Enpä sitä vielä tiennyt, mutta vuoden 2008 Valentine's Day (ystävänpäivä) oli viimeinen, jonka vietimme yhdessä vain virtuaalisesti. Eipä sitä tosin sen jälkeenkään ole mitenkään erityisesti juhlistettu, ja Skypessä tuli varmaan tuijoteltua toisiamme silmiin paljon enemmän kuin yhtenäkään rakastavaisten päivänä sen jälkeen.
Tänä vuonna olimme romanttisesti saunaraksalla polttelemassa myrkkyhuuruja uudesta kiukaasta pois.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Perjantai 15.2.2008 klo 17:45
Will You Be My Valentine?
Vielä/enää kolme viikkoa. Vielä siksi, että haluaisin olla siellä jo nyt. Enää sen takia, että minun pitäisi hoitaa miljoona koulujuttua pois alta ennen reissua, ja kolme viikkoa on lyhyt aika siihen.
Mutta onpa pitkästä aikaa mukava yllättää itsensä hymyilemästä milloin missäkin ilman mitään ilmeistä syytä. Pitenevät päivät ja S:n lempeät sanat ovat kai tehneet tehtävänsä. Toki tämä elo on vieläkin istuskelua ja ajantappamista parempia aikoja odotellessa, mutta ainakin sitä tietää, että paremmat ajat ovat jo lähellä.
Vietettiin eilen jo toista ystävänpäivää erossa toisistamme. Juotiin viiniä ja muisteltiin mukavia juttuja. S kertoi, miten sen elämä oli muuttunut todenteolla sinä päivänä, kun nähtiin uudelleen viime lokakuussa. Se tarkensi, että toki sen elämä oli muuttunut minun takia jo aiemminkin, mutta viiden kuukauden takaisen jälleennäkemisen se nosti oikein erikseen esille. Kyllähän se muutti asioita; teki meistä paljon läheisempiä ja varmempia suhteestamme. Noin esimerkiksi.
Muistan olleeni todella innoissani, ehkä vähän peloissanikin vierailusta ja laskeneeni päiviä heti lippujenostosta lähtien. Nyt en edes muista tarkalleen, moneltako lentoni lähtee, mutta se johtuu siitä, etten paljoa enää jännittele matkustamista. Minun ei tarvitse enää jännittää sitäkään, miten yhdessäolo sujuu tai mitä S:n perhe minusta ajattelee. Nyt voin keskittyä jännittämisen sijaan olemaan reissusta pelkästään iloinen ja innoissani. Sekin tuo riittävästi perhosia vatsaan. Kivoja, nättejä perhosia.
Niin, ja sekin tuo hymyn salakavalasti huulille.
 |
| My Valentine. |
Maanantai 18.2.2008 klo 21:05
Ups and Downs
On päiviä, jolloin hymyilyttää. On myös päiviä, jolloin ei hymyilytä. Tänään mennään taas suupielet ylhäällä, mutta aina ei tosiaan niin ole. Masisteltiin eilen S:n kanssa oikein yhdessä tätä erossa olemisen kauheutta; yleensähän minä masistelen yksin, ja S pakenee esimerkiksi videopelien maailmaan.
Eilen oli tosiaan siitä harvinainen päivä, että puhuttiin oikeista asioista. Puhuttiin siitä, mitä voitaisiin tehdä paremmin, jotta saataisiin tehtyä tästä tilanteesta vähän helpompi. Suurinta probleemaa, eli välimatkaa nyt ei poista tuosta välistä Erkkikään, ei vielä, mutta jotain helpotusta olisi kiva saada. Parin tunnin kitkuttelun jälkeen oltiin jo niin hyvin selvillä toistemme tuntemuksista ja tarpeista, että tänään on ollut helppo hengittää. Tulevaisuudestakin on ollut paljon varmempi olo, vaikkei mitään lukkoonlyötyjä suunnitelmia olekaan, mitä nyt pari lyhyttä reissua tässä keväällä. Eletään molemmat odotellen parempia ja yhteisiä aikoja, ja S ainakin on ihan vakuuttunut, että lopputulos on kaiken tämän kärvistelyn arvoista. Kyllähän minäkin sen tiedän.
Nukuin pitkästä aikaa kunnon yöunet. Heräilin toki parin tunnin välein, mutta vaivuin takaisin tajuttomuuteen hyvin nopeasti. Näin paljon unia, mukavia unia S:n kanssa asumisesta, kokkailusta, kaupassa käymisestä. Arjesta, toisin sanoen. Vielä ei tiedetä varmaksi, milloin päästään yhteisestä arjesta nauttimaan, mutta kyllä sekin aika sieltä vain (melko) varmasti on tulossa. Ja koko ajanhan se väkisinkin lähestyy.
Jaahas, onnistuin kirjoittamaan merkinnän, jonka olen kirjoittanut jo monta kertaa. Sanotaan nyt vielä, että on ikävä, niin ei jää sekään epäselväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti