Mies teräksestä

Käytiin elokuvissa S:n kanssa ensimmäistä kertaa sitten viime elokuun. Päätettiin juhlistaa tätä harvinaisuutta valitsemalla lähiteatterin 30 salista se yksi, jossa on nahkaiset nojatuolit, 21 vuoden ikäraja ja A-oikeudet. Parmesaaniranskalaisten ja Boulevard Wheatin kyytipojaksi pääsi Man of Steel.

Olin kuullut vertauksia viimeisimpään Batman-trilogiaan. Odotukset olivat siis korkealla, eikä teatterista onneksi tarvinnut lähteä suu mutrussa. Vaikuttavat erikoistehosteet olisivat varmasti päässeet paremmin oikeuksiinsa isommalla kankaalla tai edes pari penkkiriviä taaempana (eturivi rocks, not), mutta hyvältä näytti, silti. Juonikaan ei ollut pöllömpi, vaikka jäikin rytinän ja räiskeen varjoon.

Kansas oli melkoisen isossa osassa; Teräsmieshän varttui kansasilaisessa (kuvitteellisessa) kaupungissa, Smallvillessä. Oli aakeita laakeita, viitteitä Kansas State Universityyn ja University of Kansasiin, tornadokin. