamin ja Minneapolisin lentokentät, ennen kuin laskeudun tutulle ja turvalliselle Kansas City Internationalille.

Ja onhan sitä jo odotettukin, vaikka viimeksi nähtiin vaivaiset parisen viikkoa sitten. Tuntuu ihan oikeasti, että siitä olisi paljon pidempi aika. Eipä tuolla nyt niin väliä ole, kun ihan kohta pääsen taas S:n kainaloon. Mukavaa, kun sekin on niin älyttömän innoissaan tulevasta yhdessäolosta.

Noo, pitäisi varmaan yrittää vaikka nuijanukutusta, että saisi edes vähän levättyä ennen puolentoista vuorokauden matkustusrutistusta. Huomenna, tai siis tänään, pitää vielä yrittää tehdä matkalaukuista mahdollisimman kevyitä ottamatta niistä kuitenkaan mitään pois. Jotenkin onnistuin taas pakkaamaan koko omaisuuteni mukaan.

Niin aina.

Linja-autossa muutama päivä sitten. Kahdelta iltapäivällä.

Keskiviikko 5.12.2007 klo 15:58

Perilla

Taalla taas. Matka oli pitka ja raskas, mutta kylla kannatti lahtea. Puolentoista vuorokauden matkustelun ja milloin missakin nukkumisen jalkeen saavuin Kansas Cityyn, ja minua oli vastassa mies. Ja ruusu.

Oli uskomatonta, miten akkia siihen taas tottui, etta toinen on vieressa, lahella. Maailman luonnollisin asia.

Ja sen isa sanoi: "Welcome home."

Sisko ja sen veli

Eilen meillä juhlittiin pikkuveli-Olavin kolmen kuukauden taivalta. Vähän niin kuin siinä sivussa, sillä pääosan vei teekannunhenki, jonka isosisko-Iita kutsui hieromalla vaaleanpunaista ja ärsyttävän kovalla äänellä laulelevaa lelukannua, jonka paristot ovat nyt va-li-tet-ta-vas-ti lopussa. Meidän tuli luonnollisesti esittää toivomuksia.

- We get three wishes, äiti! My first wish is... Make me a prince and äiti a princess. When daddy gets home, the genie will make daddy a prince hike (like) me and we can have a dance party.
- Jahas, äiti on mielellään prinsessa. Mikäs Olavi sitten on?
- Baby broder can be a parrot.

Kuninkaalliset leikit kestivät koko päivän laulujen ja alamaisten viihdyttämisen muodossa (eli taloa sotkiessa), mutta kaikki hauska päättyy aikanaan, ja tuli jokapäiväisen lelujenraivauksen vuoro.

- Hei Iita, menepäs nyt siivoomaan, ennen ku daddy tullee kottiin.
- I'm not Iita, I'm Prince Aliiiii Apapla.
- Okei, Prinssi Ali Ababwa, mene siivoamaan, ennen kuin daddy tullee kottiin.
- You can siivo, I'll go play upstairs.

Eräänä mökkiviikonloppuna häntä piti kutsua piraatti-Pythagoraaksi. Olisikohan saanut inspiraationsa veden äärellä olemisesta ja polkuveneellä kellumisesta. Ensin piti tosin tehdä salapoliisityötä, ennen kuin merirosvon oikea henkilöllisyys selvisi - lapsen ääntäminen kun oli luokkaa "Pirate McDagaris" (Pirate Pythagoras on hahmo eräässä piirrossarjassa). Typyssä on selvästi metodinäyttelijän vikaa, sillä roolihahmosta ei luovuta joskus päiväkausiin.

Roolileikkien lisäksi tyttönen on oppinut käyttämään aikamuotoja (lähes) oikein. Epäsäännölliset verbit ovat vielä hakusessa, mutta se lienee aika normaalia. Olisikin paljon loogisempaa sanoa I goed there kuin I went there. Napero käyttää molempia muotoja sujuvasti. Aikamääreistä yesterday, today, six minutes ja two weeks ovat suosituimpia ja tuntuvat käyvän tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Iita tykkää myös määritellä ihmisiä, eläimiä ja asioita. Big, small ja medium ovat kovassa käytössä ja niillä kuvaillaan ihan kaikkea, joskus myös vessanpöntön sisältöä, ja suomeksi lipsahtaa välillä iso. Kun joskus, hyvin harvoin, kerron miehelle, että Sisu oli päivällä bad dog, niin tyttö juoksee korjaamaan, että Sisu ei ole paha koira, vaan onnellinen, happy dog. Lapselle itselleenkään ei saisi olla vihainen, ja suusta kuullaankin usein sanat "You can't suuttu me, I'm a good girl."

Hyvä tyttö se onkin.

Suomi on edelleen siis taka-alalla, ja tyttö ei oikeastaan käytä ensimmäistä kotimaista oma-aloitteisesti koskaan, paitsi jos laskee minun sormia. "Yski, kaski, komme, nejjä, viisi." Siinä, missä englanniksi pulputus onnistuu joskus jopa liiankin hyvin, niin suomeksi puhumista neiti tuntuu vähän ujostelevan. Toistaa kuitenkin mielellään suomalaisia sanoja perässäni, ja sanavarasto kasvaa selvästi. Onneksi ymmärtää kaiken, niin halutessaan.

No mutta, entäs sitten tuo eilisen varttivuoden päivänsankari? Meidän Olavi on kasvanut aivan hurjasti! Viimeisimmät tilastotiedot ovat kuukauden takaa, mutta silloin, kahden kuukauden iässä, miehellä oli mittaa jo 10 senttiä enemmän kuin syntyessä (58,5 cm), ja painoakin oli mosoposki kerryttänyt melkein kaksi kiloa (5,42 kg). Kummasti kutistuneet vaatteet antavat osviittaa siitä, kasvua tapahtuu edelleen tasaisen varmasti.

Hippo ei ole enää jättiläinen!

Toisin oli ennen. 2 kk.

1 kk.

1 viikko.

Kasvu ei ole ollut tietenkään pelkästään fyysistä, vaan avuttomasta pikkuvauvasta on kuoriutunut topakka kaveri, jonka niska kannattelee ihan itse itseään, joka hymyilee leveästi, ja joka nukkuu helposti yhdeksän, kymmenen tuntia yöllä putkeen.

Mahalleen olisi kova kiire päästä, mutta kierähtäminen ei ole vielä onnistunut ilman apua.

Hymypoika.

Tiedän kokemuksesta, että vauhti vain kiihtyy, mutta en oikein tiedä, miten se on enää mahdollista, sillä nämä ensimmäiset kolme kuukautta ovat hujahtaneet ohi nopeammin, kuin Mustanaamio liikkuu viidakossa. Kohta tuo tyyppi istuu, konttaa, kävelee. Juttelee. Jännä nähdä, minkälaista kielisekamelskaa sieltä alkaa tulla. En ole vielä ihan selvillä, mitä kieltä "hö-hö-höö" on.

Iita ja Olavi - sisko ja sen veli. Ilmeestä päätellen kyseessä oli yllätyspusu.