Arkinen haaste

Kirjoittaminen on tökkinyt viime aikoina. Ei ole (muka) aikaa tai (oikeasti) aiheita. Päätinpä siis haastaa itseni ja samalla kaikki halukkaat kirjoittamaan ihan joka päivä viikon ajan; kertoen siitä ihan tavallisesta arjesta, kuten ainakin minulla oli ennen tapana. Ennen kaikenlaisia estoja ja filttereitä.

Aloitan tänään kertomalla eilisestä, eli ihan tavallisesta helmikuisesta keskiviikosta.

Keskiviikko 24.2.2016 (Arkihaaste 1/7)

Päivä meinasi alkaa aikaisin, kun pienin mies heräsi puoli kuudelta syömään. Yksitoista tuntia unta ei kuitenkaan hänelle riittänyt, vaan tyyppi veteli sikeitä eväshetken jälkeen vielä puoli yhdeksään. Siinä välissä sitkeän mahataudin viimein selättänyt isosisko oli kömpinyt isänsä tyhjäksi jättäneelle paikalle torkkumaan.

Tekaisin itselleni pikaisen aamupalan ja aloitin päivän palkkatyöt vähän yhdeksän jälkeen. Viime aikoina tehtäviä ei ole ollut runsaanlaisesti, joinain päivinä ei ollenkaan, joten en odottanut istuvani tietokoneella kovinkaan pitkään. Kuusi ja puoli tuntia myöhemmin kuitenkin suljin läppärin epäuskoisena - viikon minimituntimäärä, kymmenen, oli tältä viikolta täynnä.

Työasuna pyjamat.

Kuuteen ja puoleen työtuntiin mahtui myös vaipanvaihtoa, imettämistä, isomman naperon viihdyttämistä ja ruokkimista, joten aivot olivat aikamoisessa solmussa. Roskainen kokolattiamatto vaati kuitenkin imurointia, ja Scotty pääsikin heti siivouskaveriksi kotiin tultuaan.

Siivoilun jälkeen kokkasimme tiistailta tähteeksi jääneen quinoa-salaatin kylkiäisiksi kananrintaa ja lehtikaalisalaattia. Katsoimme ties monennenko Castle-jakson tälle viikolle (miten niin koukussa?), minkä jälkeen minä kävin hakemassa kellarista ystävänpäiväksi ostetun kuohuviinipullon. Katsoimme viimeinkin Scottyn minulle Valentine's Day -lahjaksi antaman Ant-Man-elokuvan (Paul Rudd, aaah), joten kuohari kuului jotenkin asiaan. Syy se on tekosyykin.

Elokuvan jälkeen istuimme hiljaisessa talossa ja ihmettelimme, miten on mahdollista, että meillä on kaksi lasta, ja pystymme silti viettämään suht' hiljaisen elokuvaillan ihan kahdestaan. Pienempi meni normaaliin tapaansa heti seitsemän jälkeen unille, ja isompi katsoi omassa huoneessaan piirrettyjä. Vain hepulikoira Sisu aiheutti häiriöitä työntymällä syliin.

Meidän piti mennä aikaisin nukkumaan, mutta jotenkin vielä yksi jakso Castlea tuntui hyvältä ajatukselta. Humppasin makuuhuoneessa vielä edestakaisin, sillä aktiivisuusrannekkeeni kertoi minun laiskotelleen, eikä päivän askelmäärä ollut lähellekään täynnä. Vähän yhdentoista jälkeen olin saanut ravattua puuttuneet 2000 askelta, pestyä hampaat ja kaivauduttua peiton alle. Suljin silmät ja näin unta mökkisaunasta.

*****

Tagaan Instagramiin haasteen kuvat tunnisteella #arkihaaste16, joten jos haluat ennakkomaistiaisia tulevista postauksista kuvien muodossa, ne löytyvät sieltä. Lähde sinäkin haasteeseen mukaan!

Perinneperjantai: Virtuaaliset Valentine's Day -treffit

Enpä sitä vielä tiennyt, mutta vuoden 2008 Valentine's Day (ystävänpäivä) oli viimeinen, jonka vietimme yhdessä vain virtuaalisesti. Eipä sitä tosin sen jälkeenkään ole mitenkään erityisesti juhlistettu, ja Skypessä tuli varmaan tuijoteltua toisiamme silmiin paljon enemmän kuin yhtenäkään rakastavaisten päivänä sen jälkeen. 

Tänä vuonna olimme romanttisesti saunaraksalla polttelemassa myrkkyhuuruja uudesta kiukaasta pois.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 15.2.2008 klo 17:45

Will You Be My Valentine?

Vielä/enää kolme viikkoa. Vielä siksi, että haluaisin olla siellä jo nyt. Enää sen takia, että minun pitäisi hoitaa miljoona koulujuttua pois alta ennen reissua, ja kolme viikkoa on lyhyt aika siihen.

Mutta onpa pitkästä aikaa mukava yllättää itsensä hymyilemästä milloin missäkin ilman mitään ilmeistä syytä. Pitenevät päivät ja S:n lempeät sanat ovat kai tehneet tehtävänsä. Toki tämä elo on vieläkin istuskelua ja ajantappamista parempia aikoja odotellessa, mutta ainakin sitä tietää, että paremmat ajat ovat jo lähellä.

Vietettiin eilen jo toista ystävänpäivää erossa toisistamme. Juotiin viiniä ja muisteltiin mukavia juttuja. S kertoi, miten sen elämä oli muuttunut todenteolla sinä päivänä, kun nähtiin uudelleen viime lokakuussa. Se tarkensi, että toki sen elämä oli muuttunut minun takia jo aiemminkin, mutta viiden kuukauden takaisen jälleennäkemisen se nosti oikein erikseen esille. Kyllähän se muutti asioita; teki meistä paljon läheisempiä ja varmempia suhteestamme. Noin esimerkiksi.

Muistan olleeni todella innoissani, ehkä vähän peloissanikin vierailusta ja laskeneeni päiviä heti lippujenostosta lähtien. Nyt en edes muista tarkalleen, moneltako lentoni lähtee, mutta se johtuu siitä, etten paljoa enää jännittele matkustamista. Minun ei tarvitse enää jännittää sitäkään, miten yhdessäolo sujuu tai mitä S:n perhe minusta ajattelee. Nyt voin keskittyä jännittämisen sijaan olemaan reissusta pelkästään iloinen ja innoissani. Sekin tuo riittävästi perhosia vatsaan. Kivoja, nättejä perhosia.

Niin, ja sekin tuo hymyn salakavalasti huulille.

My Valentine.

Maanantai 18.2.2008 klo 21:05

Ups and Downs

On päiviä, jolloin hymyilyttää. On myös päiviä, jolloin ei hymyilytä. Tänään mennään taas suupielet ylhäällä, mutta aina ei tosiaan niin ole. Masisteltiin eilen S:n kanssa oikein yhdessä tätä erossa olemisen kauheutta; yleensähän minä masistelen yksin, ja S pakenee esimerkiksi videopelien maailmaan.

Eilen oli tosiaan siitä harvinainen päivä, että puhuttiin oikeista asioista. Puhuttiin siitä, mitä voitaisiin tehdä paremmin, jotta saataisiin tehtyä tästä tilanteesta vähän helpompi. Suurinta probleemaa, eli välimatkaa nyt ei poista tuosta välistä Erkkikään, ei vielä, mutta jotain helpotusta olisi kiva saada. Parin tunnin kitkuttelun jälkeen oltiin jo niin hyvin selvillä toistemme tuntemuksista ja tarpeista, että tänään on ollut helppo hengittää. Tulevaisuudestakin on ollut paljon varmempi olo, vaikkei mitään lukkoonlyötyjä suunnitelmia olekaan, mitä nyt pari lyhyttä reissua tässä keväällä. Eletään molemmat odotellen parempia ja yhteisiä aikoja, ja S ainakin on ihan vakuuttunut, että lopputulos on kaiken tämän kärvistelyn arvoista. Kyllähän minäkin sen tiedän.

Nukuin pitkästä aikaa kunnon yöunet. Heräilin toki parin tunnin välein, mutta vaivuin takaisin tajuttomuuteen hyvin nopeasti. Näin paljon unia, mukavia unia S:n kanssa asumisesta, kokkailusta, kaupassa käymisestä. Arjesta, toisin sanoen. Vielä ei tiedetä varmaksi, milloin päästään yhteisestä arjesta nauttimaan, mutta kyllä sekin aika sieltä vain (melko) varmasti on tulossa. Ja koko ajanhan se väkisinkin lähestyy.

Jaahas, onnistuin kirjoittamaan merkinnän, jonka olen kirjoittanut jo monta kertaa. Sanotaan nyt vielä, että on ikävä, niin ei jää sekään epäselväksi.

Wanted: Into & Kunto

Olihan se aika kamala kokemus - se ensimmäinen juoksulenkkiyritys pari kuukautta synnytyksen jälkeen, kun sisukalut vielä hakivat vanhoja tuttuja paikkojaan, ja surkastuneet lihakset säikähtivät yhtäkkistä rasitusta. Kilometrin jälkeen vaihdoin könyämisen kävelyyn ja lupasin itselleni antaa lisää aikaa palautua.

Vaikka varsinaisia raskauskiloja en juuri kerryttänyt, niin olo oli ja on aika löysä. Asiaa ei auta se, että olen herkutellut niillä raskauden vuoksi kielletyillä jutuilla melko hyvällä menestyksellä näiden kuluneen viiden kuukauden aikana, joten imetys ei ole ainakaan näivettänyt tätä mammaa. Tarttis siis tehdä jotain.

Eikä se löysä olo edes kaikista pahinta tässä ole. On ollut todella hankalaa hyväksyä se, etten vain jaksa samalla tavalla kuin ennen raskautta. Vaikka en missään huippukunnossa silloinkaan ollut, niin saatoin sentään laittaa lenkkarit jalkaan ja juosta vitosen (kerran jopa kympin!) kuolematta. Parikin kertaa viikossa, (osittain) huvikseni. Ja se taas näkyi yleisenä jaksamisenakin.

Nyt, kun sisäelimet eivät enää hölsky valtoimenaan ympäri kroppaa, olen siinä pisteessä, että pystyn hölköttelemään kolmisen kilometriä yhteen soittoon. Tästähän voisi olla iloinen, sillä kunto on selkeästi paranemaan päin, mutta arvatkaapa, osaanko olla tyytyväinen? En tietenkään, sillä on vaikeaa olla vertaamatta. Vertaamatta muihin, mutta erityisesti siihen vanhaan itseeni. Vaikka pitäisi osata ottaa entiset suoritukset ja kunto motivaattorina ("Olen pystynyt siihen ennenkin!"), onnistun masentumaan ihan joka lenkin jälkeen, koska homma ei vain kulje samalla tavalla kuin ennen. Hölmöä edes olettaa, että vuoden tauon jälkeen ei olisi ruosteessa.

Voin kuitenkin vielä piilottaa huonontuneen kuntoni raskauden taakse. Vaikka olin varmasti keskimääräistä (amerikkalaista) aktiivisempi pallomaha, niin olihan se silti hyvä tekosyy istua sohvalla ja syödä jäätelöä. Sohvalla on myös ollut mukava istuskella raskauden jälkeen, koska nyt voin juoda kaljaa ja syödä haisevia juustoja. Palkita itseäni kokonaisen ihmisen kasvattamisesta, hei!

Eiköhän tässä kuitenkin ole tullut palkittua ihan tarpeeksi. Kunniakierros on nyt tehty sohvalta käsin. Onneksi kevät kolkuttelee jo ovella, ja ulkona on kivempi olla - lenkkarit jalassakin. Kun vielä löytäisi sen kadonneen motivaation. Taitaa olla piilossa samassa paikassa kuin se edesmennyt kuntokin.

Ryökäleet.

Perinneperjantai: Ei kurjuutta kummempaa

Kaukosuhdeaika oli melkoista tunteiden vuoristorataa. Huiput olivat korkeita, mutta sinne kapuaminen kesti, kun liikkeelle piti lähteä aina järkyttävän pitkän ja jyrkän persmäen laskemisen jälkeen. Aikaeron lisäksi ihan jokainen kilometri välissämme ahdisti ja väsytti, eikä aina ollut todellakaan helppoa. Ei edes koko ajan.

Helmikuussa 2008 ei vielä tiedetty, milloin pääsisimme pysyvästi samaan maahan, tai edes miten. Ehkäpä se epävarmuus ja -tietoisuus harmitti myös vähän.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 12.2.2008 klo 08:10

Ei kurjuutta kummempaa

Viime aikoina on ollut jotenkin rankempaa kuin normaalisti. En oikein tiedä, mistä se johtuu, mutta meidän molempien jaksaminen on ollut heikohkoa. Ehkäpä tässä on kyse ihan siitä perinteisestä ikävästä, joka tuntuu kovenevan päivä päivältä. Nostan hattua niille, jotka jaksavat kaukosuhteilua vuosikausia. Mulle alkaisi riittää jo.

Mulla on ollut vähän semmoinenkin olo, että ärsytän ihan kaikkia vain olemalla minä. Eniten varmaan itseäni. Olenkin aika lailla erakoitunut tähän pieneen koppiin, joka ei välttämättä ole täysin huono juttu, koska kouluhommia pitäisi todellakin tehdä. Mikään ei oikein jaksa innostaa, ei täällä. Onneksi ensi viikolla pääsee käymään kotipuolessa, ja sen reissun jälkeen onkin Atlantin ylitys jo todella lähellä. Vähän vaihtelua elämään; se taitaa olla se lääke tähän möllöttämiseen.

Elämästä nauttiminen on jäänyt ihan liian vähiin. Odotan vain jotakin. Vaihtoaika oli ehkä liiankin hauska, koska nyt tämä tavallinen arki tuntuu puuduttavalta. Ja sitten on tietysti tuo mies, jonka luokse haluan melkoisen paljon. Pitäisi tarttua hetkeen, mutta kun haluaisin tarttua S:n käteen.

Valitukseksi meni taas. Syytän siitä mm. ikävää, unenpuutetta, pimeyttä, loskaa.

Keskiviikko 13.2.2008 klo 12:50

Sinä olet niin kaukana

Juteltiin aamulla S:n ja S:n siskon kanssa oikein porukalla. Sisko on menossa naimisiin noin kuukauden päästä, mutta mitä lähempänä hääpäivä on, sitä enemmän valitettavaa tuntuu tulevasta puolisosta riittävän. Stressi on tietysti kova. Sisko kertoi heidän riidoistaan, analysoi niitä ja heidän ongelmiaan, S ja minä kuunneltiin ja nyökyteltiin. S kysyi minulta, mikä minun mielestäni on suhteemme suurin ongelma. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä: "Distance." En edes keksinyt muuta, vaikka varmasti tarkemmalla pohdinnalla keksisin paljonkin valitettavaa. Oon siinä nimittäin hyvä. S oli kanssani täysin samoilla linjoilla. Välimatka ahristaa.

Eihän sitä tiedä, miten paljon mekin riideltäisiin, jos oltaisiin juuri ostettu talo, valmisteltaisiin (ja maksettaisiin) häitä, oltaisiin äärimmäisen stressaantuneita. Asuttaisiin yhdessä. Tällä hetkellä meillä riidellään vain välimatkaan ja erossaoloon liittyvistä ja niistä johtuvista asioista. Tai ei edes riidellä. Kiukutellaan. Aamuinen keskustelu avasi silmät, taas kerran; eihän meidän asiat ole ollenkaan hassusti. Kunhan tuon välimatkan poistaisi yhtälöstä, niin x:n arvo olisi varmasti plusmerkkinen ja moninumeroinen.

Tänään, tai oikeastaan jo eilen illalla, on ollut taas paljon parempi fiilis kaikesta. Lepo taisi auttaa. Nukuin viime yönä jopa kuusi tuntia yhteen menoon. Pomppasin kuitenkin puoli kuudelta ylös juttelemaan henkeviä, jonka jälkeen kävin tylsistymässä luennolla, joten nyt taas vähän ramaisee. Pitää ehkä ottaa torkut, jos meinaa jaksaa ahdistua kandintyöstä. Nälkäkin on. Ja ikävä. Viuviu.

