End of an Era

Eilen oltiin kyllä niin pöljiä, että nauratti.

Tiedossa oli ollut jo pidemmän aikaa, että S:n ihka ensimmäinen auto, kaksiovinen (ja ovenkahvaton) 17-vuotias Toyota ei kykene enää palvelemaan vauvaperheen tarpeita yhtä hyvin kuin neliovinen kollega. Tähän asti se on ollut mulla kauppakassina ja ketterästi onkin tehtävänsä hoitanut, mutta kun takapenkille pitää viretellä koko ajan painavampi ja painavampi vauvalla varustettu turvakaukalo, niin selkä on alkanut jo anella armoa.

S:lla oli maanantaina vapaapäivä. Ajateltiin vähän käydä haistelemassa, millaisia vaihtoehtoja meillä sitten joskus tulevaisuudessa olisi. Tsädää, ekassa liikkessä eka koeajettu auto kolahti. Ei kuitenkaan tapamme mukaan tehty ratkaisua nytheti (!!!), vaan otettiin auto yöksi seisomaan pihaan, jotta voitaisiin potkia renkaita pikkuisen lisää.

Let me in...

No, pitihän se arvata, ettei se ihastus ainakaan laantunut. Ostopäätös vahvistui eilisen aikana, ja iltapäivästä S pyysi minua tyhjentämään vanhan sotaratsunsa (meinasin kirjoittaa sotanorsu) kaikesta henkilökohtaisesta krääsästä, kuten nimikoidusta etukilvestä (Kansasissa rekisterikilpi on vain takana, joten eteen voi laittaa mieluisen lätyskän). Ja mitä tein minä? Vetistelin!

S tuli kotiin tarkistamaan työnjälkeni, ja aika herkällä päällä oli sekin. Muistuteltiin itseämme, että kyse on autosta, tunteettomasta koneesta, mutta paljonpa sekin auttoi. S muisteli neljätoistavuotista yhteistä taivalta, jopa kavereiden kanssa sosiaalisessa mediassa, ennen kuin suunnattiin neuvottelupöydän äärelle.

Uskollinen autovanhus sai yllättäen tarkastajalta kehuja. Neuvottelut sujuivat nopeasti ja kivuttomasti; saatiin jopa meidän karvalakista vaihdossa tuplasti enemmän kuin uskallettiin edes unelmoida. Parin tunnin odottelun ja allekirjoittelun jälkeen lähdettiin kotiin 16 vuotta nuoremmassa ja kolme ovea isommassa autossa.

It was actually quite difficult to hand over the keys. It's hard to have a baby and give up your sports car... or go cart. Too bad it was worth more as a trade-in than anything else. You better be worth it, baby. :)

Mutta arvatkaa mitä? Mulla on jo ikävä tuota nelivaihteista mikroautoa. Järki sanoo, että oli aika. S sai käyttöönsä paljon entistä ekonomisemman ja ekologisemman kulkupelin (matka-ajossa alle 6L/100km, mikä on täällä huomattava parannus viime vuosikymmenien bensasyöppöihin), ja minulle jäi entinen ykkösauto, jossa on pikkuisen vaivattomampi pääsy takapenkin telakalle. Selkä kiittää!

Ehkäpä ikävä helpottaa, kun ritari tulee hakemaan minut valkoisella ratsullaan kotiovelta ja vie tyttönsä iltapäiväajelulle.