Arkinen haaste, osa 5

Sunnuntai 28.2.2016 (Arkihaaste 5/7)

Kun lapset herättivät meidät kymmenen tunnin unien jälkeen, olisi voinut kuvitella, että univelat olisivat olleet sillä kuitattu, mutta ei. Köllimme hetken koko porukalla meidän sängyssä, kunnes ehdotin Iitalle lettujen paistoa. Tyttö innostui kovasti, ja suuntasimme riemunkiljahdusten saattelemana alakertaan.

Soittelimme Suomeen samalla, kun vispailimme lettutaikinaa. Puhuimme mummon ja ukin kanssa kesän reissusta (kerroinkos - ostin viime kuussa liput!) ja naureskelimme hyvin päättäväisesti mönkivälle pikkuveljelle. Lettutaikina ehti turvota juuri sopivasti paistokuntoon puhelun aikana, joten minä painuin hellan eteen.

Iita veteli puolen litran taikinasta tekaistuista letuista yli puolet - sen jälkeen, kun oli syönyt banaanin ja omenan. Söimme Scottyn kanssa jäljelle jääneet räiskäleet, ennen kuin menimme ulos. Viime keväänä rakennettu aita pitäisi viimeinkin käsitellä suoja-aineella, ja 20 asteen kieppeillä pyörinyt lämpötila kannatti hyödyntää.

Tuuli oli niin kova, että hiukset meinasivat lähteä päästä ja maalausvälineet lennellä pitkin pihoja. Aidan sutimiseen meni odotettua pidempään, joten suunniteltu pop-up autopesula jäi pystyttämättä. Kolmen maissa meillä oli jo niin kova nälkä, että läksimme suihkun kautta aikaiselle illalliselle yhteen lempparipaikoistamme, Johnny's Taverniin.

Tuttu tarjoilija kysyi meiltä heti: "[Boulevard] Wheat or a margarita?" Kylmä olut kuulosti oikein loistavalta urakoimisen jälkeen. Sen kaveriksi tilasimme buffalokastikkeella maustettuja kana-sliderseja ja jalapeno-hampurilaisen. Nälkä lähti lätkimään!

Kanasämpylät. Aaaaah.

Pieni mieskin sai maistiaisia.

Mässäilyn jälkeen palasimme kotiin ja rojahdimme sohvalle. Telkkarissa olisi ollut Oscar-gaala, mutta me matkasimme Castlen maailmaan, jälleen kerran. Ehdin kuitenkin nähdä ennen nukkumaanmenoa, kun Leo voitti pystinsä.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4

Arkinen haaste, osa 4

Lauantai 27.2.2016 (Arkihaaste 4/7)

Heräsin aamulla yhdeksän jälkeen taaperon sängystä Unikko-lakanoiden lämpimästä halauksesta. Viereisessä huoneessa oltiin myös hereillä, ja silmät sikkuralla suoritettu viestittely meni jotenkin näin:

"Laitoin saunan äsken päälle. Mennäänkö?"
"No tuota, mennään!"

Ehdimme käydä kertaalleen saunassa, ennen kuin miehet saapuivat lapsikatraan (ja koirien) kanssa brunssille. Rutistelin Scottyn ja lapsukaiset, ennen kuin katoimme eväät ulos ja nautimme reippaan 20 asteen lämpötilasta ja auringonpaisteesta.

Ilma oli niin hieno, ettemme halunneet hukata sitä sisätiloissa, joten aika nopeasti päätimme jäädä niille sijoillemme ja grillata illemmalla. Sisu, jonka adoptoinnin vuosipäivää eilen vietettiin, juoksi lasten kanssa takapihalla, ja Usva laiskotteli terassilla.

Puissa näkyi jo nuppusia.

Hidas ja ihanan rento päivä sisälsi lisää saunomista, aurinkoa ja kokkailua. Hektisten rakennusviikonloppujen jälkeen oli aivan mahtavaa vain olla, ja vaikka olimme (myöhään) illalla kotiin saapuessamme melkoisen väsähtäneitä raatoja, niin olin erittäin tyytyväinen, ettei harvinaisen kaunis helmikuinen päivä ollut mennyt hukkaan kotisohvalla röhnöttäessä.

osa 1 | osa 2 | osa 3

Arkinen haaste, osa 3

Perjantai 26.2.2016 (Arkihaaste 3/7)

Olin heti aamusta tarmoa täynnä, sillä kauan odotettu tyttöjen saunailta oli enää vain tuntien päässä. Olin järjestänyt itselleni ohjelmaa koko päiväksi, sillä puhtaiden pyykkien Himalajaa oli vajutettava koreista kaappeihin, kolme tyhjää cd:tä vaativat täytteekseen Suomi-iskelmää, joka raikaisi myöhemmin saunan kaiuttimista, ja olinpa lupautunut huolehtimaan illanistujaisten jälkiruokapuolestakin.

Kun leivonnaiset olivat uunissa, saimme ikäväksemme kuulla, että yksi tyttönelikkomme jäsen oli päätynyt petipotilaaksi äkäisen ja äkillisen mahapöpön vuoksi, joten illalla meillä olisi vajaa naisitus. Harmitti.

Pikkuruisia tuorejuustomustikkapiirakoita kaurahiutalepohjalla.

Koska olin tuhlannut päivästä aivan liian suuren osan kokoelmalevyjen koostamiseen, viikkailin hätäisesti lasten vaatteita, ennen kuin Scotty tuli töistä ja vapautti minut illaksi ja yöksi lapsivastuusta. Autoin ennen karkaamistani miestä kuitenkin valmistelemaan taloa meille evakkoon tulevia miehiä ja lapsia varten.

Vähän kuuden jälkeen olin määränpäässäni, ja kuohuviinipullo poksahti auki. Koska illan pääpaino oli saunassa eikä hellan ääressä hikoilu, ruokapuoli koostui naposteltavista, kuten juustoista ja graavilohileivistä.

Illan ja yönkin aikana tuli jälleen kerran pistettyä maailman asiat järjestykseen, laulettua äänihuulet väristen niin Kikkaa, Ressua kuin Hectoriakin, ikävöityä ehkä ihan pikkuisen kotiväkeä, mutta samalla nautittua omasta ajasta.

Niin, ja valvottua aamuviiteen.

osa 1 | osa 2

Arkinen haaste, osa 2

Haastoin eilen itseni kirjoittamaan tavallisesta arjesta viikon ajan. Ihan joka päivä. Seuraa sepustusta eilisestä.

Torstai 25.2.2016 (Arkihaaste 2/7)

Aamulla viereeni kömpi surullinen pieni tyttö, joka halusi ehdottomasti kakkua. Jouduin kertomaan hänelle, ettei meillä sellaista ollut, mutta ehkäpä voisimme sellaisen yhdessä tehdä. Vaikka tiikerikakun? "That sounds like a good idea", kuului alakuloinen vastaus.

Olimme syömässä aamupalaa, kun takaraivossa kytenyt Ikea-reissu sai tulta alleen. Ajatus tuoreyrttiseinästä vei mennessään, ja ilmoitin miehelle, ettei tarvitse ihmetellä rautakauppamerkintää luottokorttilaskussa. Päätin nimittäin maalata seinän, sillä vihreät yrtit eivät vihreällä seinällä paljoa oikeuksiinsa pääsisi.

Tein hetkisen töitä, ja kun hommia ei enää 40 minuutin jälkeen riittänyt, rupesin valmistelemaan konkkaronkkaa kauppareissulle. Pienempi tyyppi ei halunnut millään olla lattialla, joten kampasin naamani yhdellä kädellä. Kaikkea sitä oppiikin tekemään vauva lantiolla.

Vähän silmäpusseja piiloon siinä.

Ikeassa Iita olisi halunnut edelleen kakkua, mutta lihapullat kelpasivat korvikkeeksi, kun lupasin, että voisimme ostaa uuden kakkuvuoan, jossa tiikerikakku voitaisiin paistaa. Iitan mielestä tiikerikakku oli kuitenkin lopulta aika tylsä idea - mansikkakakkua sen olla pitäisi. "Strawberry cake sounds perfect, äiti."

Ikeasta lähti mukaan niin yrttiseinäkamaa kuin säilytysratkaisuja mökkisaunan pukuhuoneeseenkin. Vähän irtokarkkiakin. Huristelin kotiin syöttämään Olavin, ihan vain kääntyäkseni kannoillani ja ajellakseni rautakauppaan. (Töissä varmasti hupsulle vaimolleen päätään pyöritellyt) Scotty pyysi minua ostamaan myös suoja-ainetta viime keväänä rakennetulle aidalle. Jospa viimein saisimme sen käsiteltyä.

Before-kuva. Tai no ehkä paremminkin during...

Söimme pikaisen illallisen (salaattitähteitä, jälleen kerran), jonka jälkeen Scotty sai lapset ja koirat vahdittavakseen ja minä pääsin maalaushommiin. Yhden seinän maalaus sujui nopeasti, ja pienen miehen mentyä nukkumaan vähän seitsemän jälkeen seinä sai jatkaa rauhassa kuivumista, ja Iita ja minä pääsimme tekemään kakkua. Mansikoita meillä ei ollut, mutta pikkuleipuri suostui kompromissiin. Heittäisimme päälle vadelmia.

Päällä Muumi-essu. "I look perfect, äiti!"

Sydämen muotoinen kakku meni uuniin, emmekä välttyneet "Is it ready yet?" -kysymyksiltä. Ehdimme ruuvailla ja naulailla daddyn kanssa yrttitangot ja uudet taulut seinälle, ennen kuin kärsimättömästi odotettu kakku viimein tuli uunista ulos. Onneksi nuoltavia vispilöitä riitti kaksin kappalein. Pahimpaan kakkuhimoon.

Valmis! Tästähän on hyvä jatkaa ja täyttää koko seinä rehuilla. Tällä hetkellä sieltä löytyy basilikaa, minttua ja cilantroa (korianteri).

Katseltuani hetken ahkerointispurtin tuloksia tuumin, että loputkin keittiön seinät olisi kiva maalata. En kuitenkaan lähtenyt siltä istumalta uudelleen rautakauppaan, vaan lösähdin sohvalle katsomaan Castlea.

Torstai oli touhua täynnä.

Perinneperjantai: Joulukalenteri

Vieläkin kutittelee kivasti vatsanpohjassa, kun mietin tapaamisia edeltäneitä viikkoja ja päiviä. Kaukosuhde oli usein kuin joulukalenteri: Joskus niitä luukkuja oli enemmän, joskus vähemmän (aina silti liikaa), ja sen viimeisen luukun avaamista odotti, no, kuin lapsi joulua. Reissut Atlantin yli olivat kuin pidennetyt joulunpyhät. Irrallaan arjesta, täynnä odotuksia.

Suomessa arki kuitenkin oli tiiviisti läsnä, sillä viimeinen yliopistokevät oli hoidettava semikunnialla loppuun.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Lauantai 23.2.2008 klo 00:29

Fortnight

Kotosalla ollaan. Ihan mielelläni läksin karkuun Vaasan vesisadetta, vaikka eipä tämä keli täällä Savossakaan mistään winter wonderlandista ole. Kiirusta pitää. Tajusin juuri, että tässä pitäisi vajaassa parissa viikossa ahkeroida mm. kandintyön ja erään toisen tutkielman parissa. Ahh.

Koska minulla ei ollut tänään mitään järkevää tekemistä (kuten kandintyön tai toisen tutkielman parissa ahertamista) seikkailin pitkästä aikaa IRC-Galleriassa. Törmäsin sattumalta johonkin kypsääkin kypsempään kyselyyn, johon voi tylsyyspäissään vastata. Noh, asiaan. Kyselyn reilu parikymppinen täyttäjä oli vastaillut kysymyksiin iästään, lempiväristään ynnä muusta. Jossain välissä häneltä sitten kysyttiin mielipidettä kaukosuhteista. "Puolesta/vastaan?" Vastaaja oli kaukosuhteita vastaan. Turhia ovat kuulemma.

Niin. Tuota, en osannut muuta kuin ihmetellä. Eihän tämä tämmöinen seurustelu kaikille sovi, ei oikein minullekaan, mutta turhaksi en silti sanoisi. Olisihan se kiva löytää se someone special esimerkiksi samasta maasta, mutta minkäs teet kun se sattui löytymään jostain kauempaa kuin naapurista. Jotenkin näihin tilanteisiin vain ajaudutaan, ja siinä vaiheessa, kun toisesta välittää jo aika lailla, onkin sitten jo vähän hankalampaa lyödä jarruja pohjaan. Kaukosuhteilu on, ainakin minulle, vaikeaa, työlästä, raskasta ja raastavaa, muttei missään nimessä turhaa. Kuinka molemminpuoleinen vahva kiintymys voisi koskaan olla turhaa?

Ehkä ei kannattaisi ottaa noita Galleria-juttuja ihan niin vakavasti. Ne on vähän turhia.

Tiistai 26.2.2008 klo 16:10

Dieci, Diez, Dix, Ten, Tio, Zehn

Huoh, nyt olisi tauko paikallaan, vaikken kovin paljoa tänään ole ahkeroinutkaan. Sain vähennettyä 15 sivun kirjoitusurakan kahteen kolmannekseen rehkimällä koko päivän sunnuntaina, mutta eilinen meni laiskotellessa ja haaveillessa. No, lenkillä kävin, ettei ihan makoiluksi mennyt.

Kymmenen päivää. Aika vähän jo. On ollut jotenkin ihan mielettömän hyvä olo tulevasta reissusta. Näen siitä unia koko ajan. Olen esimerkiksi laittanut unissani hiukset häitä varten jo niin monta kertaa, että kun pynttäytymisen aika oikeasti koittaa, niin osaan varmasti värkätä hiukseni valmiiksi vaikka, noh, unissani. Viime yönä maaliskuisessa Kansas Cityssä oli niin lämmintä, että istuttiin S:n kanssa ulkona ottamassa aurinkoa (ei muuten ole mikään mahdottomuus). Rusketuinkin muka. Nyt kun tarkemmin käsivarsiani tarkastelen, niin kyllä tuossa ranteessa kellonmentävä rusketusraja näkyy. Joko olin viime yönä oikeasti kärventämässä itseäni, tai sitten käsivarsissa on vielä menneen kevään, kesän ja syksyn väriä.

S oli eilen vaihteeksi taas hempeällä päällä. Olisi kuulemma pitänyt käydä viemässä lotto sinä päivänä, kun tapasi minut. Ynnä muuta. Osaa se välillä. Kyllä taas tämän tytön naururypyt syventyivät. Tai hymyrypyt. Mutta onpa oikeasti mukava lähteä aavan meren tuolle puolen, kun tietää, että siellä onnen kaukorantaan laineet liplattaa. 

Katsos nyt S, osaan minäkin olla korni.

Perjantai 29.2.2008 klo 01:42

Time Is Relative

Juttuhan on niin, että aika käy vähiin. Onneksi päälle painavat koulutehtävät (tai tehtävä) saavat jäljellä olevien päivien määrän tuntuvan vähäiseltä. S:n mielestä ensi viikon perjantaihin on vielä hirmuisen pitkä aika. Minun mielestäni viimeiset pari viikkoa, kiireistä viikkoa, ovat kuluneet kuin siivillä, enkä yhtään epäile, etteikö jäljellä oleva viikko hujahtaisi myös aika nopsaan.

Mutta pitääpä raapustaa vaihteeksi muistiin, miten S osaa sanoa juuri oikeita asioita minun niitä edes pyytämättä. Pari päivää sitten se sanoi töissä ollessaan, ihan yhtäkkiä, että vaikka hän asui itärannikolla melkein yhdeksän kuukautta, viimeinen siellä vietetty viikko oli ylivoimaisesti onnellisinta aikaa. Ja arvatkaas, kuka siellä sattui silloin vierailemaan ja muuttoapuna rehkimään. Aika kiva oli tuommoista kuulla, varsinkin kun viime vuoden aikana päässä, ja täällä blogissakin, ehti risteillä vaikka minkälaisia ajatuksia.

Ja sitten se innostui taas muistelemaan sitä iltaa, kun tapasimme. Se oli kuulemma kerännyt rohkeutta pitkään, ennen kuin uskalsi tulla juttelemaan minulle. Se sanoi tienneensä, ettei saisi sotkeentua ulkomaalaisiin, muttei ollut voinut vastustaa kiusausta. Se oli omien sanojensa mukaan yrittänyt kovasti tehdä minuun vaikutusta. Taisipa onnistua, kun aika vaikuttunut olen vieläkin. Voisin väittää, että vaikutun koko ajan vähän enemmän.

Voi kun tulikin possunpunainen merkintä. Ehkäpä blogimerkintöjen värikeskiarvo (niin mikä?) on keikahtamassa mustasukkaisuudesta ja vihreäsilmäisyydestä ruusunpunaiseen.

Arkinen haaste

Kirjoittaminen on tökkinyt viime aikoina. Ei ole (muka) aikaa tai (oikeasti) aiheita. Päätinpä siis haastaa itseni ja samalla kaikki halukkaat kirjoittamaan ihan joka päivä viikon ajan; kertoen siitä ihan tavallisesta arjesta, kuten ainakin minulla oli ennen tapana. Ennen kaikenlaisia estoja ja filttereitä.

Aloitan tänään kertomalla eilisestä, eli ihan tavallisesta helmikuisesta keskiviikosta.

Keskiviikko 24.2.2016 (Arkihaaste 1/7)

Päivä meinasi alkaa aikaisin, kun pienin mies heräsi puoli kuudelta syömään. Yksitoista tuntia unta ei kuitenkaan hänelle riittänyt, vaan tyyppi veteli sikeitä eväshetken jälkeen vielä puoli yhdeksään. Siinä välissä sitkeän mahataudin viimein selättänyt isosisko oli kömpinyt isänsä tyhjäksi jättäneelle paikalle torkkumaan.

Tekaisin itselleni pikaisen aamupalan ja aloitin päivän palkkatyöt vähän yhdeksän jälkeen. Viime aikoina tehtäviä ei ole ollut runsaanlaisesti, joinain päivinä ei ollenkaan, joten en odottanut istuvani tietokoneella kovinkaan pitkään. Kuusi ja puoli tuntia myöhemmin kuitenkin suljin läppärin epäuskoisena - viikon minimituntimäärä, kymmenen, oli tältä viikolta täynnä.

Työasuna pyjamat.

Kuuteen ja puoleen työtuntiin mahtui myös vaipanvaihtoa, imettämistä, isomman naperon viihdyttämistä ja ruokkimista, joten aivot olivat aikamoisessa solmussa. Roskainen kokolattiamatto vaati kuitenkin imurointia, ja Scotty pääsikin heti siivouskaveriksi kotiin tultuaan.

Siivoilun jälkeen kokkasimme tiistailta tähteeksi jääneen quinoa-salaatin kylkiäisiksi kananrintaa ja lehtikaalisalaattia. Katsoimme ties monennenko Castle-jakson tälle viikolle (miten niin koukussa?), minkä jälkeen minä kävin hakemassa kellarista ystävänpäiväksi ostetun kuohuviinipullon. Katsoimme viimeinkin Scottyn minulle Valentine's Day -lahjaksi antaman Ant-Man-elokuvan (Paul Rudd, aaah), joten kuohari kuului jotenkin asiaan. Syy se on tekosyykin.

Elokuvan jälkeen istuimme hiljaisessa talossa ja ihmettelimme, miten on mahdollista, että meillä on kaksi lasta, ja pystymme silti viettämään suht' hiljaisen elokuvaillan ihan kahdestaan. Pienempi meni normaaliin tapaansa heti seitsemän jälkeen unille, ja isompi katsoi omassa huoneessaan piirrettyjä. Vain hepulikoira Sisu aiheutti häiriöitä työntymällä syliin.

Meidän piti mennä aikaisin nukkumaan, mutta jotenkin vielä yksi jakso Castlea tuntui hyvältä ajatukselta. Humppasin makuuhuoneessa vielä edestakaisin, sillä aktiivisuusrannekkeeni kertoi minun laiskotelleen, eikä päivän askelmäärä ollut lähellekään täynnä. Vähän yhdentoista jälkeen olin saanut ravattua puuttuneet 2000 askelta, pestyä hampaat ja kaivauduttua peiton alle. Suljin silmät ja näin unta mökkisaunasta.

*****

Tagaan Instagramiin haasteen kuvat tunnisteella #arkihaaste16, joten jos haluat ennakkomaistiaisia tulevista postauksista kuvien muodossa, ne löytyvät sieltä. Lähde sinäkin haasteeseen mukaan!

Perinneperjantai: Virtuaaliset Valentine's Day -treffit

Enpä sitä vielä tiennyt, mutta vuoden 2008 Valentine's Day (ystävänpäivä) oli viimeinen, jonka vietimme yhdessä vain virtuaalisesti. Eipä sitä tosin sen jälkeenkään ole mitenkään erityisesti juhlistettu, ja Skypessä tuli varmaan tuijoteltua toisiamme silmiin paljon enemmän kuin yhtenäkään rakastavaisten päivänä sen jälkeen. 

Tänä vuonna olimme romanttisesti saunaraksalla polttelemassa myrkkyhuuruja uudesta kiukaasta pois.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 15.2.2008 klo 17:45

Will You Be My Valentine?

Vielä/enää kolme viikkoa. Vielä siksi, että haluaisin olla siellä jo nyt. Enää sen takia, että minun pitäisi hoitaa miljoona koulujuttua pois alta ennen reissua, ja kolme viikkoa on lyhyt aika siihen.

Mutta onpa pitkästä aikaa mukava yllättää itsensä hymyilemästä milloin missäkin ilman mitään ilmeistä syytä. Pitenevät päivät ja S:n lempeät sanat ovat kai tehneet tehtävänsä. Toki tämä elo on vieläkin istuskelua ja ajantappamista parempia aikoja odotellessa, mutta ainakin sitä tietää, että paremmat ajat ovat jo lähellä.

Vietettiin eilen jo toista ystävänpäivää erossa toisistamme. Juotiin viiniä ja muisteltiin mukavia juttuja. S kertoi, miten sen elämä oli muuttunut todenteolla sinä päivänä, kun nähtiin uudelleen viime lokakuussa. Se tarkensi, että toki sen elämä oli muuttunut minun takia jo aiemminkin, mutta viiden kuukauden takaisen jälleennäkemisen se nosti oikein erikseen esille. Kyllähän se muutti asioita; teki meistä paljon läheisempiä ja varmempia suhteestamme. Noin esimerkiksi.

Muistan olleeni todella innoissani, ehkä vähän peloissanikin vierailusta ja laskeneeni päiviä heti lippujenostosta lähtien. Nyt en edes muista tarkalleen, moneltako lentoni lähtee, mutta se johtuu siitä, etten paljoa enää jännittele matkustamista. Minun ei tarvitse enää jännittää sitäkään, miten yhdessäolo sujuu tai mitä S:n perhe minusta ajattelee. Nyt voin keskittyä jännittämisen sijaan olemaan reissusta pelkästään iloinen ja innoissani. Sekin tuo riittävästi perhosia vatsaan. Kivoja, nättejä perhosia.

Niin, ja sekin tuo hymyn salakavalasti huulille.

My Valentine.

Maanantai 18.2.2008 klo 21:05

Ups and Downs

On päiviä, jolloin hymyilyttää. On myös päiviä, jolloin ei hymyilytä. Tänään mennään taas suupielet ylhäällä, mutta aina ei tosiaan niin ole. Masisteltiin eilen S:n kanssa oikein yhdessä tätä erossa olemisen kauheutta; yleensähän minä masistelen yksin, ja S pakenee esimerkiksi videopelien maailmaan.

Eilen oli tosiaan siitä harvinainen päivä, että puhuttiin oikeista asioista. Puhuttiin siitä, mitä voitaisiin tehdä paremmin, jotta saataisiin tehtyä tästä tilanteesta vähän helpompi. Suurinta probleemaa, eli välimatkaa nyt ei poista tuosta välistä Erkkikään, ei vielä, mutta jotain helpotusta olisi kiva saada. Parin tunnin kitkuttelun jälkeen oltiin jo niin hyvin selvillä toistemme tuntemuksista ja tarpeista, että tänään on ollut helppo hengittää. Tulevaisuudestakin on ollut paljon varmempi olo, vaikkei mitään lukkoonlyötyjä suunnitelmia olekaan, mitä nyt pari lyhyttä reissua tässä keväällä. Eletään molemmat odotellen parempia ja yhteisiä aikoja, ja S ainakin on ihan vakuuttunut, että lopputulos on kaiken tämän kärvistelyn arvoista. Kyllähän minäkin sen tiedän.

Nukuin pitkästä aikaa kunnon yöunet. Heräilin toki parin tunnin välein, mutta vaivuin takaisin tajuttomuuteen hyvin nopeasti. Näin paljon unia, mukavia unia S:n kanssa asumisesta, kokkailusta, kaupassa käymisestä. Arjesta, toisin sanoen. Vielä ei tiedetä varmaksi, milloin päästään yhteisestä arjesta nauttimaan, mutta kyllä sekin aika sieltä vain (melko) varmasti on tulossa. Ja koko ajanhan se väkisinkin lähestyy.

Jaahas, onnistuin kirjoittamaan merkinnän, jonka olen kirjoittanut jo monta kertaa. Sanotaan nyt vielä, että on ikävä, niin ei jää sekään epäselväksi.