Ylpeys ja se ennakkoluulo

Kirjoittelin joskus aiemmin ääri-isänmaallisesta ja -konservatiivisesta työkaveristani. Viime viikolla oli ilmassa taas ainekset ilmiriitaan Fox Newsin pauhatessa taustalla, mutta jotenkin siltä vältyttiin. Tällä kertaa.

Työkaveri innostui, kaikkien yllätykseksi, kritisoimaan Obamaa; kas kun presidentti oli mennyt kutsumaan amerikkalaisia laiskoiksi. Työkaverin mielestä amerikkalaisia pitäisi ainoastaan ylistää, kun taas minun mielestäni kritiikkiä voi ja pitääkin esittää. Kuinka voi korjata yhteiskunnan epäkohtia, jos niitä ei edes tiedosta?

Työkaveri aloitti luennon amerikkalaisten työviikkojen pituudesta (40 tuntia), joka on kuulemma paljon pidempi kuin laiskassa Euroopassa, jossa lyhyiden työviikkojen lisäksi saa vielä pitää palkallista vapaatakin vaikka kuinka paljon. Aika hyviä, vaikkakin hieman harhaisia argumentteja. Sitä paitsi työviikon pituus ei kerro työntekijöiden ahkeruudesta yhtään mitään.

Sen jälkeen alkoi ylistys Yhdysvaltojen ylivaltaisuudesta. Sanat pride ja proud lentelivät ympäri valvontahuonetta. Minullakin meinasi lähteä mopo käsistä juurikin näillä hetkillä.

Avauduin siitä, kuinka typerää on olla ylpeä jostain, jonka eteen ei ole tehnyt mitään. Minun mielestäni vain on tyhmää olla ylpeä sukupuolesta, ihonväristä, ulkonäöstä, kansalaisuudesta. Ja niin edelleen. Itse kyllä viihdyn varsin hyvin naisena ja tykkään kyllä kotimaastanikin, mutta en todellakaan ole ylpeä siitä, että minulla sattuu olemaan kaksi X-kromosomia, ja että äiti ja isä asuivat Suomessa, kun minä synnyin. Iloinen, kyllä, mutten ylpeä.

Ylpeä voisin olla mm. siitä, että olen uskaltanut seurata sydäntäni ja muutin kauas kotoa. Sain myös koluttua korkeakoulututkinnon loppuun, vaikka motivaatio kyseistä alaa kohtaan olikin aika vähissä. Minulle nämä ovat jonkinasteisia saavutuksia, vaikka jollekin toiselle voivatkin olla ihan pikkujuttuja. Olen myös ylpeä läheisteni ja kulta-Leijonien menestyksestä, sen verran isänmaallinen pitää olla!

Menee ehkä vähän semantiikan puolelle, mutta ärsyttää tuommoinen "American and proud of it!" -asenne. Ihan samalla tavalla ärsyttää ihonväriin, kansalaisuuteen (amerikkalainen tai ei) tai sukupuoleen perustuva ylpeily ja itsensä jalustalle asettaminen. Maataan, sukupuoltaan ja vaikkapa sitä pigmenttiäänkin voi rakastaa ja palvoa, mutta siinä vaiheessa kun se menee muiden alistamiseksi ja/tai alentamiseksi, niin tällä tädillä keikahtaa kuppi nurin.

Obaman laiskuuskommentilla ei muuten ollut mitään tekemistä amerikkalaisten työetiikan kanssa, vaan Obama kritisoi amerikkalaisten laiskaa markkinointistrategiaa ulkomaille päin.

Vaan eipä maailman parasta valtiota tietenkään tarvitse kenellekään edes markkinoida.

Pet Peeves eiku Pics

Äiti esitti taannoin vienon toiveen lemmikkikuvista, joita voisi tulostella isovanhempien iloksi. "No toki", lupasin. Mielessä kävivät veistokselliset, hienosti sommitellut kuvat majesteellisista muotovalioistamme.

Kuinkas sitten kävikään?

Anagrammikaksoset Savu ja Usva.

Lumipallopainia!

Pikkuisen filmauksen makua tässä touhussa.

Usvan niskan vuoro.

Myöhäisemmät otokset eivät laadultaan hurjasti parantuneet.

(^o^)

Where's Waldo?

Siellä se Waldo on!

Joulupukki tietää jo, että haluan paremman kameran.

Monday Night Football!

Maanantaina oli Halloween. Olimme valmistautuneet naapuruston lasten karkki-vai-kepposteluun ostamalla säkkitolkulla karkkia (suklaata, hyh). Sunnuntai-iltana kaveri kuitenkin laittoi viestin, joka pisti suunnitelmat uusiksi. Saimme ilmaiset liput maanantai-iltaiseen jenkkifutisotteluun. Urheilu vei siis voiton sokerihumalaisista lapsista.

Tailgating.

Monday Night Football on kova juttu, sillä kaikki joukkueet eivät saa mahdollisuutta pelata ylhäisessä yksinäisyydessään (vastustajajoukkueen kanssa, tietenkin) maanantaina; muut otteluthan pelataan sunnuntaina. Maanantai-illan peleiksi valitaan yleensä mielenkiintoiset ja hyvätasoiset pelit, ja tänä vuonna meidän oma Kansas City Chiefs saa kunnian pelata kahdesti maanantaina, ensin arkkivihollista ja divisioonakolleegaa San Diego Chargersia ja myöhemmin New England Patriotsia vastaan.

Ei pöllömmät paikat.

En nyt ala referoida koko ottelua, mutta sanotaan nyt kuitenkin, että San Diego ja pelinrakentaja Philip "Cry Me a" Rivers sössivät melko varman voiton, ja Kansas City päihitti kalifornialaiset potkumaalilla jatkoajalla 23-20. Aaaah! KC:n puolustus teki upeaa työtä, kuten myös kotiyleisö. Yleisö huusi kuin riivattu kasa teurastettavia sikoja vastustajan hyökkäyksen ollessa kentällä, sillä kommunikoinnista pelaajien kesken halutaan tehdä mahdollisimman vaikeaa. Oman hyökkäyskokoonpanon ollessa kentällä taas ollaan ihan hiljaa, jotta pelinrakentaja saisi ohjeensa perille mahdollisimman hyvin.

Yleisö seisoi koko pelin ajan.

Riemusta ratkeava Arrowhead Stadium.

Chiefsit tekivät historiaa, sillä se on ensimmäinen joukkue, joka on hävinnyt kauden kolme ensimmäistä ottelua ja sen jälkeen kohonnut divisioonaykköseksi neljällä perättäisellä voitolla. Haha, tämä koko laji on tilastoa tilaston perään, mutta ai että se on viihdyttävää!

Eilinen päivä menikin sitten melkoisissa zombietunnelmissa, sillä nukkumaan päästiin yhdeltä yöllä. Herätys oli ihanasti viisi tuntia myöhemmin.

Savu

Sivusin aiemmin Savun kotiutumista tähän talouteen. Nyt voisin mennä vähän pintaa syvemmälle.

Kaikkihan siis lähti siitä, että S sai houkuteltua oi niin vastentahtoisen vaimonsa lähtemään katsomaan kissanpentuja eräänä perjantai-iltana. Vain yksi löytöeläinkoti oli auki, joten paikkavalinta oli melkolailla selvä. Onneksemme kyseessä oli mitä ällistyttävin paikka, no-kill shelter Wayside Waifs, joten kisunostorahat jäivät hyvään tarkoitukseen. Toimitilat olivat niiiiiin siistit, ja työntekijät muistuttelivat vierailijoita ja adoptioreissulla olleita käsidesin käytöstä, etteivät mahdolliset pöpöt leviäisi eläimestä toiseen.

Meidän ipana oli heti ovella vastassa, ja semmoinen cuddle bug se olikin, että sydän suli kertaheitolla. Savu oli vähän yli kaksi kuukautta vanha rääpäle, ja Waysiden oma eläinlääkäri oli huolehtinut kaikki rokotukset ajan tasalle. Tämän lisäksi pikkupoika oli jo leikattu ja mikrosirutettu.

Kotiin saatiin mukaan pussillinen melko hintavaa kuivamuonaa ja ohjeet ruokintaan. Meitä varoiteltiin, että mahdollinen uusi ruokavalio kannattaa ottaa käyttöön pikkuhiljaa, samalla vielä antaen ruokaa, johon kissa on tottunut. Oltiin kaikki asiasta täysin samaa mieltä. Paitsi Savu.

Kun päästiin kotiin, Savu meni Usvan ruokakupille ja alkoi napsia melkein itseään isompia raksuja. Se siitä totuttelusta.

Sunnuntaina Savu jäi kiinni Usvan luun järsimisestä. Kohta se varmaan alkaa haukkua.

*****

Käytiin sunnuntaina taas katselemassa kisuja, tällä kertaa tosin kaverille, joka vei kotiinsa kaksi harmaata tuholaista. S ihastui pariin oranssiin kissanpentuun, ja semmoinenhan meidän on pakko jossakin vaiheessa hankkia, sillä ei Savua ilman Tulia.

Joko soitetaan piipaa-auto?

Eilen sen keksin, uuden tavan tappaa aikaa töissä. Miinaharava alkoi maistua oikealta haravoinnilta (jota muuten pitäisi varsinkin etupihalla harrastaa), joten päätin keskittyä johonkin kehittävämpään puuhaan.

Pelaan kaikki Vapaakentän pelit numerojärjestyksessä läpi! 22 takana, vain 999978 edessä.

Ei sitten mitään saunalisiä

Lauantai-ilta. Arvatkaapa missä olen.

Töissä. Tuuraamassa viikonloppuvartijaa. Kotiin (baariin) pääsen onneksi jo vajaan tunnin päästä, jos tyyppi ei aio jättää hoitamatta loppuvuoroaan. Miekkosen vaimo soitti äsken. Oli yllättynyt, kun aviomies ei ollutkaan töissä. En siis uskalla minäkään uskoa kymmeneltä koittavaan vapauteen, ennen kuin näen sen kyyryniskan tulevan valvontahuoneen ovesta sisään.

Työasioista puheen ollen: Mulla on ketku pomo. Se keksi laittaa torstaina melkoisen vuolaat kehut sähköpostilla. Olen "valuable asset" ja pomo on kuulemma saanut useita ylistäviä kommentteja asiakkaalta. Menin ihan noloksi, varsinkin kaiken nurinan jälkeen. Onneksi ei oltu kasvotusten.

Eilen sain lyhyen ja ytimekkään sähköpostin firmamme branch managerilta: "Great job, Anni!"

Työmotivaatio kohosi kertaheitolla, ja hymyilinkin koko eilisen päivän ihan hölmönä, vaikka tiedän, että amerikkalaseen tapaan kuuluu jaella kehuja aika heppoisinkin perustein. Oli silti oikein kiva kuulla, että olen täyttänyt odotukset, olivatpa ne sitten kuinka alhaiset tahansa. Paistaako suomalainen pessimismi läpi tarpeeksi hyvin?

En muuten enää koskaan valita normityöni tylsyydestä (enpä vissiin). Lauantaista työvuoroankeutta ei pelasteta edes Miinaharavalla.

Kiitää alla autostrada

Olen aina ollut melko arka kuski, eikä se arkuus ainakaan vähentynyt tähän miljoonametropoliin muuttaessa. Kun ottaa huomioon, että olen järjestelmällisesti kieltäytynyt ajamasta esimerkiksi Kuopion keskustassa, niin voitte varmaan kuvitella, miten parhaimmillaan kuusikaistaiset (suuntaansa) valtatiet pelottivat.

Paikallisen ajokortin ajoin viime maaliskuussa. Sitä ennen ja sen jälkeenkin autoiluni rajoittuvat lähinnä parin kilometrin mittaisiin, sivuteillä suoritettuihin ruokakauppareissuihin. Entisen asunnon välittömässä läheisyydessä kuhissut Interstate 35 -valtatie hirvitti, ja onnistuinkin välttelemään sillä ajelua aika tehokkaasti.

I-35.

Nyt se ei enää onnistu. Samainen valtatie on osana työmatkaa. I-35:n lisäksi kurvailen I-435-kehätiellä. Matka kestää melko tarkalleen puoli tuntia, jos liikenne on sujuvaa. Useimmiten, varsinkin iltapäivällä, nämä valtatiet kuitenkin ruuhkautuvat aika tehokkaasti, joten kärsivällisyyttä on pitänyt lisätä ja road ragea vähentää.

Kehitystä on tapahtunutkin tässä reilussa kuukaudessa, ja nykyisin jopa pidän ajamisesta. Vaikka käyttäisinkin mieluummin julkisia kulkuvälineitä kuin omaa autoa, niin siinä missä Kansas City saa nuhteita julkisten puutteellisuudesta, niin se saa kehuja toimivasta tieverkostosta.

Pidän muutenkin amerikkalaisesta tiemerkintätavasta. Se on niin selkeä ja looginen! Uskaltaisin väittää, että useimmissa kaupungeissa itä-länsi-suuntaiset kadut on pääsääntöisesti numeroitu (kaupungin keskustasta poispäin, yy kaa koo) ja pohjois-etelä-suuntaiset ovat nimetty. En siis tarvitse tarkkaa osoitetta tai navigaattoria löytääkseni perille. Riittää, että tiedän risteyksen. Esimerkiksi meidän entinen asumus oli 51st Streetin ja Lamar Avenuen kulmassa. Helppoa kuin heinänteko! Jos siis tietää, missä suunnassa Lamar on omasta sijainnista katsoen. Tai jos pitää heinäntekoa helppona.

Valtateillä suunnistaminenkin on helppoa. Rampit on merkitty selvästi ilmansuunnin ja isompien kaupunkien nimin (I-35 South Wichita, I-35 North Kansas City; I-70 West Kansas City, I-70 East St. Louis). Lapinlahdelta Lappiin mennessä voisi kompassittomalta tai kartattomalta mennä sormi suuhun, jos ei tietäisi, että Vitostien ramppiviittojen Iisalmi on pohjoisessa ja Kuopio etelässä.

Valtateillä on myös mile markereita, eli mailipylväitä. Teiden varsilla olevista merkeistä käy selville, kuinka pitkä matka osavaltion eteläiselle tai läntiselle rajalle (yleensä). Rampitkin on numeroitu, juuri mile markereiden perusteella. Esimerkiksi ramppi Kansas City International -lentokentälle on Exit 13. Se sijaitsee (noin) 13 mailin päässä Missourin eteläiseltä rajalta.

Ettei tämä menisi nyt ihan pelkäksi kehumiseksi, niin voisin nurista pikkuisen vaikka jatkuvista tietöistä ja teiden huonosta kunnosta. Ja tolloista kuskeista.

Ja niin edelleen.