Vaikka Yhdysvaltoihin muuttamisessa on paljon huonoja puoliakin (etäisyys perheestä ja kavereista, salmiakin heikko saatavuus, tornadot), odotan sitä jo aika paljon, vähän pelonsekaisin tuntein tietenkin. Pysyvä muutto toiselle mantereelle on kummiskin aika iso ja pelottava asia, eikö?
Ollaan molemmat eletty tietynlaisessa välitilassa jo pari vuotta, vaikkakin niistä toinen onnellisesti samassa osoitteessa. Ollaan välitilassa sen takia, ettei olla voitu asettua kunnolla aloillemme. Koko omaisuuden pitäisi mahtua ensi kesänä kahteen matkalaukkuun, joten sohvia ynnä muita kotoisia asioita ei ole voinut ostaa, ei ainakaan miettimättä, mitä niille lähdön tullen tekee.
Kuulostaa varmaan vähän tyhmältä, että elämä jotenkin täydentyisi tavaroita ostamalla, mutta valitettavan totta se vain on. Haluan esim. pyykkikoneen! Jokin pesänrakennusvietti tässä kai on iskenyt, kun ollaan molemmat katseltu typeriä sisustusohjelmia ja vertailtu mielipiteitä. Nykyiseen asuntoon on ihan turha alkaa panostaa, muutto on kuitenkin edessä alle vuoden päästä. Muuttorumbakin kyllästyttää.
S sanoi odottavansa innolla elämän tasoittumista, ja ehkä jopa sitä hetkeä, kun ollaan valmiita harkitsemaan perheenlisäystä. Nyt sellainen ei tule kuuloonkaan, kun edes kissanpentua ei voida hankkia (vaikka mieli tekisi!). Pienestä ihmisestä vastuun kantaminen on varmasti paljon helpompaa, kun ei tarvitse raahata paria matkalaukkua mukana siinä sivussa.
Vaikka S:lla on vielä vuosi koulua jäljellä, ja muuttoon on hyvä tovi aikaa, ollaan mietitty, mihin päin Amerikkaa asetutaan. Todennäköisin vaihtoehto on Kansas Cityn ympäristö, Kansasin puolella tietenkin, mihinkään Missouriin ei muuteta. Se on vähän kuin muuttaisi Ruotsiin.
Toinen varteenotettava vaihtoehto on Colorado, mutta S:n työpaikan perässä mennään minne vain. Toisaalta olisikin aika jännä kokeilla asua jossain subtrooppisessa paikassa, ihan vaihtelun vuoksi. Kylläpä nuo lämpötilat kohoaa Kansasissakin aika trooppisiin lukemiin kesällä, ainakin näin suomalaisesta näkövinkkelistä. Appiukon mukaan heinäkuu oli ollut varsin cool, kun lämpötilat liikkuivat keskimäärin vain alle 30 Celsius-asteessa. Nii-in, paleleehan siinä, vähemmästäkin.
Mistäs muusta sitä ollaan innoissaan? No ainakin road tripeistä, Buffalo Wild Wingsistä, kavereiden kotibileistä (Halloween, Super Bowl yms.), NHL-kiekosta, omasta talosta, rusketusrajoista, takkatulesta, sports bareista, sosiaalisemmasta elämäntyylistä, kuumista kesäpäivistä, ilmastoinnista, myrskyisistä illoista katetun kuistin suojissa, barbequesta... Olen myös varovasti innoissani siitä, että taloudellinen tilanteemme helpottuu muuton myötä (Nim. "Miksi kaikki isot laskut kasaantuvat samalle kuulle?").
Mistäs ei olla innoissaan? Kokolattiamatoista (paitsi ehkä makuuhuoneessa kylminä talviaamuina), talvirenkaattomuudesta, huonosti tiivistetyistä taloista, tornadoista, pitkästä matkasta kotiin, mahdollisesti lumettomasta joulusta, mössöpaahtoleivästä (maku ja haju). Nämä esimerkit aiheuttavat minussa inhoreaktioita varmasti enemmän ja useammin kuin miehessä.
Pelottaa, etten löydä kunnollista työpaikkaa, vaikka S on satavarma, että löydän sellaisen helposti. Pelottaa, että jumiudun kotiin ja minusta tulee joko a) hampurilaisten ja majoneesin turvottama teleshopping-orja, joka katsoo sohvan pohjalta saippuaoopperoita ja Oprahia päivät pitkät, b) jenkki-barbie, joka huhkii tyhjäpäisenä kellariin sijoitetulla juoksumatolla valkaistut hampaat vilkkuen, edes jotain sisältöä elämään hakien, tai c) katkera p*ska. Näistä vaihtoehdoista a) on valitettavasti kaikista todennäköisin. Tai c).
