Kaukosuhdeaika oli melkoista tunteiden vuoristorataa. Huiput olivat korkeita, mutta sinne kapuaminen kesti, kun liikkeelle piti lähteä aina järkyttävän pitkän ja jyrkän persmäen laskemisen jälkeen. Aikaeron lisäksi ihan jokainen kilometri välissämme ahdisti ja väsytti, eikä aina ollut todellakaan helppoa. Ei edes koko ajan.
Helmikuussa 2008 ei vielä tiedetty, milloin pääsisimme pysyvästi samaan maahan, tai edes miten. Ehkäpä se epävarmuus ja -tietoisuus harmitti myös vähän.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Tiistai 12.2.2008 klo 08:10
Ei kurjuutta kummempaa
Viime aikoina on ollut jotenkin rankempaa kuin normaalisti. En oikein tiedä, mistä se johtuu, mutta meidän molempien jaksaminen on ollut heikohkoa. Ehkäpä tässä on kyse ihan siitä perinteisestä ikävästä, joka tuntuu kovenevan päivä päivältä. Nostan hattua niille, jotka jaksavat kaukosuhteilua vuosikausia. Mulle alkaisi riittää jo.
Mulla on ollut vähän semmoinenkin olo, että ärsytän ihan kaikkia vain olemalla minä. Eniten varmaan itseäni. Olenkin aika lailla erakoitunut tähän pieneen koppiin, joka ei välttämättä ole täysin huono juttu, koska kouluhommia pitäisi todellakin tehdä. Mikään ei oikein jaksa innostaa, ei täällä. Onneksi ensi viikolla pääsee käymään kotipuolessa, ja sen reissun jälkeen onkin Atlantin ylitys jo todella lähellä. Vähän vaihtelua elämään; se taitaa olla se lääke tähän möllöttämiseen.
Elämästä nauttiminen on jäänyt ihan liian vähiin. Odotan vain jotakin. Vaihtoaika oli ehkä liiankin hauska, koska nyt tämä tavallinen arki tuntuu puuduttavalta. Ja sitten on tietysti tuo mies, jonka luokse haluan melkoisen paljon. Pitäisi tarttua hetkeen, mutta kun haluaisin tarttua S:n käteen.
Valitukseksi meni taas. Syytän siitä mm. ikävää, unenpuutetta, pimeyttä, loskaa.
Keskiviikko 13.2.2008 klo 12:50
Sinä olet niin kaukana
Juteltiin aamulla S:n ja S:n siskon kanssa oikein porukalla. Sisko on menossa naimisiin noin kuukauden päästä, mutta mitä lähempänä hääpäivä on, sitä enemmän valitettavaa tuntuu tulevasta puolisosta riittävän. Stressi on tietysti kova. Sisko kertoi heidän riidoistaan, analysoi niitä ja heidän ongelmiaan, S ja minä kuunneltiin ja nyökyteltiin. S kysyi minulta, mikä minun mielestäni on suhteemme suurin ongelma. Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä: "Distance." En edes keksinyt muuta, vaikka varmasti tarkemmalla pohdinnalla keksisin paljonkin valitettavaa. Oon siinä nimittäin hyvä. S oli kanssani täysin samoilla linjoilla. Välimatka ahristaa.
Eihän sitä tiedä, miten paljon mekin riideltäisiin, jos oltaisiin juuri ostettu talo, valmisteltaisiin (ja maksettaisiin) häitä, oltaisiin äärimmäisen stressaantuneita. Asuttaisiin yhdessä. Tällä hetkellä meillä riidellään vain välimatkaan ja erossaoloon liittyvistä ja niistä johtuvista asioista. Tai ei edes riidellä. Kiukutellaan. Aamuinen keskustelu avasi silmät, taas kerran; eihän meidän asiat ole ollenkaan hassusti. Kunhan tuon välimatkan poistaisi yhtälöstä, niin x:n arvo olisi varmasti plusmerkkinen ja moninumeroinen.
Tänään, tai oikeastaan jo eilen illalla, on ollut taas paljon parempi fiilis kaikesta. Lepo taisi auttaa. Nukuin viime yönä jopa kuusi tuntia yhteen menoon. Pomppasin kuitenkin puoli kuudelta ylös juttelemaan henkeviä, jonka jälkeen kävin tylsistymässä luennolla, joten nyt taas vähän ramaisee. Pitää ehkä ottaa torkut, jos meinaa jaksaa ahdistua kandintyöstä. Nälkäkin on. Ja ikävä. Viuviu.
Ostin kaupasta kilokaupalla perunoita ja porkkanoita. Taidan mennä askartelemaan niistä jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti