Tekotappeluklubi

Olen tainnut ihan muutaman kerran mainita, että haluaisin NHL-joukkueen Kansas Cityyn. Viikonloppuisen St. Louisin -reissun jälkeen en ole enää yhtään varma siitä, ostaisinko kausikortin Kansas City Scoutsien mittelöihin.

St. Louis Bluesin fanijoukko oli ihan äärettömän masentavaa porukkaa. Bluesin kannustushuuto, joka on kolmen alakuloisen pasuunantuuttauksen (tai jonkin vastaavan torven) jälkeen vielä alakuloisemmin mutistu "Let's go Blues...", ei pahemmin innostusta nostattanut. Eniten pattiin otti kuitenkin se, mistä yleisö innostui.

Tappeluista. Minun jääräpäähäni ei vain uppoa se, miksi tappeluita ihannoidaan täällä niin älyttömästi (paino sanalla älyttömästi). Ekassa ja tokassa erässä linjatuomarit seisovat tappelijoiden vieressä kädet lanteilla tuntitolkulla ja antavat yleisön imeä väkivaltaa itseensä, ennen kuin pilli soi, ja säälittävästi tappelua näyttelevät riitapukarit erotetaan toisistaan. Kolmannessa erässä näitä näytöksiä harvemmin nähdään, silloin on yleensä jo ihan oikea turhautuminen kyseessä, jos hanskat lentävät jäähän. Tuomaritkin ovat paljon nopeampia viheltämään. Ehkä heillä on kiire kotiin.

Siis tuo otti aivoon ihan oikeasti, vaikkei tämä tappelukulttuuri mikään yllätys ollutkaan. "Kaikkihan" sen tietävät; rapakon takana on vähän eri säännöt. Jotkut, kuten paikallinen yleisö, nauttivat näistä vähän näytöstyylisistä kahakoista. Itse en kuulu tuohon joukkoon, jos se ei jo käynyt selväksi. Jääkiekko on melko väkivaltaista touhua, juu, kuuluu lajiin, mutta en silti jaksa seurata tuommoista väkisin huitomista yleisön viihdyttämiseksi. Jääkiekossa on niin paljon muita viihdyttäviä puolia. Jos haluan katsoa teeskenneltyä tappelua, katson ammattipainia.

Itse peli oli ihan semijännä. Ehdoton miinus oli Mikko Koivun loukkaantuminen heti alussa. Kannustin silti vierasjoukkuetta, vaikkei suomalaisia jäällä näkynytkään, sillä Bluesin peliasu on sinikeltainen, ja mitään ruotsalaisiin viittaavaa ei meillä kannusteta (olenko kertonut, että olen ruotsalaisen firman palveluksessa?). No, Wild hävisi rankkareissa (myöskään termiä voittolaukauskilpailu ei meillä kannusteta), ja kotiyleisö oli melkein yhtä innoissaan siitä kuin kahdesta aiemmin nähdystä väkinäisestä tappelusta.

No joo, kyllä minä sen kausikortin ostaisin, jos ja toivottavasti kun Kansas City saa oman joukkueen. Istuisin vain tappeluiden ajan turpa rullalla omassa penkissä ja tuhahtelisin paheksuvasti olostaan nauttiville toopeille, jotka eivät selvästikään ole ymmärtäneet jääkiekon syvintä tarkoitusta, snobbailua.

Psssst. Katsokaa, miten hyvän kameran S mulle antoi!

Pääty ilman zoomia...

...ja zoomin kanssa.

Pikkupuhetta

Tämän vastaanottovirkailijapestin aikana minusta on tullut oikea mestari small talkissa, vaikka itse sanonkin. Leveä hymy ja iloinen (tekopirteä) tervehdys kuuluvat asiaan ja asiakaspalveluun, niin kasvotusten kuin puhelimessakin. Täytyy muistaa olla äärimmäisen kohtelias.

Kuulumiset vaihdan varmaan sadan työntekijän kanssa päivittäin:

"Huomenta, mitä kuuluu?" 

"Hyvää, entäs sinulle?"

"Doing great, kiitos."

Mitään negatiivista ei sanota, paitsi jos ollaan jo vähän tutumpia. Silloinkin voi valitella korkeintaan vaikka orastavaa flunssaa, jota sitten voidaan päivitellä yhdessä. Tutumpien kanssa mennään joskus jopa niinkin henkilökohtaisiin asioihin kuin tulevan viikonlopun suunnitelmiin. Huomenna voin kertoa meneväni katsomaan NHL-lätkää (St. Louis Blues - Minnesota Wild). Hähää.

Säätä ihmetellään joka toisen kanssa:

"Onpa siellä tänään kylmä."

"No niin on! Onneksi ei sada lunta."

"Toivottavasti tästä talvesta tulee vähäluminen."

Kyllähän tuo small talk on melkoista höttöä ja turhaa turinaa, mutta toisaalta on ollut kiva huomata, että ihan tuntemattomillekin voi jutella niistä näistä, ja joistakin tuntemattomista tulee pikkuhiljaa tuttuja. Itselläkin on iloisempi olo, kun jo aamulla ovesta parveilee sisään joukko hymyileviä ihmisiä. Tämmöiselle aamumörölle se on parasta mahdollista lääkettä, vaikka se vilautettu hymy olisikin vain harjoiteltu osa tervehtimiskulttuuria.

Onhan tämä aikansa ottanut, tähän tottuminen. Juro suomalainen kun ei sano mitään, vaikka katseet vahingossa kohtaisivatkin. Jos hymyilet, olet hullu. Tai kännissä. Tai molempia. Toisaalta Suomessa ei ole huonompina päivinä paineita siitä, että pitäisi jaksaa jututtaa puolituttuja ja tuntemattomia. Aina ei hymyilytä.

Vaan taitaapa se olla niin, että Suomessakin asiakaspalveluammatissa pitää jaksaa piilottaa henkilökohtaiset möröt, vaikka maailma monottaisi ohimoon. Niin, ja on täällä meilläkin töissä pari jurottajaa, joiden ei pitäisi olla asiakaspalvelun kanssa missään tekemisissä. Yksilöitä taidamme olla kaikki, kansalaisuudesta ja kulttuurista riippumatta.

Oikein positiivista uutta vuotta

2012, viimeinen vuosi ikinä, jos uskoo tiettyihin ennustuksiin. Itsehän olen äärimmäisen epäuskoinen ihminen, joten vaikka kuluvasta vuodesta tulee varmasti omalla tavallaan ikimuistoinen, niin luulenpa, että se tulee johtumaan ihan muista tekijöistä kuin maailmanlopusta.

Yritin äsken miettiä, mitä viime vuonna tuli puuhailtua. Ensin pää löi ihan tyhjää. Sitten muistin, että muutimme omaan kotiin. Muistin vanhempien ja hyvän ystävän vierailut tänne meille. Muistin oman reissun Suomeen. Myös se on aika siistiä, että istun tällä hetkellä töissä, enkä kuluta kotona sänkyä/sohvaa.  Tästä saa pikkuisen parempaa palkkaakin kuin kotona laiskottelusta. 

Olen leikkinyt eilisen ja tämän päivän vastaanottovirkailijaa. Väliaikainen pesti jatkuu vielä ainakin ensi viikon, sillä meidän varsinainen vastaanottaja on äitiyslomalla.  Kahden viikon verran. Ei kuulemma ole varaa olla pidempään kotona palkatta, sillä tämä meidän muuten niin ihana ja reilu (sarcasm sign) työnantaja ei maksele mitään äitiyslomia. Vuosilomaakin on meille tuoreemmille kasvoille luvassa vain viikon verran. Eikö kuulosta ihanalta? Viiden vuoden palveluksen jälkeen saisi jo kokonaiset kaksi viikkoa palkallista vapaata.

Tässä on tullut muutenkin vertailtua Suomen ja USA:n eroja. Tästä maasta ja varsinkin tästä alueesta on tullut minulle koti, ihan oikea koti, ja olisikin varmaan vähän kummallista palata takaisin Suomeen. Viihdyn täällä todella hyvin. Viime aikoina on kuitenkin tullut keskityttyä ehkä enemmän nykyisen kotimaan epäkohtiin kuin positiivisiin puoliin, sillä miinuspuolisia juttuja on putkahdellut esiin ihan pyytämättä. Vaikka taisivatpahan nuo tiedossa olla ennen tänne muuttoakin.

Meidän vastaanottovirkailija sai tosiaan tyttövauvan männäviikonloppuna. Kehui, että valitsemalla kätilön lääkärin sijaan hän säästi rahaa. Kätilönpalvelut maksoivat  "vain" 1500 dollaria. Nythän  täytyy muistaa, että meidän muuten ihana ja reilu (sarcasm sign) työnantaja ei tarjoa kovin hyviä vakuutuksia. Selvitimme S:n kanssa, kuinka paljon lisääntyminen meille maksaisi.  Pikkuisen alle tonnin, lääkärin kera (sisältäen tosin vain ne lääkärinpalvelut, sairaalakustannukset ynnä muut tulevat vielä siihen päälle). Olen siis S:n vakuutuksen alaisena. S:n työpaikka taitaa olla siinäkin mielessä kivempi kuin tämä oma, että mies saa vuosilomaa 19 päivää, jonka lisäksi tulee vielä palkallisia juhlapyhiä. Itsehän vietin joulunpyhät onnellisesti kotona, mutta palkatta. 

Ehkäpä voisinkin keskittää tänä vuonna ajatukseni ja energiani oman tulevaisuuden pohdintaan. Vartijana en kyllä kovin pitkää uraa tule tekemään, sillä jos jatkan tätä kovin kauan, vähäisetkin aivosoluni kuihtuvat kasaan. Toiveissa olisi jokin haastavampi ja monipuolisempi työ. Ura, jopa. Sen mukana toivottavasti tulisivat myös parempi palkka ja työpaikkaedut. Viikon mittainen vuosiloma ei kuulosta ihan riittävältä tämmöisen pilalle hemmotellun suomalaisen  korviin. Viidestä viikosta en uskalla tässä maassa  edes  haaveilla.

Jätin muuten kertomatta työkaverille, minkälaisiin äitiyslomaetuuksiin Suomessa on totuttu. Täällä ollaan väkisin töissä viimeiseen asti, ja  sitten   ollaan kotona yleensä kuudesta (tai kahdesta...) viikosta kolmeen kuukauteen. Joissakin paikoissa tuo kuusi viikkoa on kai jollakin tavalla palkallista (tai siis vakuutuksen kautta saa rahaa), meillä ei. Kolme kuukautta saa olla poissa, jos tekee kovasti mieli olla saamatta rahaa mistään. Nämä jutut taitavat olla aika työpaikkakohtaisia, joten mitään yleistyksiä en uskalla tämän kummemmin mennä tekemään. Sen tiedän, että valtiolta ei tukia tipu, paitsi pientä armahdusta verotuksessa. Kai.

Aika ironista muuten, että taustalla pauhaava uutiskanava ei puhu tänään, eikä varmaan koko viikolla, mistään muusta kuin republikaanien presidenttikisasta. Voitte varmaan kuvitella, miten jo valmiiksi melko mitättömät sosiaalietuudet on haukuttu lyttyyn jokaisen ehdokkaan taholta. "Obama on sosialisti." Verorahoin tuetusta neuvolapalveluista saati sitten kunnallisesta terveydenhuoltopalveluista on sitten kai turha unelmoida oman perhesuunnittelun kohdalla. Ei  väkisin.

*****

Teksti on kirjoitettu eilen päivällä. Työkoneen korkeintaan kivikautinen versio ihanasta Internet Explorerista ei tue Bloggeria, joten julkaistaan tämä nyt sitten kotona.

Joulu on (ohi) taas

Vaikka tuossa pari viikkoa sitten synkistelinkin joulumielen kadottamisesta, niin kyllähän se lopulta löytyi. Valmisteltiin koti joulukuntoon viime viikolla, ja vaikkei joulukoristeita laitettukaan yhtään enempää, niin esimerkiksi makuuhuoneen pyhiksi valmistunut maalausurakka piristi mieltä. Seinään oli muuten tarkoitus tällätä jonkinmoinen lämmin harmaansävy, mutta huone näyttää tällä hetkellä melkoiselta Laventelilullalta, sillä maali taittaa kivasti violettiin. On se siltikin parempi kuin se entinen siniharmaapimeys, niin!

Ennen.

Jälkeen. Huomatkaa toki myös keskeneräinen sänkyprojekti ja väliaikainen yöpöytä (tuoli).

Olin ollut taas vissiin ihan mielettömän kiltti, sillä lahjapaketeista paljastui ajatuksella ja lämmöllä käärittyjä aarteita. Kohokohtia olivat mm. perintökaulin, kotiseuduilla valmistettu kaunis kaulakoru, englanninkielinen versio Pikku Prinssistä ja tilaustyönä teetetty taulu. Ja tietysti salmiakkipaketti. Ja Marimekon lakanasetti. Ja niin edelleen.

Pukki unohti käydä meillä, mutta Joulumuori onneksi pelasti joulun.

S:n kanssahan lahjottiin toisiamme jo aikapäiviä sitten, kun minä menin möhlimään joulun jättiyllätyksen. S antoi minulle myös lahjansa silloin, ihan vain tasatakseen tilit. Sain Kindle Touchin, johon olenkin lataillut jo melkoisen läjän erinäisiä opuksia (ja pelejä...). Halusin kuitenkin ostaa S:lle vielä vähän kuusenalustäytettä, ja mies oli tehnyt samoin. Pahoittelin moneen kertaan sitä, että olin antanut "ison lahjan" jo aiemmin, jotta S osaisi varautua vähän vaatimattomampiin lahjuksiin (ei näillä turvapalvelupalkoilla monia pelikonsoleita ostella!). S oli onneksi ollut samoilla linjoilla hankkiessaan minulle korvikelahjaa.

Tai niin luulin. S sai lautapelin ja työkaluvyön (joka päällä herra ilmestyi jouluaamuna vanhempiensa luo huudahtaen "Who ordered the entertainment?"). Minä sain uuden kameran ja muistikortin. Ei mennyt ihan tasan, mutta en valita. Onneksi S:n synttärit ovat reilun kuukauden päästä, pääsen lahjomaan vähän lisää.

Vaikka lahjoja tuli ja meni, niin kyllä ihan parasta taisi silti olla Skype-hetki Suomi-perheen kanssa, rauhallinen aattoilta omassa olohuoneessa takkatulen ääressä, joulusaunan korvannut lämmin kylpy kuohuviinin kera sekä S:n pienten siskontyttöjen aito jouluilo jouluaamuna. Kornia, mutta totta.

Maailma, olet menettänyt minussa lahjakkaan kuvankäsittelijän!

Tai virkkaajan.

Joulumörkö

Tänä vuonna on joulufiilis ollut hakusessa, vaikka (teko)kuusi on koristanut olohuoneen nurkkaa jo kiitospäivästä lähtien. Lahjojen hankkiminen on ollut mukavaa, mutta antamisen ilonkin onnistuin osittain möhlimään lipsauttamalla S:lle, mitä kuusen alta tulisi löytymään. Annoin siis uuden Xbox 360:n (entinen osoitti jo aika pahoja punaisen renkulan oireita) miehelle heti sen saavuttua, mitä tuota nyt enää paketoimaan. Onneksi konsoli oli mieluinen lahja, vaikka se otettiinkin käyttöön jo reippaasti ennen aikojaan.

Olen ollut viime aikoina niin väsynyt, että olen painunut töiden jälkeen melkein säännönmukaisesti päikkäreille. Olisi voinut kuvitella, että oman kodin joulukoristeluun riittäisi energiaa ihan eri tavalla, mutta ei. Meidän ulkoa jouluvaloton talo näyttää aika alastomalta naapureiden pumpattavien barbaroiden lumiukkojen ja välkkyvien porojen rinnalla. Sisälläkin on tosiaan oikeastaan vain se kuusi, sekin koristelematon. Ehkäpä pistän tänään joulusinapit ja piparkakkutaikinat tulille ja painun jouluhulluuden luvattuun maahan Walmartiin ostamaan joulupuolen tyhjäksi kaikesta korkeintaan semikornista krääsästä. Pahimmat ällötykset taidan jättää ihan suosiolla muille. Mitään puhallettavia ja vilkkuvia rantaleluja meidän taloon ei tule, piste.

Sääkään ei ainakaan auta. Tällä hetkellä on ällöttävän hämärää ja märkää, mutta lämpöasteita on silti varmaan 15, ellei enemmän. Viime viikolla satoi lunta noin sentin verran, ja kuten odottaa saattoi, liikenne sekosi, vaikka lumi oli tipotiessään iltapäivään mennessä. Valkoisesta joulusta en uskalla edes unelmoida, vaikka semmoinen viime vuonna saatiinkin.

Paketointi on ollut perinteisesti lempipuuhaani, ja yhden paketin värkkäämiseen saattoikin ennen kulua helposti vähintään vartti, kun siihen piti näpertää kiinni Tiimarista ostettuja nappuloita ja hileitä. Ei tänä vuonna. Nopeasti ja kivuttomasti vain kääreisiin. Ihan oikeasti vähän masentaa tämä oma innottomuus. Mihin se hupsu jouluihminen on kadonnut?

Ehkä eniten jouluapeuteen vaikuttaa se, että tänäkin vuonna piti lähettää lahjat omalle perheelle pahvilaatikossa matkalaukun sijaan. Epätietoisuus siitä, milloin seuraavan kerran vietetään joulua yhdessä muutenkin kuin Skypen välityksellä taitaa ahdistaa pikkuisen.

Tylsääkö?

Muistatteko tämän? No, nykytilanne on seuraavanlainen:

P.S. Kyllä, olen töissä.

Sheriffin hellyttävä uniformu

Tällaiselle englantia arkikielenä käyttävälle ulkosuomalaiselle suomen kieli on noussut arvoon arvaamattomaan. Sitä haluaa vaalia, sillä varsinkin puhuttu kieli tankeroituu yllättävän äkkiä. Välillä kangistuvat myös näppäimistöllä vilistävät sormet, jos aivot ovat jo valmiiksi solmussa, kuten kirjoitusvirheistä ja kankeasti muotoilluista lauseista saattaa nähdäkin.

Pidän englannista, sen puhumisesta, kuuntelemisesta ja lukemisesta, mutta kyllä suomi on silti ehta ykkönen, vaikka puhunkin sitä keskimäärin kerran viikossa (Skype-treffit äidin kanssa!). Vaikka ulkomaalaisten korviin suomi kuulostaakin töksähtelevältä (näin minulle on ainakin kerrottu) ja sanat näyttävät pisteitä viliseviltä hirviöiltä, niin minusta suomi on kaunis ja monipuolinen kieli. Äidinkieltä on ikävä varsinkin riitatilanteissa, joissa oikeasti särähtelevät ärräpäät olisivat paljon tehokkaampia kuin tasaisesti kasvavan aggression vuoksi takelteleva sulosointuinen englanti.

Olen huomannut, että omaa kieltä huoltaessa tulee siinä sivussa takerruttua ihan mitättömiin asioihinkin. Otetaanpa esimerkki. Minua ärsyttää aika reippaasti mm. kirjoitusasut hellyyttävä (hellyttävä), kuullostaa (kuulostaa) ja niimpä (niinpä). Isoja ongelmia, juu. Ärsyttää silti.

Vaikka olen tietoinen, että kielenhuoltajatädit ja -sedät ovat päättäneet, että vihollisvaikutteiset sanat pitäisi nykyisin raapustaa enemmän suomalaiseen muotoon (esimerkiksi shampoo pitäisi kirjoittaa sampoo, sheriffi olisi muka seriffi ja uniformu univormu), niin jääräpäänä en kuitenkaan suostu niin tekemään. Tämähän saattaa ärsyttää joitakin kielipoliiseja vähintään yhtä paljon, ellei jopa enemmän, kuin hellyyttävät asiat korpeavat meikäläistä. Ei kiinnosta: näitä sanoja en silti kirjoita, enkä edes lausu, oikein.

Tiedostan täysin tilanteessa vallitsevan kaksinaismoralismin.