Tulevaisuus on ihan yhtä varma ja epävarma siellä kuin täälläkin, joten on kai turha maalailla jenkkitursakkeita seinille. On vain melko hauskaa pohtia, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja haaveilu on tietysti aina aika kivaa. Vaakakuppeihin voisi latoa loputtomasti tavaraa, puolin ja toisin, eikä se tilanne siitä miksikään muuttuisi; muutossa on hyvät ja huonot puolensa. On sitten ihan omasta itsestä kiinni, kumpiinko takertuu enemmän.
Minä aion takertua positiivisiin asioihin. Opin kyllä sietämään kokolattiamattoja ja koti-ikävää. Olen oppinut ennenkin.
Samoja pohdintoja pohditaan täälläkin, vaikka toisaalta mun muutto suuntautuisi vain 3 tunnin lennon päähän Suomesta, eli ei se ole matka eikä mikään.
VastaaPoistaMeilläkin on mies varma siitä, että minä saisin hyvän työn, mutta minä pelkään... Vaikka toisaalta minä luultavasti tyydyn "vähempään" kuin mies. :)
Kirjoituksesi herättää niin paljon ajatuksia että en melkein tiedä mitä kirjoittaa... eli aikamoista tajunnanvirtaa luvassa.
VastaaPoistaAivan liian tuttua tuo välitilaisuus. Viimeistään kaksi ja puoli vuotta sitten aloin ajatella kaikkia tulevaisuudensuunnitelmia sitä kautta, ettei voinut tietää missä sitä muutaman vuoden päästä asuu (en ostanut digiboksia, imuria... nyt on ne mutta pyykkikonetta ei.) Nyt odotan että päästään aloittamaan yhteisasuminen, mutta sekin on välitilaa kun vietetään "koevuosi" täällä, ja kukaties sitten muutetaan. Ahistaa.
Samaa mieltä Missourista, vaikka se "koti" on toisella puolen tuota paariaosavaltiota. Jos muutetaan Amerikkaan, minäkin nauttisin road tripeistä, superbowlista, barbequeista ystävien takapihoilla, ja mm. retkistä eläintarhaan ja luonnonpuistoihin. Suomessa meillä tuskin on pitkään aikaan autoa, mikä kaventaa elämänpiiriä melko pitkälle urbaaneihin ympäristöihin.
Mössöpaahtoleipä-sanan luettuani tajusin hetkessä mitä tarkoitit, ja tuli ällötysreaktio. Hieman yllättävää kun tähän asti en ole huomannut inhoavani paikallista leipää. Yksi pahimmista peloistani on liikenneonnettomuus, lieväkin, mutta vielä pahempaa olisi olla autottomana koko huonon kelin ajan joten riskejä olisi pakko ottaa. (Liian hitaasti ajaminenkin on riski.) Kokolattiamatot sen sijaan on mulle ihan ok. Kun ei niitä sentään kylppärissä ole. Isoimpana pelkona ja inhona tietenkin työpaikka eli sen puuttuminen.
Minusta tulisi varmasti noista listaamistasi vaihtoehdoista a. Jotenkin minusta tuntuu että sinusta ei kuitenkaan tule mitään aasta ceehen, vaan d, eli ihan tavallinen (työssäkäyvä!) uusamerikkalainen.
Murmeli: Kylläpä se muutto omasta tutusta ympäristöstä (maasta!) on aina aika iso juttu, joten kyllä näitä juttuja passaa pohtiakin. :)
VastaaPoistaLuulenpa, että minäkin tyydyn "vähempään" kuin mies. Toki haluan mukavan ja sopivan haasteellisen työn, mutta minun ei tarvitse olla perheen breadwinner tai jonkun paikan pomo.
Pitäisi varmaan vain alkaa luottaa itseensä. :) Ehkä se työpaikkakin irtoaisi paremmin.
pilvisyys: Tajunnanvirtaa, jee! :)
Melkoista odottelua tuo on teilläkin ollut, vielä pidempään kuin meillä. On varmasti aika hurja tunne, kun huomaa ostavansa esim. juuri pyykkikoneen miettimättä, mitä ihmettä sille vuoden, parin päästä tekee. Sitä kohti! :)
Tuo on muuten totta: Suomessa meillä(kin) tuntuu olevan vähän kapeampi elämänpiiri, vaikka meillä se auto onkin. Autoilu on kallista, ja täällä se tuntuu minusta jotenkin pahemmaltakin kuin rapakon takana. Täällä on sentään mahdollisuus käyttää julkisia kulkuneuvoja, Amerikassa auto on melkein elinehto.
Liikenneonnettomuudet ovat ihan aiheellinen pelko! Pitääpä lisätäkin ne omalle listalle. Ja minua muuten ällöttää jo se vaalean leivän haju kaupoissa...
Otan ehdottomasti tavoitteeksi tuon mainitsemasi d-vaihtoehdon! Pidetään a varalla. ;)