Käskekää minut nyt pois tästä koneen ääreltä, oikeasti

Pitäisi pakatasiivotajuostapääkolmantenajalkana. Pitäisi tehdä jotain aivan muuta, kuin puuduttaa persusta penkissä ja turruttaa aivoja sosiaalisella medialla. Tai tuijottaa World Cupia.

Ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään, joka minua yhtään tuntee, että minulla on korkeakoulututkinto viimetippailusta. Oikein kunniamaininnoin, jos saan kehua. Nyt lapsen kanssa matkustaessa kohonnut stressitaso ja valmistelukutkutus kuitenkin on päässyt yllättämään. Se, ja yllättävän pitkä tehtävälista, joka kummittelee mielessä. Olen siis yrittänyt hoitaa asioita pikkuisen valmiiksi ja välttää holtittoman pakkauszumban. Jopa monta päivää etuajassa.

Vaan iskipä flunssa. Veti veltoksi koko alkuviikoksi, jonka aikana alustavasti sekasortoinen talo pääsi räjähtämään käsiin. Villakoirista tuli jättimäisiä takkukasoja. Valmiiksi pitkä nurmikko muuttui rehottavaksi viidakoksi, jossa taisin nähdä vilaukselta jo itse Tarzanin heilumassa liaaneissa. Pyykkivuori veti vertoja Olympus Monsille.

Hyvät aikeet jäivät aikeiksi.

Olen kuronut menetettyä aikaa kiinni melko hyvin tuloksin. Villakoirat on kurhiloitu, viidakko raivattu ja vuori valloitettu, mutta nyt ei huvittaisi enää mikään. Tekisi mieli heittää summanmutikassa kamppeet kasaan ja suunnata lentokentälle. Luottaa siihen, että passit ja hammasharjat tulivat mukaan. Jättää puoliksi siivottu talo odottamaan kotiinpaluuta.

No harmi vain onneksi meille on tulossa kaveri talo- ja lemmikkivahdiksi, joten olisi kai ihan kohteliasta järjestellä mökki asuttavaan kuntoon ja huolehtia, että elukoilla on esimerkiksi tarpeeksi ruokaa. En voi siis heittää hanskoja tiskiin, ja lentokin taitaa lähteä vasta maanantaina, joten kentällä voisi käydä aika pitkäksi.

Taitaapa olla vielä kaiken lisäksi niin, että mies on sairastumassa nyt, juuri ennen ennenkuulumattoman pitkän (kolme viikkoa) loman alkua, ja lapsellakin oli vähän kuumetta viime yönä. Apulaiset saavat siis keskittyä täysillä paranemiseen ennen Atlantin ylitystä, ja minun vastuulle jää kaikki. Tarttis siis varmaan tehdä jotain (muuta kuin katsoa sateessa kirmaavia lihaksikkaita miehiä).

Loppukevennykseksi kerrottakoon, että lapsi syö tuossa vieressä juuri lounasta ja hokee "fuk fuk fuk".

Ei, ei ketuta suunnattomasti, vaan kädessä on haarukka. Fork. Muita tourettemaisia sanoja ovat mm. fak (frog - sammakko) ja ef off (on off - päälle pois).

Vilkutellaan, jos nähdään Suomessa!

Aikuinen nainen mä oon

Viikonlopun juhlahulinoissa iloittiin vanhojen tuttujen lisäksi myös uusien naamojen kanssa. Joukosta löytyi äärimmäisen eläinrakas, eli siis väkisinkin hyvä tyyppi. Päivän edetessä itse kenenkin kielenkannoista tuli entistä löysempiä ja rehellisempiä, ja mukana rehveltänyt karvaturrimme Usva inspiroi lopulta jutustelemaan rotukoirista.

Usvahan tuli meille vähän pyytämättä ja yllättäen. Lemmikkikaupasta ostettuna. Lemmikkikaupasta. Ostettuna. Puhdasrotuinen koira. Lapsuuteni koira oli dreeverin ja lapinkoiran salamarakkauden tulos Hitu, joka oli veikeä tapaus. Ei koskaan oppinut kulkemaan hihnassa vetämättä, ulvoi ulkona kuin susi naapureiden iloksi ja pysyi pihalla nätisti irti silloin, kun huvitti, mutta usein hipsi salamyhkäisesti metsään omille reissuilleen. Toisaalta oli ihan hirmu kiltti, osasi vaikka mitä temppuja ja nautti suunnattomasti siitä, kun perheen kissa läpsi sitä selkään. Olin jotenkin aina ajatellut, että haluan myöhemminkin sekarotuisen koiran, koska ne tuppaavat olemaan terveempiä, eikä pennusta voi oikein ikinä tietää, minkä kokoinen, näköinen tai oloinen otus siitä kasvaa. Ihania yllätyksiä.

En todellakaan ollut ajatellut, että perheenlisäystä haettaisiin kaupasta. En vieläkään pidä siitä, että koiria myydään lemmikkikaupoissa, vaan tulen surulliseksi joka kerta, kun sellaisessa käyn. Samalla tosin ihastun, viimeksi norjanhirvikoiran sekoitukseen, joten yritän pysytellä ihan suosiolla poissa. Ettei taas kävisi usvat.

Eläinkodit ovat vieläkin pahempia ansoja, sillä haluaisin pelastaa ihan kaikki elukat.

Mutta niin. Meillä on rotukoira. Niin oli eläinrakkaalla keskustelukumppanillakin, mutta löytökoira. Tätä seikkaa painotettiin, monta kertaa ja joka välissä. Hetkeksi nolostuin siitä, että Usva on pitkän jalostuksen tulos, ja me ostettiin koira kaupasta, eikä pelastettu perhettä tarvitsevaa eläinkotilaista.

Sitten sisuunnuin. Sanattomasti, onneksi. Kuulkaas nyt, meillä on maailman paras ja rakkain koira. Paimenkoirana se pysyy meidän aitaamattomalla pihalla ilman sähköpantoja tai kettinkejä. Okei, se räkyttää postimiehille ja näykkii nilkkoja, kun juoksennellaan takapihalla, mutta nekin ovat rodun ominaispiirteitä. Tämmöiselle aika alkeelliselle koirankouluttajalle viisas paimenkoira on ollut mitä mainioin lemmikki, sillä se oppii todella nopeasti ja tottelee lapsiakin (paitsi silloin, kun käsketään olla räkyttämättä postimiehelle). Minusta olisi ollut vastuutonta ottaa ns. haastavampi koira, sillä pelkäänpä, että olisin tollouksissani kouluttanut sen ihan pilalle. Rahkeet eivät riittäisi. Arvostan ihan kamalasti niitä, joilla riittää.

Lapsiperheellisenä on ollut mukava edes vähän tietää, mitä odotettavissa on. Usva mahtuu meidän pieneen autoon, vaikka se olisi täynnä rattaita ja turvaistuimia. Vaikka se paimentaa kissoja kuin lampaita ja ahdistuu lenkillä, jos etummainen ja takimmainen kulkija ovat liian kaukana toisistaan, niin nämä samat vaistot pitävät huolen siitä, ettei Usva juokse tielle pupun perässä, vaan pysyy meidän lähellä. Kaikesta jalostuksesta huolimatta Usva on ihan oma persoonansa.

Puolustelen nytkin, joten lopetan.

Kaikkia valintojani varmasti arvostellaan. Jonkun mielestä kasvatan lastani väärin. Jonkun mielestä on väärin, että minulla ylipäänsä on lapsi, koska ylikansoitus. Joku toinen ei pidä sisustusvalinnoistani. Hemmetti, joku ei pidä koko talosta tai sijainnista. Jonkun mielestä käyn liikaa/liian vähän/väärissä ravintoloissa. Jonkun mielestä asun tyhmässä maassa tyhmien ihmisten keskellä. Joku ei arvosta kotiäitiyttä. Jonkun mielestä minulle ei sovi punainen väri. Tai sininen.

Mutta arvatkaas mitä? Sillä ei ole mitään väliä. Tämä on minun elämääni. Minun lapseni, minun koirani, minun kotini. Niin kauan, kun en tekemisilläni aiheuta suunnatonta harmia kanssatallaajille, niin muita ei pitäisi haitata minun valintani. Tee sinä omasi.

Tällainen olen, ota tai jätä. Olen kolmekymppinen.

Rockfest 2014

Lauantaina Kansas Cityn keskustassa sijaitseva Liberty Memorial sai jälleen kerran toimia USA:n suurimman yksipäiväisen festivaalin tapahtumapaikkana. Puisto natisi liitoksissaan, kun 55 000 rokkihemmoa ja hevimimmiä ahtautui väliaikaisten aitojen sisään.

Viime vuonna turhauduttiin parkkipaikan metsästämiseen ja ajokunnossa pitäytymiseen, joten tänä vuonna tilattiin suosiolla taksi. I-35-valtatiellä, Kansas Cityn skylinen jo siintäessä silmissä, siinä meidän vanhan asunnon lähellä, Journeystä pitävä kuskimme painoi varovasti jarrua ja huokaisi "Well that's not good...". Äskettäin meidät ohittanut moottoripyöräilijä juoksi kaistojen yli pientareelle ja kumartui. Kuikuilimme sen verran, että saimme huokaista helpotuksesta. Tyyppi ei mennyt ojaan esimerkiksi etsimään pyörän päältä lentänyttä kaveriaan, vaan oli itse kaatunut keskikaistalle, joten taisi tarvita pari syvää hengähdystä. Melkoinen tuuri oli matkassa, sillä kukaan ei osunut a) pyörään b) pyöräilijään. Kuinka moni juoksee, tai edes kävelee vilkkaalla valtatiellä tapahtuneen moottoripyöräonnettomuuden jälkeen?

Hetkeä myöhemmin alkoi sade, joka jatkui vielä taksista poishyppäämisen jälkeenkin. Pieni kesäripottelu tuntui helteessä kuitenkin hyvältä, kunnes se väistyi auringon tieltä ja tilalle tuli aika lannistava ilmankosteus. Hidas parijono valui festariporteille siinä höyrysaunassa. Jotkut olivat aloittaneet juhlimisen jo edellisenä iltana. Tai viikkona.

Rockfest alkoi kahdeltatoista, ja me olimme siellä vaille yksi. Musiikki oli hyvää, mitään (järkevästi hinnoiteltua olutta, bajamajaa) ei tarvinnut juurikaan jonottaa, aurinko paistoi. Mikäs sen mukavampaa!

Selfie time!

Sitten satoi taas. Ensin pikkuisen, sitten pikkuisen enemmän. Esteri lopetti perseilynsä vasta sen jälkeen, kun olimme alusvaatteita myöten litimärkiä, ja vihreä nurmikko muuttui mutavelliksi.

Suihkunkin jälkeen hymyilytti.

Onneksi yksi monsuuni riitti sille päivälle, ja muta muuttui päivän aikana vähemmän vellimäiseksi. Vesipisteellä riitti silti ruuhkaa, sillä rapatessa roiskui ja kävellessä lätisi. Jotkut olivat yltäpäältä mudan peitossa (koska mutaliukumäki), meidän porukka pysyi aika puhtaana, kunnes meikä lensi pyrstölleen. Poislähtiessä.

Tämän vuoden esiintyjät eivät ehkä etukäteen herättäneet samanlaista intoa kuin vuosi takaperin (no hei, siellä oli silloin ikisuosikki Seether!), mutta voi poijjaat, miten mieli muuttuikaan päivän aikana. Vanha tuttu Adelitas Way tarjosi suihkumusiikkia rankkasateen ainana, uudempi ihastus Pop Evil aiheutti riemunkiljahduksia allekirjoittaneessa ja monessa muussakin.

Ja sitten nämä.

Steel Panther!

Lasten kuvat kulkevat kätevästi mukana myös Steel Pantherin keikalla. Kaikkien yhdeksän.

Staind.

Five Finger Death Punch.

Suurimmat ja ansaituimmat suosionosoitukset sai Staindin nokkamies Aaron Lewis, joka keskeytti settinsä sättiäkseen yleisösurffaavaa teinityttöä kopeloivia ääliöitä. Video täällä. Jos raisu kielenkäyttö ahdistaa, kannattaa jättää väliin. Jos taas haluaa nähdä, miten torveloita häpäistään julkisesti, suosittelen.

Illan jo pimettyä Korn nousi päälavalle ja taputteli loppuunmyydyn 15 bändin spektaakkelin kasaan. Aiemmin "nautittu" höttöhodari oli kadonnut kurnivan mahan mielestä jäljettömiin, joten kipiteltiin downtowniin syömään kaveripariskunnan tilaamia herkkuja, kun ilotulitukset vielä räiskyivät horisontissa. Pitkä päivä loppui vasta aamuviiden maissa, kun viimein maltettiin lopettaa syvälliset keskustelut keittiön lattialla. Kiitos vielä, H ja S, täyden palvelun majoituksesta!

En jaksaisi joka viikonloppu, mutta kyllä se kerran vuodessa tekee nannaa.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Tämä jenkkien ominaispiirre ärsyttää suomalaisilla työpaikoilla.

Jenkit on typeriä pullistelijoita ja se näkyy kaikkialla maailmanpolitiikassa ja -taloudessa!!! Ajattelija 9.3.2013 

"Jenkkien tapa" yllätti suomalaismiehen - kymmenet tuhannet matkustivat New Yorkiin turhaan.

Uutisen henkilö kyllä oikeassa että jenkkiläinen tapa, rahat pois, se on jenkin prinsiippi numero yksi. Gebre Se Lassi 3.11.2012

Yli 70 prosenttia jenkkivanhemmista kannattaa lapsen läpsimistä - mitä mieltä olet?

Melkoinen ero Suomella ja jenkeillä. Ei saa 22.5.2014

Jenkki. Yankee. Yank. Saattaa kuulostaa harmittomalta, monen mielestä varmasti onkin, mutta totuus taitaa olla jotain muuta. Täällä Yankeella viitataan alentuvasti pohjoisosavaltiolaisiin, Yank taas on vieläkin halventavampi termi, jota ei-amerikkalaiset tuppaavat käyttää yhdysvaltalaisista puhuttaessa.

Ilta-Sanomat, tuo hyvän journalistiikan pirskahteleva alkulähde, jonka otsikkoja ja kommentteja alussa lainasin, ei ole käyttänyt kertaakaan esimerkiksi suomalaisille jääkiekon ystäville erittäin tuttuja hellittelynimiä länsi- tai itänaapureistamme, mutta jenkki on ilmeisesti sopivaa kieltä. Miksi?

Myönnän, jenkki ei ehkä kalskahda korvaan tai särähdä silmään yhtä rasistisena tai ilkeänä kuin hurri tai ryssä. Rumia sanoja. Monesti jenkkiä kuitenkin käytetään ihan yhtä ylimieliseen sävyyn. Korostetaan omaa erinomaisuutta, pönkitetään jo valmiiksi paisunutta egoa.

Ehkä mielikuva olisi eri, jos kaupasta saisi Hurri-purkkaa.

Olen monesti äsähtänyt, miten joku paikallinen juttu on ihan tyhmä. "Ei meillä Suomessa..." Monesti aiheesta. Onhan se tyhmää, että talot on rakennettu paperista, ja sitten niitä vuoronperään lämmitetään ja viilennetään, koska A4:n paksuiset seinät pyrkivät tasaamaan lämpöeron ulko- ja sisäilman välillä sekunnin sadasosassa. Sekin on hölmöä, että tämänkokoisessa kaupungissa on melkein pakko omistaa auto, jos meinaa liikkua lähikauppaa pidemmälle, esimerkiksi lääkäriin, koska julkinen liikenne on yhtä harvinainen näky kuin Isojalka. Politiikasta en edes viitsi aloittaa.

