Perinneperjantai: Kumiankkoja ja Finlandia-vodkaa

Kansas Cityn -loma alkoi vedellä kesäkuussa viimeisiään. Orastava lähtöahdistus hiipi väkisinkin päälle, vaikka tekemistä riittikin, ja ajatukset olisivat periaatteessa voineet olla muualla kuin tulevassa kotiinpaluussa. Scottyn Suomeen muutto eteni ja oli sinettiä, eli oleskelulupaa vaille varma.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 2.6.2008 klo 14:32

Aurinkoista

Olipa mahtava viikonloppu! Ja loppuviikkokin. Syotiin hyvin (mm. italialaista hienossa ravintolassa) ja vietettiin aikaa ihan kahdestaan. Katsottiin elokuvia ja Rescue Me:ta, joka oli S:lle uusi tuttavuus. Itsehan voisin katsoa kyseista sarjaa vaikka koko ajan. Kivaa oli.

Viikonloppuna vietettiin paljon aikaa ulkona. Ihan ulkona ulkona. Lauantaina kaytiin ensin moikkaamassa S:n vanhempia ja hoitamassa vahan oleskelulupa-asioita. S:n vanhemmat ovat tuntuneet jo hyvaksyvan ajatuksen siita, etta poika on lahdossa Suomeen pariksi vuodeksi. Aiti varsinkin. Virallisuuksien jalkeen mentiin Buffalo Wild Wingsiin syomaan ja treffaamaan kaveriamme. Kyseinen herra on melkoinen flirtti, ja S:aa alkoi se ehka jo vahan haitatakin. Sen verran tiukkaan se minua kadesta piti kiinni.

Ja sitten sinne ulkoilmaan. Kaytiin Overland Park Arboretumissa; kaytiin samaisessa paikassa jo maaliskuussa. Talla kertaa oli vahan vehreampaa. Kaveltiin ympari puistoa auringonpaisteessa ja 30 asteen lampotilassa. Nautittiin elamasta.

Maisemaa maaliskuulta.

Toukokuun viimeinen.

Eilinen meni Oceans of Funissa pulikoidessa. Vietettiin viitisen tuntia Missourin auringon ja klooriveden alla. Kierrettiin liukumaet ja aaltoaltaat. Vierailtiinpa allasbaarissakin. Se oli elamaa, jos mika. Neljan aikaan huomattiin, etta S:n irlantilaisperaiset olkapaat alkoivat punoittaa sen verran paljon, etta oli parasta poistua kalliin oluen parista kotiin ja suihkuun.

Pienen lepohetken jalkeen piti rientaa S:n vanhempien luo. S:n aiti halusi valmistaa minulle syntymapaivaillallisen. Varsinaiset synttarithan ovat vasta tulossa, mutta S haluaa tehda silloin jotain muuta kuin istua porukoidensa luona. Syotiin sitten eilen lasagnea oikein porukalla. Minulle laulettiin Happy Birthday oikein pitkan kaavan mukaan ja paasinpa viela puhaltamaan jaateloannoksen paalle laitetun kynttilankin. Mmm.

Etta eipa tama elama taalla ole ollenkaan hassumpaa. Olen nahnyt unia Suomessa olosta. Viela sita onneksi heraa siihen, etta S nukkuu vieressa. Tai tokkii kylkeen ja yrittaa saada minua hereille. Viela kahdeksan aamun verran.

Perjantai 6.6.2008 klo 14:00

Happy Birthday to Me

Jopas aika rientaa. Nyt eletaan jo perjantaita. Uskomatonta. Viimeinen viikonloppu on enemman kuin kasilla.

Tiistaina leikittiin vahan storm chasereita. Kaytiin syomassa S:n vanhempien kanssa (mitas muutakaan kuin italialaista), ja illallistamisen aikana oli alkanut sataa. Ja ukkostaa, tietenkin, Keskilannessa kun ollaan. Pikapyrahdys autoon kasteli meidat jo kokonaan, joten paatettiin sitten jatkaa samalla linjalla ja sprinttailla muillakin parkkipaikoilla.

S halusi ostaa Disturbedin uusimman albumin, joten hurautettiin Best Buyn pihaan. Siina vaiheessa myrsky oli aika vahvasti paallamme. Salamat raiskivat maahan, mika sai autonkin tarisemaan. Uhmasimme sadetta, vaistelimme tuulen kuljettamia ostoskarryja ja hypimme latakosta latakkoon, kun juoksimme levykauppaan ja sen jalkeen viela Wal-Martiin.

Myrskyn jalkeen ei ole poutasaa. Ei ainakaan taalla. Salamointi jatkui koko illan ja yon, vaikkei vetta enaa juuri tullutkaan. Se sopi minulle ja S:lle oikein hyvin. Istuttiin kuistilla ja ihmeteltiin taivasta. Kiva yhteinen harrastus. Sopiva naille tienoille.

Sateen tauottua Wal-Martin pihalta. Ihan normaali varivalokuva on.

Keskiviikkona otettiin (toinen) varaslahto synttareiden juhlintaan. Toista tultuaan S osti lahes 900 dollarin arvoisen matkavakuutuksen, joka vaaditaan oleskeluluvan saamiseen. Tamahan ei varsinaisesti liittynyt millaan tavalla mihinkaan merkkipaivaan, mutta pidan tuota matkavakuutusta erittain arvokkaana ja isona synttarilahjana. Asiat etenevat ja nayttavat hyvalta.

Vakuuttamisen jalkeen illastettiin parin kaverin kanssa, jotka eivat eilen, torstaina, paasseet juhlimaan. S:lla oli eilisen varalle nimittain suunnitelmia. Se osti kunnon kuorman ruokaa ja juomaa, jota se sitten tarjoili koolle kutsutuille kavereille. Olin ihan hakeltynyt kaikesta siita huomiosta, jota sain. Enpa muista, milloin synttareistani olisi viimeksi tehty nain iso numero.

S:n sisko oli ostanut minulle hienon ja erittain tarpeellisen synttaritiaran. Ystavapariskunta oli koonnut minulle sangollisen hyodyllista tavaraa, kuten kumiankkoja ja Finlandia-vodkaa. S:n aiti soitti ja onnitteli viela kerran. Olin oikeasti ihan hamillani. En tayttanyt 18, en 21, en 50. Taytin 24. Melko merkitykseton merkkipaiva. Mutta mahtava, upea paiva. Siita kiitos kuuluu S:lle.

Illalla, kaikkien lahdettya kotiin ja meidan siirryttya sisalle, alkoi sataa. Taivas oli valkkynyt jo ennen sita, mutta sehan nyt on ihan normaalia. Mentiin S:n kanssa istumaan katetulle kuistille ja kuunneltiin sadetta ja salamointia. Leppoisa paiva oli parasta lopettaa leppoisalla istuskelulla.

Tanaan lahdetaan pikkuretkelle pikkuporukan kanssa. Viikonlopun aikana olisi tarkoitus telttailla ja kellua missourilaisella joella kolmenkymmenen kaverin kanssa. Toisaalta vahan pelottaa lahtea vesille naiden hurjimusten kanssa. Sekin hieman ahdistaa, etta tama on tosiaan viimeinen viikonloppu. Toisaalta en malta odottaa kivaa ja toivottavasti semiturvallista seikkailua.

Viikonloppu alkoi tana aamuna ainakin lupaavasti. S huokaisi heti herattyaan: "God, you're gorgeous." En sitten tieda, oliko tuo kommentti tarkoitettu minulle vai jollekin jumalolennolle, mutta otin sen kuitenkin aarimmaisena kohteliaisuutena. Ei kai tassa ole voinut sen jalkeen tehda muuta kuin hymyilla.

Ensin mennään saunaan, sitten syödään vasta

Viime viikonlopun sääennuste näytti trooppiselta. Päivisin elohopea kipuaisi varjossakin reippaasti yli kolmenkymmenen asteen, eikä yölläkään päästäisi alle kahdenkymmenen. Olisimme voineet jäädä Kansas Cityyn nauttimaan viime kesänä uusitusta ilmastoinnista, mutta jostain syystä mökki ja vesileikit vetivät puoleensa. Saunakin, tietysti.

Näistä tunnelmista lähdettiin viikonlopun viikkoon.

Vesi oli laskeutunut jo normaalille korkeudelleen.

Meidän mökin tunnistaa vähän erilaisesta lipusta.

Olimme varautuneet kärttyiseen pieneen ihmiseen, sillä edellistä mökkireissua piti lyhentää yhdellä yöllä, kas kun kaveri ei suostunut nukkumaan päivällä eikä yöllä. Pelotti, että hikiset ja nihkeät oltavat eivät ainakaan auttaisi asiaa. Niin, eivätkä ne neljä ylähammasta, jotka olivat/ovat tulossa yhtä aikaa ikenestä läpi.

Ilta-appeella daddyn sylissä.

Hikiset miehet.

Puolisuomalainen. Kohta virallisestikin, kunhan saan kansalaisuuspaperit viimeinkin postiin.

Perheen pienin meni kuitenkin helposti unille ja nukkuikin yön läpeensä ilmaan minkäänlaisia valituksia. Keneltäkään. Pääsimme valmistamaan suomalais-amerikkalaisen illallisen (makkaraa ja maissia) rauhassa isosisko-Iitan kanssa, joka auttoi daddya valmistelemaan maissin grillauskuntoon. Kun maissi oli kypsymässä, vaihdoimme uikkarit päälle ja pulahdimme lämpimään järveen. Saunan savupiipusta nousi savu, ja grillistä tulvi herkullinen tuoksu. Tuntui lomalta, vaikka oli ihan tavallinen viikonloppu.

Vähän tärkeänä.

Ruoan jälkeen mökissä oli kaksi tuhisevaa lasta ja saunassa kaksi onnellista aikuista. Kuljimme löylyistä järveen ja järvestä löylyihin ties kuinka monta kertaa. Kelluimme tyynellä järvellä kirkasta tähtitaivasta tuijotellen. Tulimme siihen tulokseen, että elämä voisi olla ankeampaakin.

Aamulla söimme pikaisen aamupalan ja läksimme kävelemään järven toiselle puolelle ostamaan järviläisten viljelemiä kasviksia "torilta". Jo parinsadan metrin päästä oli selvää, että Usva kannattaisi viedä takaisin mökille, muuten a) emme ehtisi ajoissa ostoksille b) joutuisimme ottamaan vauvan rattaista ja lykkäämään koiran sinne työnneltäväksi. Muutenkin niin kovin laiska Usva hyytyi aivan alkutekijöihin paksun turkkinsa ja painostavan kelin takia.

Hepulikoira Sisu jaksoi kuitenkin vipsutella (ei yllättäen) koko matkan ja enemmänkin. Olipa sillä sen verran ylimääräistä energiaakin, että ryömi myyntipöydän ali rapsuteltavaksi. Kun lehtikaali ja purjosipulit oli ostettu, jatkoimme matkaa takaisin mökille. Vaikka kello oli vasta vaille kymmenen, jääkylmä olut alkoi kuulostaa aika hyvältä. 5,4 kilometriä mäkistä soratietä tuntui poltteena reisissä ja hikinorona vähän joka paikassa.

Uiminen viilensi.

Lauantai jatkui aktiivisena, sillä askartelimme laiturille tasapainottavat betonipainot, minkä jälkeen kävimme kiertämässä järven uudelleen - tällä kertaa tosin polkuveneellä. Molemmat lapset nukahtivat veneeseen, ja mukaan änkeytynyt laivakoira Sisu köllötteli kiepillä ja nuuskutteli ilmaa.

Iltapäivällä saimme kaveriperheestä pulikointiseuraa. Lillimme järvessä melkein auringonlaskuun saakka, jolloin oli korkea aika saada murua rinnan alle. Pihvit, quinoa-salaatti ja lehtikaalisalaatti hoitivat tehtävänsä varsin mainiosti. Ruoan jälkeen lämmitimme saunan, jotta amerikkalaiset vieraamme pääsisivät toteamaan, kuinka hupsuja suomalaiset ja suomalaisten puolisot ovat, kun menevät hellettä pakoon vieläkin kuumempaan koppiin. Tykkäsivät kuitenkin kuin hullut puurosta. Tai suomalaiset saunasta.

Sunnuntaiaamuna jatkoimme laiturin parissa puuhastelua. Scotty kirosi edellisenä päivänä polttamiaan reisiä, ja minä kehuskelin, kuinka en oikeastaan koskaan pala. Virhe. Puolen päivän aikoihin tehty polkuvenekierros järven ympäri ja sen jälkeen vietetyt tunnit järvessä kostautuivat epäilyttävästi palanutta ihoa muistuttaneena punoituksena polvissa ja hartioissa. Viimeistään päiväsauna paljasti paikat, joita en ollut rasvannut tarpeeksi huolellisesti.

Norpan ja koiran sekoitus Sisu vaihteeksi laiturilla.

Sunnuntaiauringon hiipiessä horisonttia kohti oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja palata sivistyksen pariin. Viimeinen vilkaisu saunaan, syvä huokaisu. Miten mahtava viikonloppu. Palanen sydäntä jäi odottamaan seuraavaa kertaa...

...Joka on huomenna uuden Marimekko-SUP-laudan kera. En malta odottaa-aa-aa. Luulenpa, etten tällä kertaa kersku palamiselle immuunilla suomalaisella kalkkilaivaihollani, joka kimmottaa auringonsäteet takaisin kohti taivaita, vaan läträän kiltisti UV-suojaa nahkaan. En nimittäin aio jättää sekuntiakaan saunomista väliin oman typeryyden vuoksi.

Taitaa sitä tareta tänäkin viikonloppuna.

Perinneperjantai: Kun Nightwishin keikalle itseni höpötin

Edellinen merkintä vuodelta 2008 päättyi sanoihin: "Tanaan Lawrenceen Nightwishin keikalle. Toivottavasti saadaan liput viela ovelta." Toive ei ihan täysin toteutunut, mutta liputtomuudesta kehkeytyikin eeppinen tarina, jota en hevillä (hehe) unohda.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Keskiviikko 28.5.2008 klo 17:11

Live to Tell the Tale

Lahdettiin eilen heti S:n kotiuduttua ajamaan kohti Lawrencea. Illalla oli siis tiedossa Nightwishin keikka, jolle emme uhkarohkeina ihmisina lippuja ennakkoon ostaneet. Tai piheina ihmisina oikeastaan, silla emme halunneet maksaa Ticketmasterin lisamaksuja. Hoimme itsellemme, etta kyllahan niita lippuja viela ovelta saa. Ei kai joku suomalainen bandi veda yleisoa niin paljoa, ettemmeko mahtuisi mukaan!

Jo ennen kuin paasimme edes Kansas Citysta pois, S sai puhelun Lawrencesta. Blogissa aiemminkin mainittu mustasukkainen ystavatar (joka on nykyisin yrittanyt kayttaytya ihmisiksi) soitti neljan maissa. Keikkapaikan, The Granadan, edessa oli jo 20 ihmisen jono.

Paasimme perille Lawrenceen viiden maissa ja kavelimme keikkapaikan eteen. Jonon pituus oli kolminkertaistunut tunnissa. Ovet, ja samalla myos lippuluukku, avattaisiin vasta seitsemalta. Paatimme edelleen olla uhkarohkeita ja lahdimme syomaan jonottamisen sijaan.

Sepa kostautui. Seitseman jalkeen, kun vihdoin paasimme lippuluukulle, lippuja oli jaljella tasan yksi. S osti sen pois kuljeksimasta, mutta olisimme tarvinneet viela kaksi lisaa. Ajoimme akkia ystavattaren asunnolle tarkistamaan, josko netista viela saisi lippuja. Ei saanut.

Palasimme takaisin The Granadan eteen norkoilemaan siina toivossa, etta lippuluukulle olisi ilmestynyt kuin taikaiskusta lisaa lippuja. Ikkunassa oli kuitenkin lappunen: "Tonight's concert is SOLD OUT. So do not even ask for tickets. We do not have any." Siina vaiheessa meni vahan sormi suuhun. Mietimme S:n lipun poismyymista muille norkoilijoille.

Siina sormet suussa seisoskellessa meidan ohi kaveli kaksi pitkatukkaista miesta. Puhuivat suomea. Kavelivat keikkabussien luo. S yllytti minua menemaan heidan juttusille. Minua vahan ujostutti, joten kieltaydyin. Suostuin kuitenkin kavelemaan kohti keikkabusseja ja katsomaan, josko samaiset herrat viela olisivan lahistolla. Vahan niinkuin kompromissina.

Nightwishin pojat istuivat kauempana takaoven luona, mutta lahella saati kuuloetaisyydella ei ollut ketaan. Kunnes joku astui ulos bussista. En tieda, mika minuun meni, mutta "Hei, onks teilla lippuja?" karkasi suustani. Bussista ulostautunut heviletti vilkaisi minua, kohautti olkapaitaan ja pudisti paataan. Ja kaveli bandin luo.

Naureskelin S:lle ja ystavatterelle, etta hehheh, kannattipa yrittaa. Vahan havettikin. Huomasimme kuitenkin, etta bandinjasenet ja olkiaan kohautellut heviletti tuijottivat ja osoittelivat meita. Pian heviletti kaveli luoksemme ja alkoi jutella suomeksi. Pyysi odottamaan.

Pian luoksemme ilmestyi vaaleampi pitkatukka. Se vahan ihmetteli sita, etta jossain kansasilaisessa kaupungissa kuulee suomea. Se soitteli pari puhelua, kavi lippuluukulla ja sisalla. Sanoi, ettei mitaan hataa. S yritti pusutella minua innoissaan, mutta ystavatar ja mina naurahdimme yhdessa, etta kannattaa ehka pysya nyt minusta vahan kauempana. Nyt ei pilata tata.

Kun pitkatukka tuli reissuiltansa takaisin, silla oli antaa ystavattarelle ja minulle hienot tarrat. Pyysi meita latkaisemaan ne paitoihin kiinni ja seuraamaan hanta sisalle. Seurattiin kiltisti perassa, ja kas, oltiin sisalla. Kiiteltiin ehka sen miljoona kertaa. Kysyin, mita olemme velkaa. "No, nauttikaa keikasta ja vierailkaa baaritiskilla usein. Juokaa vodkaa."

Suuntasimme kaskysta ensin baaritiskille. Sen jalkeen etsimme vakijoukosta Sannan, joka oli tullut Emporiasta katsomaan keikkaa. Kerroimme kaikille halukkaille (ja haluttomille) tarinaa siita, kuinka paasimme kuin paasimmekin loppuunmyydylle keikalle sisaan. Oli aika hurja tunne.

Keikka oli oikein mainio. Nightwish oli S:lle entuudestaan tuttu, mutta ystavatar ei ollut koskaan kyseisesta pumpusta kuullutkaan. Meille sisaanpaasyn hoitaneet miekkosetkin olivat erittain yllattyneita, etta keikka myytiin loppuun jossakin Kansasissa, jossa suuri yleiso ei varmasti ole Nightwishin musiikkista kuullut soinnun vertaa.

Keikan paatyttya huomasin, etta meita auttanut kiltti herra seisoi paitakojun takana. Lahdimme porukalla kiittamaan hanta. "Eikos se niin ole, etta sulle laitetaan tasta S-koon paita?" Naurahdin. Kai se nyt olisi vahaisinta, mita voisin tehda. Kaannyin S:n puoleen pyytamaan vahan rahaa lainaksi, mutta... "Suomi-tytto saa paidan ihan ilmaiseksi."

Raks raks, sanoivat aivoni (samalla kun kiittelin punastellen paidasta). Takananihan seisoi toinen Suomi-tytto, Sanna. No, Sannakin sai samanlaisen Passion for North America 2008 Part 2 -paidan. Olisimme ostaneet levyn, mutta nekin, kuten liput, oli myyty loppuun.

Aika hullua, eiko totta? Kiitos Nightwish ja kiltit miehet!

Kirsikoita ja rusinoita - parasta ulkosuomalaisuudessa

Minun Suomessani paistaa kesällä aurinko. Se leikittelee valollaan aamusta, no, aamuun vihreiden, juhannukselta tuoksuvien koivunlehtien lomassa. Kimmeltelee heleästi liplattavan järviveden pinnalla. Valuttaa torilta ostetun (ylihintaisen) jäätelöpallon sormille. Terassilla nautiskeltavan siiderin sekaan tiputetut (korkeintaan) kaksi ja puoli jääpalasta sulavat ennätysvauhtia, mutta leuto tuuli pitää ihon viileänä ja itikat loitolla.

Ulkosuomalaisena on helppo haaveilla romanttisesta Suomesta, jossa lavatanssit ja maitolaiturit ovat edelleen voimissaan. Todellisuus, kuten Pekka Poudan ennustamat yksinumeroiset lämpölukemat kesäkuussa, ei häiritse unelmia. Vuosien saatossa unohtuu loska ja paska, laudat eessä ovien. Suomi ja suomalaisuus tuntuu enemmän lottovoitolta kuin koskaan.

Mutta palata en tahtoisi. En pysyvästi. Tiedän, että täällä kaukana rakennetut pilvilinnat romahtaisivat nopeasti. Suomesta on tullut minulle paratiisi, lomakohde, tuttu ja turvallinen Teneriffa. Täällä kaukana kaipaa Suomea, jota ei ole (enää) olemassa. Suomea, jossa paistaa aina aurinko.

Eipä puhuta siitä, että vain hetki tämän aurinkoisen kuvan ottamisen jälkeen
auton tuulilasiin läsähteli räntää. Juhannusviikolla.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se, että saan elää kuherruskuukautta aina uudelleen ja uudelleen synnyinmaani kanssa. Miten hyvältä maistuukaan salmiakki ja pakastepinaattikeitto, se Saarioisten jauhelihapizzakin, kun niillä ei ole päässyt herkuttelemaan kuukausiin tai vuosikausiin! Räntä ja pakkanen juhannuksena on eksoottista, eikä pilaa kesälomaa, sillä täällä toisessa kodissa on usein tukalan kuuma.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se, että olen suomalaisempi kuin Suomessa asuessani. Kun jyrään viimeisiä vetelevän karvalakkiruohonleikkurin kanssa paahtavassa Kansasin helteessä pyörtymisen partaalla, en luovuta, koska periksihän ei anneta. Maalaan keittiön kaapistot yksin viikonlopussa, koska eihän se nyt ole homma eikä mikään (eipä), ja perseellä voi aina puristaa. Apua en kysy, jos sitä ei osata minulle tarjota. Minä ite. Amerikkalaiset saattaisivat kuvailla tätä luonteenpiirrettä jääräpäisyydeksi - stubbornness - mutta sitä se ei ole (kokonaan). Se on sitä sisua se, sitä syvintä suomalaisuutta, jonka voimalla jääkauden runtelemat kiviset maisemat on pelloiksi aikoinaan hartiavoimin kynnetty.

