Rölli ja Elmo tappeli

Aamu alkoi perinteisesti aamupalalla ja valitettavasti myös koiran päälle tiputetulla banaaninpuolikkaalla. Sitä seurasi Sesame Street -tuokio sohvalla taputellen ja tanssien. Vanhempi emäntä tosin saattoi raataa sillä aikaa keittiössä ja nyppiä koiran turkista banaanimähmää pois.

Mies on kasvanut samojen tyyppien kanssa. Elmo ja Big Bird kumppaneineen ovat olleet iso osa lapsuutta. Niin kuin minulle Muumit ja Rölli.

Joskus tuntuu hurjalta, että olen kasvattamassa amerikkalaista lasta. Toki suomalaisuus on suuressa roolissa meidän taloudessa kielen, ruokien ja sarkasmin kautta, mutta tosiasia on, että meidän neiti on ensisijaisesti amerikkalainen, vaikka Suomen kansalaisuus taaperolta löytyykin. Asuinmaa, ympäristö ja myöhemmin koulu pitävät varmasti huolen siitä, että englanti on ykköskieli, ja että kavereiden kanssa jutellaan Sesame Streetistä eikä Muumeista.

Toki tässä on kyse isommasta jutusta kuin Pikku Kakkosen korvaamisesta paikallisella ohjelmatarjonnalla. Minun vastuullani on, että tämä pieni puolisuomalainen oppii tarpeeksi Suomesta ja suomalaisuudesta ollakseen suomalainen. Kieli on siitä kokonaisuudesta vain pieni, vaikkakin tärkeä palanen, ja alkukankeuden jälkeen kielenopettaminen tuntuu helpoimmalta haasteelta kahden maan kansalaisen kasvattamisessa.

Aika näyttää, miten paljon kiinnostusta lapsella on Suomea kohtaan. Toivon toki, että on juuristaan innostunut ja tiedonjanoinen. Minulla pitää joka tapauksessa riittää rahkeita kertomaan Suomen historiasta ja yhteiskunnasta, mutta täytyypä valitettavasti todeta, että jo näinkin lyhyen poissaolon jälkeen olen itsekin irtaantunut Suomesta. Vaikka luen päivittäin suomalaisia uutisia ja osaan kertoa nippelitietona, että Hautalan tilalle tuli Haavisto (ja Wikipedia auttaa historia-aukkojen paikkaamisessa), niin suuremmassa mittakaavassa yhteiskunnalliset ilmiöt ovat hämärän peitossa.

Minun Suomeni koostuu muistoista yli kolmen vuoden takaa. Tuona aikana Suomi tuskin on ehtinyt muuttua hurjasti suuntaan tai toiseen, mutta pienistä puroista muodostuu lopulta iso joki, ja kymmenen vuoden päästä en enää ehkä tunnistakaan niitä kuohuja omakseni. Kieleni saattaa olla vanhentunutta, käsitykseni ja muistoni ajan kultaamia ja vääristämiä.

Onneksi nykyisin on kuitenkin melko helppo pitää edes jonkinlaista kosketusta kotimaahan. On ihan oma vikani, etten ole kunnolla perillä Suomen politiikasta tai yhteiskunnan mullistuksista, mutta tiedän, kuka voitti julkkis-BB:n. Huoh.

Jukkakuoppamäkimäistä ahaa-elämystä odotellessa.

Ohi on

Eilen oltiin poliittisessa p*skaliemessä jo niin syvällä, että allekirjoittanut huusi telkkarin puhuvalle päälle, teapublikaanisenaattori Ted Cruzille rumia sanoja. Keskisormikin taisi heilahtaa.

Herra pyysi presidenttiä kuvittelemaan tilanteen, jossa senaatin republikaanit olisivat olleet yhtä rohkeita patriootteja kuin edustajainhuoneiston elefantit. Pyysi kuvittelemaan tilanteen, jossa Washington olisi kuunnellut amerikkalaisia -- tiedättehän, niitä oikeita amerikkalaisia, joiden mielestä Obama on kenialainen muslimi ja sosialisti. Keitti yli. Demokratia on kai demokratiaa vain silloin, kun hupsu ja äänekäs vähemmistö voittaa.

Illalla jännitettiin, saapuuko sopu maamme pääkaupunkiin. Käytiin Buffalo Wild Wingsissäkin katsomassa CNN-uutiskanavaa (lapsi seurasi baseballia ja hurrasi, hyvin aivopesty), ja ehdittiin kotiin tuijottamaan reaaliaikaista ääntenlaskentaa edustajainhuoneistossa. Järki voitti, lopulta melko selkein luvuin. Jääkaapissa kaksi ja puoli viikkoa vanhentunut kuohuviinipullo poksahti.

Mies on nyt töissä.

Vaikka pakkolomaan sisältyi paljon turhautumista ja telkkarille huutamista, niin ehdittiin me onneksi nauttiakin yhteisestä ajasta. Kotieläinpuisto tuli vieläkin tutummaksi, liityttiin uuden luonnonhistoriallisen museon jäseniksi (miettikää, Kansasissa on tiedemuseo!), käytiin pumpkin patchillä ihmettelemässä kurpitsoja ja seikkailemassa maissilabyrintissä, grillattiin kohtalotovereiden kanssa keskellä kirkasta arkipäivää ja treffattiinpa vielä kasa kansascityläisiä (ja Kansasin manhattanilaisia) suomalaisia puolisoineen!

Deanna Rose Children's Farmstead.

The Museum of Prairiefire - yhteistyökumppanina American Museum of Natural History.

Louisburg Cider Mill.

Corn maze.

Pumpkin patch.

Syksy on saapunut tännekin. Päivät pimenevät ja viilenevät. Nyt, kun arki asettuu taas omille urilleen, voisin olla vähän katkera siitä, ettei voidakaan lähteä ensi kuussa Teksasiin kannustamaan Kimiä, sillä Scotty ei voi ottaa yhtään vapaata töistä (korvattavia työpäiviäkin kertyi yhdeksän, firman vaatimuksesta, ja ne tunnit pitää tehdä ennen vuodenvaihdetta), voisin harmitella sitä, ettei raaskittukaan mennä tässä tilanteessa rikkomaan maailmanennätystä ja riemuitsemaan kavereiden kanssa voitokkaasta kotijoukkueesta, voisinpa jopa pelätä valmiiksi tammikuun 15. päivää, sillä valtion palveluita rahoitettiin väliaikaisesti vain siihen asti (tuleeko uusi sulku?).

Toisaalta voisin keskittyä iloitsemaan vilpoisemmista ulkoilukeleistä, Halloweenistä, joulunodotuksesta, tammikuussa saapuvista tärkeistä vieraista, ja Chiefsejä voi kyllä onneksi kannustaa kotonakin.

Pakkoloma

Käytiin tänään kotieläinpuistossa. Koko perheen voimin. Mies on pakkolomalla, eikä kukaan tiedä, miten kauan.

Maanantai-iltana jännitettiin, tuleeko edustajainhuone järkiinsä. Ei tullut, joten iso osa liittovaltion toiminnasta lakkautui, kun kello löi itärannikolla 00:00. Republikaanipuolueen (edustajainhuoneen enemmistö) äärikonservatiivit liittivät eilen voimaan astuneen Affordable Care Actin (tuttavallisemmin Obamacare) rajoittamisen liittovaltion budjettiesitykseen kerta toisensa jälkeen, ja demokraattijohtoinen senaatti ei sitä hyväksynyt, luonnollisesti.

Naurettavinta tässä koko hommassa on, että Obamacaren rahoitus ei ole millään tavalla budjetista riippuvainen, ja tämä shutdown (tai shitdown) ei huojuttanut sen lainvoimaisuutta millään tavalla. Nyt sitten odotellaan, kumpi osapuoli antaa periksi. Vääntävät terveydenhuoltolaista, jonka perusteella Obama valittiin toiselle kaudelle ja joka on todettu perustuslain mukaiseksi korkeimmassa oikeudessa asti. Voisi kuvitella, että enemmistön viesti olisi mennyt perille, mutta ei.

"Did you see the Giants game on Sunday? They lost 31 to 7. And you know what the Giants didn't say after that game: "If you don't give us 25 more points by midnight on Monday, we will shut down the f**kin' NFL!" They didn't say that." -Jon Stewart.

Hetkellisesti työttömäksi jäi lähes miljoona liittovaltion työntekijää. Kansallispuistot suljettiin, FDA ei huolehdi ruoan turvallisuudesta, ja NASA pyörii säästöliekillä. Muun muassa. Näiden lisäksi suuri osa valtiolle välillisesti töitä tekeviä, kuten Scotty, joutuvat olemaan kotona. Palkatta.

Fox News, konservatiivien äänitorvi (paino sanalla torvi) iloitsi eilen, ettei taivas pudonnutkaan niskaan shutdownin jälkeen. Eihän tämä suoraan vaikutakaan kuin osaan amerikkalaisista. Veteraanit eivät välttämättä pääse muistomerkeille, sairaat lapset kokeellisiin NIH:n hoitoihin ja D.C.:n eläintarhan pandavauvakamerakin on pimeänä, mutta keskivertoamerikkalainen ei tätä naurettavuutta nahoissaan juuri tunne, ainakaan lyhyellä tähtäimellä.

Valitettavasti olemme yksi niistä perheistä, joiden elämään tämä vaikuttaa. Välitöntä hätää ei ole, mutta mitään aikajanaa ei ole tiedossa, ja se harmittaa. Nythän meillä olisi hyvää aikaa lähteä vaikka pikkulomalle, mutta voi olla, että mies palaa töihin jo ylihuomenna. Toisaalta voi olla, ettei töihin ole mitään asiaa moneen viikkoon, missä tapauksessa penniä pitää ruveta venyttämään eikä reissailuun tuhlaamaan.

Huoh.

Voi kunpa Washingtonin viisaat päättäjät eivät olisi yhtä kovapäisiä kuin tämä neitokainen.

Nyt on tytöllä siivottavaa

Kun ostettiin talo pari vuotta sitten ja siirryttiin kaksiosta tilavampaan asumismuotoon, mummo tokaisi, että onpa tytöllä nyt siivottavaa.

Oikeassa oli. Kasvaneen neliömäärän kanssa nyt vielä pärjäisi, mutta kun...

...suurin osa lattiapinta-alasta on iki-ihanan (ja -vanhan) kokolattiamaton peitossa. Imurin säiliötä saa tyhjentää näiden meidän karvap*rseiden jäljiltä kolme kertaa pelkästään alakerrassa. Muistutatteko minua tästä, kun haaveilen seuraavan kerran toisesta koirasta?

...joka kerran kokolattiamattoa imuroidessa tekisi mieli yökkäillä, sillä eihän pelkkä imurointi tietenkään saa reilussa kymmenessä vuodessa kertynyttä likaa matosta pois. Matosta, jonka päällä on varmasti tallusteltu rapaisissa lenkkareissa kerran jos toisenkin.

...pystyssä seisoskeleva imuri on umpisurkea. Toimii kokolattiamaton kanssa jyrytessä ihan ok, mutta kovemmalla lattialla lennättää karkeammat roskat, kuten kissanhiekkamuruset, suoraan imuroijan sääriluuhun. Hankintalistalla onkin uusi imuri. Semmoinen järkevä, nokkela ja sukkela. Semmoinen, joka ei jätä viiden sentin levyistä roskavanaa lattialistan viereen ja karvaröykkiötä nurkkaan, koska on liian muhkea. Amerikassa kaikki on suurempaa, kai.