Ostin kaupasta kilokaupalla perunoita ja porkkanoita. Taidan mennä askartelemaan niistä jotain.

Liian pienet vaatteet

Eilen liian pieniä vaatteita pois viikkaillessani se iski oikein avokädellä. Haikeus. On sanottava hyvästit pikkuvauva-ajalle.

Olavi täytti kuun alussa viisi kuukautta ja päätti, että kohtahan kontataan. Päämäärättömästä kieriskelijästä ja keinussa mielellään kellineestä vauvasta tuli yhtäkkiä topakka ja päättäväinen tyyppi, joka viettää suuren osan hereilläoloajasta (ja joskus valitettavasti siitäkin ajasta, kun pitäisi nukkua) nelinkontin heijaillen, välillä uhkarohkeasti eteenpäin syöksähtäen.

Pientä miestä ei voi jättää hetkeksikään vahtimatta, sillä kaveri kierii itsensä kiipeliin alta aikayksikön. Tälläkin hetkellä kömpii olohuoneen pöydän alla. Sylissä ei malta istua, vaan levottomat jalat haluavat pomppia tai kiivetä pitelijää pitkin. On jatkuvassa liikkeessä, ja se on alkanut häiritä normaalisti niin ihanan pitkiä yöuniakin.

Vaikka tämä jatkuvasti kasvava ja muuttuva ihminen on maailman valloittavin pikkuinen herrasmies, enkä malttaisi tavallaan odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, niin ikävä niitä menneitä aikoja kohtaan hiipii vähän puskista päälle. Jos elin isosiskon vauva-aikana katse tiiviisti tulevassa, niin nyt on homma päälaellaan. Haluaisin imeä ihan kaiken vauvantuoksun itseeni, sillä nämä hommat taisivat olla meidän osalta tässä.

Mutta sitähän tämä vanhemmuus taitaa loppujen lopuksi olla. Luopumista. Siitä hetkestä lähtien, kun napanuora katkeaa. Niin sen tietysti pitää ollakin, enkä nyt todellakaan väitä, että haluaisin elää vauva-arkea esimerkiksi kymmentä (tai edes kahta) vuotta, mutta jos nyt ihan vähän voisin jarrutella. Nuuskutella nukkuvaa vauvaa.

Jos on pitänyt löysätä talutusköyttä pienimmäisen kanssa, niin entäpä sitten tuo isosisko? Iita on aina ollut aika itsenäinen (itsepäinen) ja omatoiminen neiti, ja tämä isosiskous on vielä korostanut niitä puolia. Kun hän kuulee pienen (mutta niin ison!) veljensä itkevän, hän kipittelee rapsuttelemaan Olavin mahaa ja hokee "gutsigutsiguu, gutsigutsiguu" - ja pikkumies rauhoittuu. "He likes his big sister!" Iita toteaa aina yhtä onnellisena ja ylpeänä, ja oikeassa on. Kun homma on hoidettu, hän palaa omien, isojen tyttöjen leikkien pariin.

Monesti on tuntunut, että lasten ikäero meni just eikä melkein nappiin. Tämä toimii meille. Iita ei ole ollut sairaalloisen mustasukkainen (vielä...) eikä liian kiinnostunut vauvasta tökkiäkseen silmiä ja suuta. Hoivaamisvietti on kuitenkin kova, sillä silloin kun pikkuveli ei ole huolehdittavana, Iita kaivaa esille jouluna lahjaksi saamansa nuken, jolle antoi nimeksi Real Olavi.

Saas nähdä, minkälaisissa liemissä meidät vielä näiden naperoiden takia keitellään. Vähän veikkaan, että ikävöin sitä avuton vauva -vaihetta vielä monta kertaa tulevien vuosien aikana. Ajokortti 16-vuotiaalle, anyone?

Perinneperjantai: Kahdeksan tuntia

Kahdeksan tunnin aikaero ei ollut ihan sieltä helpoimmasta päästä. Yksi (minä) oli periaatteessa kokonaisen (työ)päivän edellä toista, ja koska Scotty kävi töissä, ja minä vain koulua, niin minun oli valvottava, jos meinasimme olla viikolla juttuyhteyksissä, sillä Scotty kotiutui puolen yön jälkeen Suomen aikaa. Vuorokausirytmi oli vähintäänkin pyllyllään, mutta sekaisin se oli menossa joka tapauksessa pian, sillä seuraava reissu Scottyn luo häämötti kuukauden päässä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Lauantai 9.2.2008 klo 07:44

Missä olet, Nukku-Matti?

On kai se tämäkin aika herätä lauantaiaamuna. Tai no ei tämä kellonlyömä niin epäinhimillinen olisi, mutta tunti sitten, jolloin oikeasti pomppasin jo ylös, on pikkuisen liian aikainen, ainakin minulle.

En osaa enää nukkua yöllä, en ainakaan yhteen putkeen. Olen tottunut nukkumaan uneni pätkissä jakaen torkut tasaisesti pitkin päivää ja yötä. Sillä tavoin ollaan voitu maksimoida yhteinen aika S:n kanssa, joka elää 8 tuntia meitä jäljessä. Tämä järjestely ei kuitenkaan ole mitenkään terveellinen, ja olenkin melkein koko ajan väsynyt. Nytkin. Tässä olisi ollut nyt pari yötä hyvää aikaa nukkua ihan ilman häiriöitä, kas kun S on kaverinsa luona Topekassa juhlimassa synttäreitään, mutta kun ei pysty niin ei pysty. Nukun luultavasti seuraavan kerran kunnolla vasta neljän viikon päästä, kun pääsen S:n kainaloon ja "omalle" aikavyöhykkeelle. Jet lagin oireet voi näköjään unohtaa, jos jatkaa elämistä Amerikan rytmissä.

Kävin eilen maksamassa itseni kipeäksi passista ja passikuvista. Eräs paikallinen valokuvausliike velotti kuvista 16,90€. Ihan hyvin. Olisi varmaan pitänyt suorittaa vähän hintavertailua. Elin sitten eilisen muroilla, salaatilla ja pinaattikeitolla. Niistä kaksi jälkimmäistä löytyi jo pakastimesta ja jääkaapista. On tää opiskelijan elämä hohdokasta.

Soitin äsken S:lle. Siellä se oli pelailemassa videopelejä baarissa, iso mies. Käski soittaa vielä parin tunnin päästä uudestaan. Nyt pitäisi siis tappaa aikaa siihen asti. Voisin nukkua, mutta kun en sittenkään voi. Voisin lopettaa tämän kirjoittamisen ja siirtyä kandintyön pariin. Oikeasti tekisi mieli lenkille, oikein juoksulenkille, mutta se ei taida onnistua tässä kelissä ilman, että joku paikka hajoaa kappaleiksi.

Tulisi jo kesä. Tai ainakin maaliskuu. Ja joku voisi tehdä kaikki koulutehtävätkin minun puolesta.

Sunnuntai 10.2.2008 klo 07:56

Back to Normal

Hereillä ollaan taas, mutta paljon kotoisammasta syystä kuin eilen. S kotiutui Topekasta eilen (tai tänään niiden aikaa), ja sain taas vissiin sitten kiinni normaalista rytmistä. Valvoin neljään asti, heräsin kuudelta, kun S ja kumppanit soittelivat. Pojat pelasivat Halo 3:a, eivätkä paljoa jaksaneet/kyenneet keskittymään järjelliseen keskusteluun minun kanssa, joten kävin hakemassa jääkaapista oluen (kaksi) ja nautin olostani. Oli mukavaa.