Parasta ulkosuomalaisuudessa on se rikkaus, mitä kahden kulttuurin yhteensovittaminen on mukanaan tuonut. Meillä poimitaan kirsikoita (cherry-pick) ja kerätään rusinat pullasta, parhaamme mukaan. Meidän lapsista kasvaa toivottavasti sinnikkäitä, sisukkaita puurtajia, mutta myös avoimia, kohteliaita keskustelijoita. Voin valita Suomesta ja suomalaisuudesta vain ne parhaat palat ja yrittää siirtää ne puolisuomalaiselle jälkikasvulle, jotka eivät uskalla olla kannattamatta kannattavat vain ja ainoastaan Suomea jääkiekossa.

Ulkosuomalaisena olen saanut perspektiiviä yhteiskunnallisiin asioihin. Nähnyt selkeämmin, mikä on hyvin, mikä on huonosti. Täällä ja siellä. Tai ainakin, mikä oli hyvin, mikä huonosti. Oletan, että Suomi ei ole enää se sama Suomi, jonka vuonna 2010 pysyvästi taakseni jätin. Ikävintä ulkosuomalaisuudessa onkin se, että aika ei ole pysähtynyt Suomessakaan. Isovanhemmista kahta ei enää ole, ja se viimeinenkin kulkee varmasti jälleen enemmän kumarassa kuin viime reissulla.

Ikävintä ulkosuomalaisuudessa on ikävä.

Elämässä ei kuitenkaan taida voida saada ihan kaikkea, sen ulkosuomalainen ymmärtää. Oman viihtymisen ja onnen kannalta on tärkeää keskittyä positiivisiin puoliin. Niihin asioihin, joita ei olisi nähnyt eikä kokenut, ellei olisi uskaltanut pakata passia ja hammasharjaa, nousta lentokoneeseen sydämensä perässä. Parasta ulkosuomalaisuudessa on oman itsensä ja identiteetin löytäminen maapallon toisella puolella. Rohkeus hypätä puolituntemattomaan, opetella selviytymään uudessa ympäristössä, yrittää kotiutua vieraaseen maahan ja kulttuuriin - ja onnistua siinä! Atlantin myötä taisi tulla ylitettyä myös itseni.

London and beyond -blogin Lena haastoi ulkosuomalaisia bloggaajia kirjoittamaan siitä, mikä on parasta ulkosuomalaisuudessa. Tässä minun vastaukseni.

Perinneperjantai: Juoksentelisinkohan

Vietimme pitkän Memorial Day -viikonlopun luonnonhelmassa telttaillen, mutta emme osanneet ennakoida, millainen extreme-urheilulaji siitä tulisi. Keskilännen oikukas sää vesitti kirjaimellisesti yöpymissunnitelmamme, ja jouduimme improvisoimaan oman versiomme Arnold Schwarzeneggerin Juokse tai kuole -klassikosta (noin vähän liioiteltuna).

Äärimmäisten pelkotilojen lisäksi tunnepuolikin heitteli laidasta laitaan, kun muistelimme menneisyyttä, iloitsimme nykyhetkestä ja haaveilimme tulevasta.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 27.5.2008 klo 14:58

When the Thunder Calls You

Nyt olisi hetki aikaa huokaista ja paivitella. Oikeastaan pitaisi lukea, mutta ajattelin suoda itselleni nyt tallaisen tuokion.

Viikonloppuun mahtui vahan enemman jannitysta kuin olisi tarvinnut. Perjantaina ajettiin vahan niin kuin keskelle ei mitaan, samalle seudulle kuin uutena vuotena. Saatiedotus lupaili 30 prosentin kertoimia sateelle ja ukkoselle. Alkuilta sujui lampimissa, mutta tuulisissa merkeissa. Pelailtiin S:n vanhan kaverin ja hanen isansa kanssa quarterseja, ennen kuin siirryttiin talon vieressa sijaitsevan lammen toiselle puolelle nuotion aareen.

Kaveri istui meidan kanssa jonkin aikaa teltan ja nuotion edessa. Se oli aiemmin, ennen yhtaan olutta, kertonut minulle, etta sen sydan oli sarkynyt. Se ei halunnut minun kertovan S:lle. Se halusi jutella minulle. Olin otettu ja yllattynyt. Kai se halusi kuulla meidan kokemuksista, kas kun se osittain seurasi vieresta meidan nousua, tuhoa, ja taas uutta nousua. Tulta tuijottaessaan se sitten selitti hyvin lyhyesti S:llekin syyta vaisuuteensa.

Se sanoi, ettei koskaan ollut nain surullinen kaverin lahdosta (S Suomeen), muttei toisaalta ole halunnut millekaan pariskunnalle niin paljon onnea ja onnistumista kuin meille. Sitten se lahti. Jatti meidat istumaan ja herkistelemaan nuotiolle kahdestaan. S sanoi muun muassa, ettei han olisi halunnut puhua viime kesana mistaan muusta kuin minusta, muttei sattuneista syista pystynyt.

Yolla se varsinainen jannitys sitten alkoi. Ensin alkoi salamointi ja jyrina. S nukkui, mina en. Sita jatkui aika pitkaan ennen kuin alkoi sataa. Ja tuulla vielakin kovempaa. Teltta tarisi ja heilui tuulen mukana, valkkyi salamoiden tahdissa ja paasti vetta sisaan. Sade ja rakeet sammuttivat nuotion ja lyhdyt. Keskilannessa myrskyt pitaa ottaa melko tosissaan, jos ei halua paasta hengestaan, eika meita hirveasti sellainen kiinnostanut. S kurkkasi ulos ja naki jonkun valkyttavan meille ajovaloja lammen toisella puolella. Meidan luo johtava pato oli liian mutainen auton ylitettavaksi, joten aika akkia kavi selvaksi, etta meidan olisi juostava taloon suojaan.

Nappasin mukaan tarkeimmat tavarat, kaikki muut saivat jaada jalkeen. Seisoin jo teltan ulkopuolella odottamassa S:aa ja nain, kuinka salama iski maahan aika lahella. Koko tienoo tarisi. Sitten juostiin. Tajuttiin padon yli juostessamme, etta olemme nyt korkein piste. Kiire pihaan oli melkoinen.

Sisalle paastessamme olimme molemmat polvia myoten mudassa. Kello oli nelja aamulla. Olimme kuitenkin turvassa. Sunnuntaina saimme kuulla, etta kolmen mailin paassa telttailija oli saanut surmansa, kun salama oli iskenyt telttaan.

Lauantaina lahdimme veneilemaan samaiselle jarvelle, jonka leirintaalueella nuori telttailija oli edellisena yona kuollut. Kaverin isa kuljetti meita ympari Pomona-jarvea hulppealla moottoriveneellaan. Istuimme poikien kanssa nahkaistuimilla ja otimme rennosti aurinkoa. Sitten harrastimme S:n kanssa vahan tubingia.

Nain ensikertalaiselle se oli aika mielenkiintoinen ja kivuliaskin kokemus. Iloittelu piti osaltani lopettaa, kun selka kipeytyi tuben paalla pomppimisesta oikein kunnolla. Hauskaa se kylla oli; harmi kun sita pitaa olla niin heikkorakenteinen. S jatkoi viela veneen perassa ajelua yksin. Ja paljon vauhdikkaammin kuin kanssani. Aika aija. Sain kuitenkin eniten aija-pisteita siita, etten valittanut veden kylmyytta, kun pulahdimme porukalla jarveen vauhtiajelun jalkeen.

"Show me what you've got!"

Illalla kaveri kyseli minulta, epailinko missaan vaiheessa S:n ja minun jutun onnistumista. Vastasin, etta tasan vuosi sitten en uskonut yhteiseen tulevaisuuteen oikeastaan ollenkaan. Taisinpa kirjoittaa blogiinkin, etta tiedan, ettei tasta mitaan tule. Kaverista naki, etta joku oli satuttanut sita oikein kunnolla. Se kuiskikin minulle vahan yksityiskohtia, salaa S:lta.

Myohemmin, taas nuotion aarella, kaveri avautui sitten meille molemmille. (Pitanee lisata, etta taysin selvin pain. Onnistuu se nakojaan niinkin.) Olin yllattynyt siita, miten avoimesti ja rehellisesti pojat tunteistaan ja tapahtumista puhuivat; kaveri tietysti omistaan ja S meidan menneisyydesta, noin niinkuin vertailukohtana. Kaveri sanoi, etta toisaalta meita kahta on todella mukava seurata vieresta. Saa kuulemma toivoa. Toisaalta "kolmantena pyorana" oleminen oli hanen mielestaan rankkaa. Ymmarrettavista syista. "You are really lucky", se sanoi S:lle. "I am. I really am."

Kaverin ollessa alakuloinen ja minun ollessa fyysisesti kyvyton (=huono selka) veneilyyn, paatimme jo lauantai-iltana, etta jatamme veneilyn sunnuntaina valiin ja suuntaamme Topekaan. Telttaan kompiessamme yotaivas oli kirkas ja tuuli oli lempea. Naytti vahvasti silta, etta saamme nukkua yon rauhassa. Vaan kuudelta herasimme siihen, kun ukkonen jyrisi ja teltta heilui kovassa tuulessa. Puoli seitsemalta saikahdimme, kun kaveri ilmestyi teltalle ja sanoi, etta nyt akkia kamat kasaan, aikaa ei ole paljon.

Siina sitten pakkasimme teltan ja muut kamat kasaan vauhdilla ja kavelimme sisalle suojaan. Vaan mitaan myrskyapa ei koskaan tullutkaan. Istuimme sitten olohuoneessa tappamassa aikaa (ja pojat toisiaan Halo 3:ssa). Topekaan ei kannattanut lahtea ennen kymmenta. Syomaan paasisimme vasta yhdeltatoista, elokuviin puolelta paivin.

Muutaman tunnin istuskelun jalkeen lahdimme ajamaan (taydessa auringonpaisteessa) kohti Topekaa. Soimme Buffalo Wild Wingsissa mitas muuta kuin kanansiipia, ennen kuin menimme katsomaa Iron Manin. Hyva ja viihdyttava elokuva, muuten.

Elokuvasta poistuessamme halasimme kaverin hyvastiksi. Ennen kuin katosimme autoillemme, han kysyi: "Do you think I will be ok?" S sanoi: "You, man? Of course you will." Minun kavi kaveria niin kovasti saaliksi. Tiedan tasan tarkkaan, milta tuntuu olla toivoton sarkyneen sydamen kera. Paremmin kuin hyvin.

Nukuttiin koko sunnuntai ja kerattiin vahan univelkoja takaisin. Eilinen, siis Memorial Day, meni elokuvien ja S:n perheen parissa. S:n veli vihjaili, taas kerran, etta eikos se olisi aika jo rengastaa tama viimeinen sormukseton naishenkilo. Eli ihan perinteisissa merkeissa perheillallisia vietettiin.

Tanaan Lawrenceen Nightwishin keikalle. Toivottavasti saadaan viela liput ovelta. Olipas paivittamista kerrakseen. Kiitos ja anteeksi.

"Järvi on pilalla!"