Upright vacuums suck. Eivät valitettavasti kirjaimellisesti, kovinkaan hyvin.

...kokolattiamattoisen portaikon imuroimiseen kömpelön ja painavan imurin kanssa menee valehtelematta viisitoista tuntia minuuttia ja selkä.

...imurin johto on tiellä, koko ajan. Sitä ei voi kelata nätisti imurin sisälle, vaan se kootaan kerälle imurin kylkeen. Käytännössä se siis roikkuu täydessä pituudessaan keskellä lattiaa ja nirhautuu rikki, kun turhautunut skandinaavi vetelee menemään.

...keittiön kuuraamiseen menee ylimääräistä aikaa, koska periamerikkalainen hella kiemuraritilöineen ja niiden alla olevine kulhoineen on ottanut nokkiinsa jokaisesta kokkauskerrasta. Kiinni palanut ruoka vaatii muutakin kuin sipaisun. Ihanan sileä induktioliesi on hankintalistalla.

Kuva ei onneksi ole meiltä.

...itse siivooja on laiska. Pidän kyllä siisteydestä ja puhtaudesta, mutta mikään himosiivoaja en ole koskaan ollut. Lisineiden huoneiden myötä onkin ollut vieläkin helpompi jättää siivoaminen "huomiselle". Sotkunsietokyky on pysynyt vakiona, mutta kun sotkettavia neliöitä on enemmän, kaaos ei ole hetkessä valmis, kuten ennen. Ja sitten siivoankin kaatopaikkaa monta päivää putkeen -- kas kun jos ruvetaan siivoamaan, niin sitten siivotaan kunnolla.

Nimimerkillä: "Tänään vuorossa yläkerta, ja huomenna taas alakerta, sillä lapsi ja elukat ovat pitäneet huolta siitä, että eilinen siisteys on muisto vain."

P.S. Hankintalistalla on myös (ainakin) koko alakerran kattava puulattia. Ja lottovoitto.

Valmis

Viisi katkonaista päivää, aamuöisiä maalaushetkiä, pari kaljaa ja vihoitteleva hartia siihen tarvittiin, mutta lauantaiaamuna päästiin siivoamaan remppasotkut ja nauttimaan tuloksista. Onneksi minulla oli apulaisia, yksin olisi mennyt ikä ja terveys.

Ite kiipes.

Ite kiipes.

Ja sitten itse asiaan:

Keittiö (ennen)

Keittiö (jälkeen)

"Ruokasali" + "eteinen" (ennen)

"Ruokasali" + "eteinen" (jälkeen)

Olohuone (ennen)

Olohuone (jälkeen)

Vielä olisi pientä viimeistelyhommaa. Johtojen piilottelua, verhojen ompelua, koriste-esineiden siirtelyä paikasta toiseen, sen semmoista.

Jos vaikka jouluksi.

Remontti-Reiska eiku -äiskä

Päätin maanantaina, että tälle alakerran (olohuone, keittiö + "ruokasali") väritykselle on tehtävä jotain. Jos siitä saisi reilun kahden vuoden asumisen jälkeen vihdoinkin mieleisensä. Jos vaikka jouluksi.

Tai heti. Nappasin ipanan kainaloon ja painuin rautakauppaan siltä istumalta. Hyväksytytin töissä olleella miehellä värisuunnitelman (hei, tein Paintillä!) ja ostin kahdeksan gallonaa maalia. Kaksi keittiöön (vihreää), neljä oleskelutiloihin (samaa harmaata kuin pikkuvessassa) ja vielä kaksi pönttöä pohjamaalia.

Ipana päikkäreille ja teippirulla kouraan. Keittiöstä oli helpompi aloittaa, sillä sen sai jotenkin aidattua lapsivapaaksi alueeksi. Pohjamaali tunkkaisen tummanvihreän päälle ja maalisuti kouraan.

Kello naksutti jo keskiyötä, kun puolet keittiöstä oli vaaleamman vihersävyn peitossa. Vihasin sitä, jokaisella pensselinvedolla enemmän ja enemmän. Liian pirteä. Käskin miehen tiputtaa maalitelan niille sijoilleen, ja muristen ja puristen tein saman. Jos rautakauppa olisi ollut auki, olisin hakenut uuden maalin sillä sekunnilla, mutta kumma kyllä eivät palvele ailahtelevia kotirouvia vuorokauden ympäri.

Niin, ne suositukset "mallitilkun" maalaamisesta ennen kahden maalipönikän ostamista eivät olekaan turhia.

Seuraavana yö meni ihan harakoille. Ketutti niin armottomasti -- rahan- ja ajantuhlaus. Pyöriskelin sängyssä, kunnes sitten klo 5:59 katsoin vihdoin kännykkää ja annoin periksi. Mutta haa, rautakauppa aukeaisi minuutin päästä. "Watch the kid, please", sanoin uniselle miehelle ja huristelin sadettajien ja aamulenkkeilijöiden ohi Lowe'siin.

Siellä urakoitsijoiden, ammattilaisten seassa minä sitten olin, kerrankin aamuvirkkuna, mutta silmät silti ristissä. Pläräsin maaliläpysköjä varmaan kymmenen minuuttia, kunnes olin varma valinnasta. Vihreä, mutta ei niin vihreä. Maalipönttö ja energiajuoma, onneksi ei sentään pää, kainalossa palasin kotiin. Vieläkin ärsytti.

Kahdeksan täyttä työtuntia ja yksi yhteistyökykyinen (ja -haluinen) lapsi myöhemmin keittiö oli valmis ja käyttökunnossa. Jääkaappikin omalla paikallaan, eikä keskellä lattiaa. Illalla sutaisin vielä takkaseinän kellarista löytyneellä korostevärillä. Kerrankin tehokas. Tyytyväinenkin.

Kuvia tulossa.

Joskus.

Ehkä.

Minun Amerikkani

Kaivellaan nyt muistin pimeitä perukoita lisää, kun on kerran vauhtiin päästy. Olen viime aikoina miettinyt omaa suhtautumista tähän maahan. Se on muuttunut, mutta muuttunut on maakin.

Mielikuvat ajalta ennen vaihtoa:

Amerikkalaiset ovat yksinkertaisia, ylimielisiä ja -painoisia kapitalisteja ja maailmanpoliiseja. Coca-Cola, McDonald's, George Bush. Maa itsessään kuitenkin kiehtoo, ja ymmärrän, etteivät kaikki amerikkalaiset ole samanlaisia. New Yorkissa käyminen on bucket listillä.

Seitsemän vuotta sitten:

Olen vaihdossa kansasilaisessa pikkukaupungissa. Ensikosketus Yhdysvaltoihin tapahtui aiemmin elokuussa, New Yorkissa. Siellä kaikki oli suurta, mahtavaa, jännittävää. Emporian ensivaikutelma oli NYC:n vastakohta. Pieni, matala, tylsä. Keskiverto-Amerikka, jos sellaista edes on olemassa, asettunee johonkin noiden kahden ääripään (no jos ei ääripään, niin ainakin vertailukohdan) välille.

Ensimmäiseksi Keskilännestä pistän merkille autokeskeisyyden ja pahat karkit. Autolla voi käydä apteekissa, kaupassa, pankissa, ravintolassa, "Alkossakin" - ajoneuvosta poistumatta siis. Drive through -kaistoja on pilvinpimein.