Vähintään yhtä monesti olen kitissyt turhasta ja nyrpistellyt nokkaani erilaisuuden edessä. Minusta on kummallista, etteivät amerikkalaiset (huomasitteko, ei jenkit) juurikaan käytä veistä, vaan kalttaavat medium rare -pihvistä lähtien kaiken paloiksi haarukalla. Sitäkään en ymmärrä, että miksi lenkkareita pitää pitää joka paikassa, jopa siellä hienossa ravintolassa, jossa medium rare -pihvi joutuu raa'an haarukkateurastuksen uhriksi.

Minä voin edelleen kuitenkin käyttää haarukkaa ja veistä niin kuin äiti opetti. Kukaan ei estä. Voin laittaa korkkarit jalkaan ja olla kurkkimatta muiden pöytien alle. Voin olla alentumatta nimittelyyn, jos jokin asia kismittää. Erilaisuus ei tarkoita automaattisesti paremmuutta.

Ajattelijalle ja Gebre Se Lassille voisin todeta, ihan käytännön kokemuksesta, että jenkin prinsiippi numero yksi ei ole ahneus tai pullistelu. Toki yksilöitä löytyy joka lähtöön tästä(kin) maasta, mutta olen jotenkin onnistunut ympäröimään itseni anteliailla, pyyteettömillä ja jalat maassa olevilla tyypeillä. Jenkeillä.

Viimeisen kommentoijan kanssa olen tavallaan samaa mieltä. Ero on melkoinen, mutta lopulta aika mitätön, kun jaksaa keskittyä positiivisiin asioihin kuitenkaan sulkematta silmiään yhteiskuntien, kyllä, myös Suomen, epäkohdilta.

Psssst. Jos Ilta-Sanomat uutisoi ensi viikolla parikymppisestä (hei, vajaan viikon vielä!) suomalaisesta, joka moshasi jenkit kumoon Kansas Cityssä, niin se olin minä. Huomenna Rockfest!

Kaupassa

Huh, syke taitaa olla pikkuhiljaa palautumassa normaaliksi eilisen jännitysnäytelmän jäljiltä. Kun hyppii viimeiset kaksi peliminuuttia tasajalkaa ja päästelee hyvin epämääräisiä (mutta vaimennettuja, koska lapsi on nukkumassa) ääniä, on yhdistelmä tärinä, tutina ja käheä kurkku valmis. Huomasin myös jälkikäteen, että naapuri oli samaan aikaan ulkona, ja meillä tietysti verhot auki.

Hulluja nuo suomalaiset.

Eipä minun pitänyt jääkiekosta tulla kirjoittelemaan, vaan tulla toteamaan, että se on nyt virallista - meillä asuu uhmaikäinen. Mistäkö tiedän?

Käytiin kaupassa. Kahdestaan.

Ensimmäinen heittäytyminen maahan tapahtui itse asiassa jo parkkipaikalla, koska en antanut ottaa Duplo-hahmoja (eli "ukkeja") kauppaan mukaan. Seuraava hermoromahdus tuli eteisessä, koska estin lapsen pääsyn kärryn koriosaan. Sen jälkeen hyperventiloitiin, koska lelut piti laittaa takaisin hyllyyn, vaatteita ei saanut repiä rekistä alas, hyllyyn ei saanut kiivetä. Ja niin edelleen.

Eli ihan täysin minun vika. Mitäs kielsin.