"It's ruined, daddy. The lake is ruined, and the dock broked [sic]."

On ilmoja pidellyt. Vettä tuli viime viikolla niin paljon, että meidän pikkuruinen mökki(teko)järvi tulvi; juuri pitkän ja kesän alkua monille tarkoittavan Memorial Day -viikonlopun alla. Meidän oli tarkoitus mennä viikonloppuna mökille vähän rakennushommiin ja paljon leikkimään vedessä, mutta vähän toisin kävi.

Perjantaiaamuna järvinaapuruston Facebook-sivu alkoi täyttyä surkeista kuvista. Vedenpinta oli noussut niin paljon, että monilla oli talossa/mökissä vettä. Piharakennusten kattoja pilkotti roskaisen veden alta, ja puita näytti kasvavan keskellä poukamaa. Mökkinaapurimme laittoi meille kuvan laituristamme, jonka kävelysillasta olisi voinut tehdä seinäkiipeilyradan. Tilanne alkoi huolestuttaa sen verran paljon, että pian oli auton takapenkki täynnä lapsia, ja suuntasimme menopelin kohti pohjoista Lawrencea ja ohi. Vaikka olimme suunnitelleet menevämme mökille lauantaina, tuntui siltä, että vahingot piti käydä tarkastamassa jo perjantaina. Niin, ja varmistamassa, ettei rannassa sijainneen valotolpan sähköt olleet päällä. Valotolpan, joka oli nyt veden vallassa.

Olihan se näky melkoinen. Rannassa kellui ratapölkkyä ja naapurin kävelysiltaa. Roskaa. Ihan kamalasti roskaa. Vesi oli niin korkealla, että ylös rinteeseen vedetty polkuvene kellui. Ylösalaisin, mutta kellui kuitenkin. Onneksi oli puussa kiinni.

Mökistä tulvi vastaan, ei onneksi vettä, mutta aika tömäkkä haju. Jyrkkä rinne oli antanut vedelle vauhtia niin paljon, että sitä oli päässyt sisälle takaseinän kautta, mutta onneksi vain sen verran, että räsymatot olivat sen sienimäisesti betonilattialta pystyneet itseensä imemään. Tästä selvittäisiin mattopyykillä. Pelkällä mattopyykillä ja rannan siivoamisella. Mökin tuuletuksella.

Vertailun vuoksi:

Kotimatkalla ajoimme jälleen Kansas-joen yli. Se kuohusi mutaisena, pelottavana massana päättäväisesti kohti Kansas Cityä, kun vain viikkoja aiemmin olimme nähneet kalastajan veneensä kanssa keskellä jokea olleella hiekkasärkällä. Tuulilasiin napsahteli hetkeä myöhemmin sadepisaroita, ja luoteessa vettä tasaisesti tiputellut myrskypilvi näytti suuntaavan uhkaavasti kohti tuttua järveä. Padossa ei onneksi taitaisi riittää korkeus siihen, että vedenpinta nousisi niin paljon, että mökki tai sauna uisi.

"It's ruined, daddy. The lake is ruined, and the dock broked [sic]", lapsi raportoi kulmat kurtussa iltapäivällä kotiin palanneelle isälleen. Yritimme selittää, ettei järvi ollut pilalla, eikä laiturikaan (toivottavasti!) rikki. Meidän pitäisi vain malttaa odottaa, että ylimääräinen vesi pääsisi valumaan pois.

Menimme lauantaina suunnitelmien mukaisesti mökille, ja vesi olikin jo laskusuunnassa. Kelluvaa moskaa oli vielä kuitenkin sen verran, ettei veteen ollut oikein turvallista pääsyä, joten oli turvallisempaa pitää pienet uimarit poissa järvestä. Sunnuntaina laiturille pääsi jo verrattain helposti tarpomalla mutaisen vallihaudan yli, vaikkakin kävelysiltaa piti kiivetä edelleen hieman Gladiaattorit-tyylisesti. Kaikki halukkaat pääsivät polskimaan.

Pieni mies päätti vesittää suunnitelmiamme vielä kuitenkin lisää, sillä ei suostunut nukkumaan päikkäreitä eikä yökkäreitä kunnolla, mikä tietysti tarkoitti 26 neliön kokoisessa tönössä sitä, ettei kukaan muukaan sitten oikein saanut levättyä. Ajelimme sunnuntai-iltana kotiin, ja maanantaina mökiltä kuului ja näkyi sellaisia uutisia, että vesi oli laskeutunut jo melkein normaaleihin uomiinsa. Monilla on edessä isoja remontteja sisällä ja ulkona, mutta meillä taidettiin selvitä tosiaankin aika vähällä. Arvioimme, että vesi oli noussut noin puolisentoista metriä - ellei enemmän - ennen kuin pääsi lopulta purkautumaan padon toiselle puolelle pieniksi ja vähän isommiksikin puroiksi.

Toivotaan, että toista samanmoista tulvaa ei ihan heti tule. Todennäköisyys on ainakin sitä vastaan - edellinen yhtä iso tulva tapahtui yli 20 vuotta sitten, kertoivat järviveteraanit.

Perinneperjantai: Jos pitäisi valittaa

Kahdeksan vuotta sitten odottelimme pitkää Memorial Day -viikonloppua, kuten nytkin. Silloin ukkosteli paljon, kuten nytkin. Pelkäsin ukkosen pilaavan viikonlopun vesileikit, kuten nytkin. Silloin pelättävää oikeasti olikin, ja juoksimme kirjaimellisesti henkemme edestä, mutta siitä lisää ensi viikolla.

Scottyn työpäivien pituus ahdisti, koska yhteistä aikaa ei jäänyt päivässä montaakaan tuntia. Yritin kuitenkin lohduttautua sillä, ettei lentokoneeseen tarvitsisi astella vielä moneen viikkoon. Silloin joutuisimmekin sanomaan taas hyvästit aika pitkäksi aikaa.