Autolla ajellaan varovarovasti pikkuhumalassa, paitsi me autottomat, siis. Baareissa ei ole narikoita, vaan takit jätetään autoon odottamaan kotimatkaa. Käveleviä suomalaisia katsotaan kieroon. Kaikilla on auto. Osa on todella hienoja ja uusia, osa naurettaisiin suomalaiselta katsastusasemalta pihalle.

Amerikkalaiset ovat vasta päässeet yli hakulaitteista, kun taas meillä suomalaisilla on ollut kännykät kourassa jo pitkään. Puhelinliittymät ovat kalliita, ja puheluista ja tekstiviesteistä maksavat niin lähettäjä kuin vastaanottajakin.

Shekeillä voi ja pitääkin maksaa tietyissä paikoissa. Esimerkiksi vuokraa varten täytyisi olla shekkivihko, mutta meillä ei ole paikallista pankkitiliä, joten taloyhtiön kiva täti tekee meidän tapauksessa poikkeuksen ja hyväksyy vuokranmaksun käteisellä.

Amerikkalaiset ovat avoimia ja ystävällisiä. Small talk on aluksi outoa, mutta siihenkin tottuu. Uusia tuttuja on helppo saada, syvä ystävyys voisi olla suuremman työn takana. Uskonnollisuus ja poliittisuus on enemmän esillä kuin Suomessa. Kirkkoja on melkein joka korttelissa, jokaiselle kristinuskonsuuntaukselle omansa. Ateismi on ruma sana.

Harva tietää, missä Suomi sijaitsee. Yksi osoittaa tietämyksensä kertomalla, että Suomi on Norjan pääkaupunki.

Iso osa college-opiskelijoista on älyttömän timmissä kunnossa, ja viettävätkin luultavasti yhtä paljon aikaa salilla kuin halvoissa baareissa. Ulkona syöminen on yleistä, ja vaihtoehtoja löytyy Emporian kokoisesta kaupungistakin älytön määrä.

Pyjamat päällä voi käydä luennolla ja kaupassa, ja lenkkarit sopivat asuun kuin asuun, tilanteeseen kuin tilanteeseen. Varvassandaaleja voi käyttää kesät, talvet läpeensä.

Siideri-sanasta paikallisille tulee mieleen alkoholiton ja hapoton paksu omenamehu, joten on opeteltava maan tavoille ja totuteltava light-olueen. Ei maistu juuri miltään. Kansasilaisissa kaupoissa ei saa myydä mitään 3,2-prosenttista väkevämpää, joten lähes jokaisen ruokakaupan läheisyydessä on viinakauppa, jotka ovat yksityisiä yrityksiä ja kilpailijoita keskenään.

Kaupassa ei tarvitse punnita itse vihanneksia tai hedelmiä, muovipussit ovat ilmaisia ja hataraa höttöä, ja verot lisätään hintoihin vasta kassalla. Leipä on pahaa, vaaleaa vehnäpullaa.

Tippaaminen tuntuu todella oudolta, ja pihille suomalaiselle se teettää vaikeuksia, varsinkin kun ympärillä jatkuvasti pörräävä tarjoilija oikeastaan ärsyttää. Ravintolalaskun loppusummaan tulisi lisätä 15-20%, ja baareissa jokaisen tilauksen jälkeen tippipurkkiin pitäisi heittää seteli, tai vaihtoehtoisesti pitää piikki auki koko illan ja maksaa tipit kerralla.

Pikaruokapaikoissa ei onneksi ole välttämätöntä tipata, joten Subway kuuluu vakio-ohjelmaan.

Paljon söpöjä poikia.

Nyt:

Tärkein ensiksi - siideriä saa viinakaupoista ja joistakin baareistakin! Mm. Crispin tekee mahdottoman makeaa (lue: kuivaa) omenasiideriä. Kansascityläinen panimo, Boulevard Brewing Co., vie siideristäkin voiton venhäoluellaan.