Nopeasta kauppapyrähdyksestä tulikin eeppinen tahtojentaistelu, joka kesti ja kesti. Olen kuitenkin sen verran itsepäistä sorttia (käsi ylös, kenelle tuli yllätyksenä?), että kiersin koko kaupan ja keräsin koriin kaiken listalla olevan. Osan ajasta napero suostui istumaan köytettynä istuimeen, mutta on sen verran Houdini, että kiemurtelee itsensä halutessaan irti ja nousee seisomaan. Siinä vaiheessa laskin lapsen takaisin kävelemään, mutta shoppailu muuttui juoksuhiekassa mateluksi. Ja Oscarin arvoisiksi näyttelijäsuorituksiksi. "Äääääääääääääh, en saaaaaanut tarrata herkästi rikkoutuvaan koriste-esineeseeeeeeeeeen... Äääääääh!" Niin dramaattista.

Onneksi kaiken tämän vastapainoksi ikä on tuonut tullessaan myös paljon persoonallisuutta. Leikit ovat saaneet ihan uusia ulottuvuuksia. Lapsi kattaa kavereilleen pöydän, tekee ruokaa, joka on "hot, poppa!" ja pitää tietysti jäähdyttää jääkaapissa. Lelut kiipeilevät ympäri taloa ja pitkin seiniä, ja niitä löytyykin mitä ihmeellisimmistä paikoista. Äiti ja daddy pitää peitellä tasaisin väliajoin. "Go night-night." Kirjaimet ja numerot ovat hirvittävän jänniä.

Mutta jos äiti menee väittämään, että kuvassa oleva eläin on jääkarhu, eikä "puppy", niin siitähän tulee maailmanloppu ja äkäpussikohtaus. "Puppy!!!"

Poliitikonainesta, meidän lapsessa. Faktat schmatkat.

Uhosta totta

En ole koskaan ollut juoksija. En väitä/koe sellainen olevani vieläkään, mutta RunKeeperiin on silti jotenkin kertynyt vajaassa vuodessa yli 200 hölkkäkilometriä, joista vuodenvaihteen jälkeen reippaasti yli puolet.

Pääsin alkuperäiseen tavoitteeseeni, 5 km, verrattain nopeasti ja helposti. Sen jälkeen tyydyin vitoseen lenkkimatkana, mutta vaadin itseltäni vähintään yhden sellaisen joka viikko. Aika rupesi hilautumaan alaspäin, askel keveni, eikä niveliä enää pakottanutkaan lenkin jälkeen.

Menin sitten eräänä iltana, parin skumppalasillisen ja akuutin kolmenkympinkriisikohtauksen jälkeen uhoamaan miehelle ääneen, että juoksen kymmenen kilometrin lenkin vielä, ennen kuin täytän pyöreitä. Siihen mennessä pisin stintti oli ollut 7,5 km/42 min, joten aika kaukaiselta haaveelta tuntui kymppikilsa sitten seuraavana aamuna selvinpäin.

Olin aika hissukseen lupauksestani, jos ainoa todistaja vaikka unohtaisi.

Eilen aamulla katselin telkkarista melkein sisällissotaan johtaneen jääkiekko-ottelun, jonka aiheuttamaa vit turhautumista lähdin purkamaan lenkille. Viiden kilometrin kohdalla olisin voinut kääntyä kotiin ja call it good. Päätin kuitenkin jatkaa vielä, sillä hengitys oli tasaista, lihakset mukavan lämpimiä ja sää mitä mainioin. "Mitä jos..." alkoi hiipiä mieleen.

Kahdeksan kilometrin kohdalla olisin voinut vannoa, että lenkkareihin oli lirahtanut jostain lyijyä. Sitä paitsi olin siinä vaiheessa päätynyt juoksemaan vanhaan tuttuun puistoon, jonka ympäri kulkeva lenkki on puoli mailia (800 metriä) ja maailman puuduttavin kierrettävä. "Kaksi kierrosta ja kotiin", sihisin ihan suomeksi, ja paikalliset sunnuntaikävelijät varmasti kummastelivat punoittavaa ja pihisevää ilmestystä.

Lopulta se maaginen 10 kilometriä täyttyi yllättävän helposti alle tunnissa ilman yhtään kävelyaskelta, vaikka lenkkarit toimivatkin loppuvaiheessa enemmän jarruina kuin lennokkaina kulkuvälineinä. Mies luuli, että olin eksynyt, koska viivyin normaalia pidempään.