Ja siis täh, oikeastiko muka tykkäsin tuolloin Indiana Jones nelosesta? Kuinkahan kovassa kännissä mahdoin olla?

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 20.5.2008 klo 17:22

Jos pitaisi valittaa...

Jos jostain pitaisi valittaa, niin se olisi S:n tyopaivien pituus. Sen tyoajat ovat epasaannolliset, varsinkin nyt, kun se on projektinsa tekninen johtaja. Kaytannossa siis korjaa muiden virheita paivat pitkat. Mita enemman virheita, sita pidempi paiva.

Ja mina istun taalla paivat pitkat. Ensin yritan nukkua mahdollisimman pitkaan. Sitten luen paasykokeisiin. Sitten istuskelen jossakin, ulkona tai sisalla, riippuen vahan kelista. Yleensa katson CNN:aa. Pysynpahan perilla presidenttikilvasta.

Toissa S on nytkin. Kello on jo yli viisi, eika se tieda, milloin se paasee lahtemaan. Kotiin tullessaan se on varmasti niin vasynyt (tai turhautunut), etta se haluaa ottaa paivaunet. Minuahan ei yllattaen puoli paivaa nukkuneena yleensa juuri vasyta, joten teen S:n nukkuessa samoja asioita kuin sen toissa ollessakin.

Meille jaa lopulta vain muutama tunti yhteista valveillaoloaikaa. Onneksi tassa on viela kolme viikkoa aikaa kerryttaa monen monta tuntia noista muutaman tunnin patkista. Onpa viela kolme viikonloppuakin, joista kaksi vietamme telttaillen ja veneillen. 

Eika tassa oikeasti ole mitaan varsinaista syyta valittaa. Oikeasti on mukava olla vastassa vasynytta tyolaista ja rapsutella sen selkaa, kun se torkkuu.

Joten en valita, vaikka tama silta saattaa vaikuttaakin. Valittamisen ja murjottamisen sijaan menen nyt istumaan sohvannurkkaan kaukosaadin kadessa ja odotan sita hetkea, kun S kavelee ovesta sisaan. Voittaa skypettelyn 100-0. Vahintaan.

P.S. Huomenna katsotaan kolme ensimmaista Indiana Jonesia. Miksiko? Noh, koska keskiyolla paastaan katsomaan neljas! Meillon liput!

P.P.S. Kandintutkielma (+ kaikki pakolliset kurssit) menivat lapi! Yllattavan mairittelevilla arvosanoilla jopa.

Torstai 22.5.2008 klo 14:56

Indiana Jones 4: katsottu [x] ei katsottu [  ]

Indy, Indy, Indy... Katsottiin eilen kaikki nelja Indiana Jonesia putkeen. Oi autuutta. Uusin nahtiin kello 00:01 paikallista aikaa. Indy oli edelleenkin Indy. Liikaa paljastelematta (tai siis mitaan) tyydyn toteamaan, etta hyvaa viihdetta oli. Viimeinen ristiretki on silti edelleen suosikki.

Huomenna olisi tarkoitus lahtea veneilemaan S:n kaverin kanssa, mutta keli ei nayta oikein suotuisalta. Mennaan joka tapauksessa, mutta vesilla olo taitaa ainakin allekirjoittaneelta jaada aika vahiin. Viime yona ja tana aamuna riehunut "light thunderstorm" piti minut hereilla aika tehokkaasti. Vastaavat myrakat pitavat minut varmasti poissa veneestakin.

Leikkasin S:n hiukset tiistaina. Ihan nain ensikertalaiseksi (jos buzz cuteja ei lasketa) onnistuin yllattavan hyvin, eika paata tarvinnut ajella. Se oli nimittain se varasuunnitelma, jos mokaisin pahasti. Pitanee laittaa ennen/jalkeen-kuvia jossain vaiheessa todisteeksi kaikille epailijoille. Leikkasin sormeenkin vain kerran!

Viikonloput hupenevat hurjaa vauhtia. Tama Memorial Day -viikonloppu siis vietetaan luonnonhelmassa. Seuraava viikonloppu on viela avoin, vaikka vaihtoehtoja menemisille ja tekemisille on lukuisia, mm. kaverin siskon haissa baarimikkoina toimiminen. Viimeinen viikonloppu menee taas ulkoilmassa, joella kelluen kaveriporukan mukana. Suunnitelmissa oli viela jossain vaiheessa road trip, ainakin nyt sinne Chicagoon tai Dallasiin oleskelulupa-asioiden merkeissa, mutta S:n tarvitseekin sahkopostitietojen perusteella vain lahettaa paperit ja passi viranomaisille. Taitaa autoilu jaada siis talla kertaa valiin.

Tajusinpa tuossa, etta tama saattaa olla viimeinen reissu rapakon talle puolen pitkaan aikaan, siis jos S saa oleskeluluvan ja tulee syyskuussa asutelemaan Suomeen kahdeksi vuodeksi. Ei haittaa ollenkaan. Nyt jo ahdistaa ajatus lentokoneista ja varsinkin lentokentista. Sehan on totta, etta tallaisessa suhteessa pitaa molemmissa aikaa jonkin verran viettaa, jos meinaa nahda. Ja myohemminkin, jos ja kun asutaan yhdessa, sita haluaa vierailla kotona, vaikka toinen koti vieraassa maassa olisikin.

Haha, ei pitaisi vinkua. Muutama vuosi sitten en olisi edes uskonut, etta paasen taalla koskaan kaymaan, varsinkaan monta kertaa vuodessa. Nyt paasen nakemaan maailmaa ja vielapa viettamaan aikaa aika mahtavan ihmisen kanssa.

Ei paha.