Leipähyllyjen ohi voi kävellä yökkimättä hajun vuoksi. Pullamössön rinnalle on ilmestynyt tummempia versioita, mutta niitä ei silti oikein voi edes verrata kunnon ruisleipään. Muidenkin tuotteiden osalta terveellisemmät vaihtoehdot ovat esillä ja selvästi suosittuja. Kuitua, vitamiineja, moni- ja kokoviljaa. 

Paikalliset tuntuvat edelleenkin äärettömän ystävällisiltä. Tuntuu hyvältä, kun hikilenkilläkin ollessa toinen punanaamainen moikkaa ja hymyilee. Monille kuivahko savolaissarkasmi vaikuttaisi olevan vähän outoa, varsinkin small talk -tilanteissa, joissa olenkin jo oppinut noudattamaan "sääntöjä", mutta tuttujen kanssa voi vitsailla mistä vain, miten vain.

Tippaaminen tulee jo luonnostaan. Osaan varautua siihen. Palkitsen tarjoilijan mielelläni hyvästä työstä ja asiakkaasta huolehtimisesta. Huonohko tarjoilija jättää pöydän huomioimatta, ja esimerkiksi juomalasin tyhjäksi ehtiminen on ehdoton no-no. On outoa, jos joku ei käy kysymässä, miltä ruoka maistuu tai haluanko lisää vettä, kun lasi on puolillaan (huom. jäävedestä ei tarvitse maksaa, moikka vain Suomi, ja virvoitusjuomiakin saa yleensä juoda niin paljon kuin napa vetää yhdellä kiinteällä hinnalla). Tipin antamatta jättäminen on todella törkeä teko, vaikka tarjoilija ei mieluinen olisi ollutkaan.

Puhelinliittymät ovat edelleen hinnoissaan, samoin kuin nettiyhteys. Yhtiöt tuputtavat pakettiratkaisuja, esim. kaapeli-tv + internet (+ lankaliittymä), ja kahden vuoden sopimuksia. Kilpailua on jonkin verran, mutta kukkoilevilla kaapeliyhtiöillä on omilla reviireillään lähes monopoliasema. Kal-lis-ta. Onneksi Google Fiber on tunkeutumassa markkinoille, ja onneksi, onneksi Kansas City lähiöineen pääsi koekaniiniksi.

Tämänkokoisesta maasta löytyy kyllä niitä yksinkertaisia, ylimielisiä ja -painoisia kapitalisteja ja maailmanpoliiseja, Coca-Cola, McDonald's ja George Bush (kaksikin). Kaveriporukassakin on tyyppejä, joiden mielestä USA on paras, kaikessa, nyt ja aina, piste, en kuuntele lalalalalalala. No, taidan minäkin katsella Suomea sinivalkoisten lasien läpi. Ovat Antero Mertarannalta lainassa.

George Bushien lisäksi tänne mahtuu kuitenkin niin paljon muutakin! Innovaatiota, vapaata ajattelua, ahkeruutta. Välillä toki vihastuttaa kaikki yhteiskunnan epäkohdat, joita valitettavasti piisaa (missä ei?), mutta suurimmaksi osaksi täällä on hyvä olla ja elää, ainakin näin keskiluokkaisena. Maa on kaunis, jylhä, valtava, monimuotoinen. On niin paljon nähtävää, ihan jo pelkästään kansallispuistoissa, ettei taida ikä riittää kaiken kokemiseen. Vähän harmittaa, että ollaan pysytelty kymmenen tunnin säteellä kodista viimeiset kolme vuotta.

Tämä on minun Amerikkani, minun kokemukseni, minun kotini. En malta odottaa, että pääsen tutustumaan siihen paremmin. Hyvässä ja pahassa.

Vastuuvapauslauseke: Seitsemän vuotta sitten kirjoittaja oli villi (ja köyhä) vaihto-opiskelija, nyt lähiössä asuva (vähemmän köyhä) kotiäiti. Perspektiivi on mahdollisesti muuttunut, samoin kuin asuinpaikka.