Vaan kyllä se rassaa, kun ei itse pääse mukaan rientoihin. Matka on liian pitkä. Pojat läksivät juuri baariin pariksi tunniksi, enkä minä voinut tehdä muuta, kuin toivottaa hauskaa iltaa ja jäädä itse tänne pimeyden keskelle. Vajaan neljän viikon päästä (ei sillä, että laskisin) pääsen toki nauttimaan paikallisesta baarikulttuurista, mutta sekin on väliaikaista. Eikä minun tietenkään tarvitsisi olla mukana kaikessa, mitä S tekee, vaikka asuttaisiinkiin samassa paikassa, mutta nyt en voi osallistua mihinkään. En ilman webbikameran apua, ja silloinkin mahdollisuudet ovat hyvin rajatut. Jutellaan, pelataan, ehkä nautitaan sivistyneesti pari olutta. Toiset jatkavat illanviettoa, yksi menee nukkumaan; onhan kello kahdeksan aamulla.

En oikein osaa edes kuvitella, millaista yhteiselo S:n kanssa oikeasti olisi. Meillä on kokemusta yhdessä asumisesta pätkissä, mutta sitä tavallista arkea ei olla yhdessä vielä päästy viettämään. Aina on taustalla ollut pelko ja tieto siitä, että toisen, yleensä minun, pitää kohta lähteä, ja sen takia paineet hauskanpidosta ovat olleet kovat. Olisi mahtavaa päästä asumaan yhdessä, elämään yhteistä arkea. Luultavasti.

Menenpä tästä sitten nukkumaan. Väliaikainen herätys on odotettavissa parin tunnin päästä, kun sankarit kotiutuvat baarista. I wouldn't have it any other way.

Tai no samalla mantereella olisi tietysti kiva asua. Noin nyt aluksi.

Sinertävä peitto, joka sai näkemään punaista

Kun tammikuu oli jolkotellut jo hyvän matkaa eteen päin, eräs ystäväni vinkkasi minulle vuoden kestävästä käsityöprojektista, lämpötilapeitosta. Ei tarvitsisi kuin virkata yksi rivi päivässä, ja rivin väri määräytyisi päivän lämpötilan mukaan. Kuulosti niin kivalta, että päätin kuroa kuluneen kuukauden kiinni.

Virkkasin pari riviä. Piti purkaa pois, sillä peitosta oli tulossa hieman liian kapoinen. Pienen säätämisen jälkeen olin tyytyväinen peiton leveyteen (120 cm) ja annoin koukun heilua. Tilasin huumassani lisää lankoja, sillä tähän projektiin niitä uppoaisi. 

Värit aaltoilivat kauniisti - kertoen tammikuista tarinaansa. Pehmoinen päiväkirja, joka jäisi jälkipolville muistoksi vuodesta 2016. Peitosta oli tulossa niin kovin kaunis, mutta siinä oli vain yksi vika.

Siitä oli tulossa 5,5 metriä pitkä.

Tämä oli se hetki, kun tajusin tilanteen. 20 riviä, ja peitto menossa jo polvissa asti.

Joku nohevampihan olisi tehnyt laskutoimituksen jo heti alkuvaiheessa. Ei tarvitse olla kovin kummoinen einstein ymmärtääkseen, että 365 (tänä vuonna 366) riviä on aika paljon, varsinkin pylvässilmukkaa.

Onneksi olen kokenut purkaja, joten lankojen takaisinkeriminen ei tuottanut varsinaisia ongelmia. Olin kuitenkin itselleni sen verran vihainen, että uusi peitto piti aloittaa hetimiten, vaikka kello lähenteli jo puoltayötä. Virkkasin pari riviä, jotka purin heti pois, koska metrin levyinen peitto ei oikein houkutellut. Seuraavana päivänä purin aloitukseni vielä kaksi kertaa.

Nyt, viikko myöhemmin, ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että tammikuun osuus on taputeltu. Tilanne näyttää tällä hetkellä tältä:

Kannatti purkaa viime viikolla, eikä siinä vaiheessa, kun mittaa olisi esimerkiksi 5,4 metriä. Silloin olisi saattanut ns. ketuttaa.

Valkkasin itselleni seuraavat värit (eli käytännössä minulla oli jo varastossa nämä langat):

Tammikuun osiosta tuli yllättävän yksitoikkoinen ja sinertävä keskilännen ailahteleviin keleihin nähden. Kuukauden alin lämpötila oli -18 astetta ja ylin +19. En ihan päässyt iskemään näppejäni pistaasinvihreään! Ehkäpä tässä kuussa, voisi toivoa.