Se ennen niin mahdottomalta vaikuttanut matka alkoi kuitenkin tuntua pian melko mitättömältä suoritukselta, kun selasin Facebookia, jonne pari kaveria oli postaillut hymyileviä kuvia puolimaratonilta. Muut juoksevat nopeammin/enemmän/kauniimpina. Joku olisi juossut 20 kilometriä siinä, missä minä köpöttelen siitä puolet.

Ärsyttävää. Olisi kiva nauttia itsensä ylittämisestä ja pitkästä aikaa mukavan kipeistä lihaksista, eikä kurkkia naapuripöytään. Ehkä pitäisi ottaa tavoitteeksi henkinen kasvu ja aikuistuminen joidenkin numeroiden sijaan, mutta toisaalta nimenomaan numerot ovat auttaneet poistumaan omalta mukavuusalueelta ja kohottaneet siinä sivussa kuntoa ja kestävyyttä.

Olisikohan kultainen keskitie hyvä tässäkin asiassa?

Kun oma naama kyllästyttää

Tuleeko muillekin kausia, jolloin väsyy omaan seuraansa? Hetkiä, jolloin miettii, miten perhe tai ystävät tai kaverit tai tuttavat tai kumminkaimat jaksavat kuunnella hölösuuta tai katsella pellenaamaa?

Minulle tulee aina silloin, kun en voi erakoitua kotiin. Kun sosiaalinen elämä on sääntö, ei poikkeus. Kun joudun kuuntelemaan samoja vanhoja vitsejä ja tarinoita. Itse kertomanani.

Enkä siis oikeasti valita, nautin suunnattomasti seurallisuudesta, neljän seinän sisältä karkaamisesta, hulinasta ja hälinästä. Viihdyn kuitenkin paremmin pienissä porukoissa, tuttujen tyyppien keskuudessa. Pidän uusien ihmisten tapaamisesta, mutta en pidä siitä ihmisestä, joka ne uudet ihmiset tapaa. Tulikohan selitettyä tarpeeksi selvästi.

Noh, siis tarkoitus oli tulla vähän tyhjentämään kameran ja kännykän muistikorttia tänne, eikä vänisemään tyhjästä. Viimeiseen viikkoon on mahtunut niin paljon kivaa, josta nyt seuraa kuvaa.

SEA LIFE Kansas City, parhaan kaverin 2-vuotissynttäreitä juhlistamassa.

Vappu-Paula. Juhlittiin vappua vähän jälkijättöisesti viiden Suomi-neidon (plus Paula!), muutaman amerikkalaisen, saunan, iskelmän ja herkkujen kera.

Kotonakin on ehditty olla. Lumi työntyy lapsen tyynyksi toistuvasti ja vapaaehtoisesti, tässä ei siis ole kyse väkivaltaisesta rakastamisesta.

Upouusi Museum at Prairiefire. Yhteistyökumppanina American Museum of Natural History.

Discovery Room.

Haluan tämmöisen "pienen" aurinkokunnan meillekin.

Museon viereen on rakennettu ravintolaa, kauppaa, elokuvateatteria, keilahallia... Eilen käytiin testaamassa paikka, jonka nimi kertoo kaiken olennaisen: Rock & Brews.  KISSin Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn perustama.

Toivottavasti pääsen tästä itse-, jos nyt ei inhosta, niin ärsytyksestä eroon, sillä kevät jatkuu kiireisenä Suomen-reissuun asti, ja tuskin sielläkään mökötetään yksin mökillä koko aikaa. Toivottavasti ei.

Sain äitienpäivänä Scottyn ja lapsen kirjoittaman kirjeen, jossa minua vähän kiiteltiin maailman parhaaksi vaimoksi ja äidiksi. Sehän kai tässä elämässä on tärkeintä.

Se, ja jääkiekko, johon on parempi nyt keskittyä ihan täysillä.