torstai 15. toukokuuta 2014

Kun oma naama kyllästyttää

Tuleeko muillekin kausia, jolloin väsyy omaan seuraansa? Hetkiä, jolloin miettii, miten perhe tai ystävät tai kaverit tai tuttavat tai kumminkaimat jaksavat kuunnella hölösuuta tai katsella pellenaamaa?

Minulle tulee aina silloin, kun en voi erakoitua kotiin. Kun sosiaalinen elämä on sääntö, ei poikkeus. Kun joudun kuuntelemaan samoja vanhoja vitsejä ja tarinoita. Itse kertomanani.

Enkä siis oikeasti valita, nautin suunnattomasti seurallisuudesta, neljän seinän sisältä karkaamisesta, hulinasta ja hälinästä. Viihdyn kuitenkin paremmin pienissä porukoissa, tuttujen tyyppien keskuudessa. Pidän uusien ihmisten tapaamisesta, mutta en pidä siitä ihmisestä, joka ne uudet ihmiset tapaa. Tulikohan selitettyä tarpeeksi selvästi.

Noh, siis tarkoitus oli tulla vähän tyhjentämään kameran ja kännykän muistikorttia tänne, eikä vänisemään tyhjästä. Viimeiseen viikkoon on mahtunut niin paljon kivaa, josta nyt seuraa kuvaa.

SEA LIFE Kansas City, parhaan kaverin 2-vuotissynttäreitä juhlistamassa.

Vappu-Paula. Juhlittiin vappua vähän jälkijättöisesti viiden Suomi-neidon (plus Paula!), muutaman amerikkalaisen, saunan, iskelmän ja herkkujen kera.
Kotonakin on ehditty olla. Lumi työntyy lapsen tyynyksi toistuvasti ja vapaaehtoisesti, tässä ei siis ole kyse väkivaltaisesta rakastamisesta.
Upouusi Museum at Prairiefire. Yhteistyökumppanina American Museum of Natural History.
Discovery Room.


Haluan tämmöisen "pienen" aurinkokunnan meillekin.
Museon viereen on rakennettu ravintolaa, kauppaa, elokuvateatteria, keilahallia... Eilen käytiin testaamassa paikka, jonka nimi kertoo kaiken olennaisen: Rock & Brews.  KISSin Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn perustama.
Toivottavasti pääsen tästä itse-, jos nyt ei inhosta, niin ärsytyksestä eroon, sillä kevät jatkuu kiireisenä Suomen-reissuun asti, ja tuskin sielläkään mökötetään yksin mökillä koko aikaa. Toivottavasti ei.

Sain äitienpäivänä Scottyn ja lapsen kirjoittaman kirjeen, jossa minua vähän kiiteltiin maailman parhaaksi vaimoksi ja äidiksi. Sehän kai tässä elämässä on tärkeintä.

Se, ja jääkiekko, johon on parempi nyt keskittyä ihan täysillä.

4 kommenttia:

  1. No et ole ainoa. Taidan tietää jokusen muunkin, joka tuntee välillä samoin. Siihen päälle ilmeisesti kolmenkympin kriisi (olikos se lähestymässä..?). Itsellä jo neljäkymppiä kohta plakkarissa ja odottelen vaan viidenkympin villitystä! Joten kyllä se vielä iloksi muuttuu !! Ihan huippu kampaus noissa kuvissa ! Antenni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kolme viikkoa parikymppisenä jäljellä. ;) Kyllä se tosiaan iloksi muuttuu, on se ennenkin muuttunut. :)

      Neiti on perinyt äidin jouhet etuosaan ja daddy kultakutrit taakse, joten etuhiukset ovat "vähän" tuommoista jäykempää ja suorempaa sorttia. Kunnon Pikku Myy!

      Poista
  2. Tuttuja tunnelmia! Jatkuvan small talkin keskellä väsyy omiin vakiorepliikkeihin, ja varsinkin täällä etelässä saa olla seurallisena, poskilihakset krampissa jatkuvasta muikeilusta. Joskus huomaan pidätteleväni aivastusta vain siksi, ettei kukaan sano "bless you!" Suomalaisuus vahvistuu, kun väsyy. Ja Suomessa taas aiheutan ahdistusta juttelemalla vieraille ihmisille kadulla, ja hymyilemällä tuntemattomille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Täällä yrittää sopeutua joukkoon, mutta päätyy usein olemaan liian juro/sarkastinen (enkä asu edes kovin etelässä!), ja Suomessa ei sitten osaa enää olla hiljaa. Tai hymyilemättä tuntemattomille.

      Hahaa, tuo aivastusjuttu sai aikaa spontaanin hihityksen.

      Poista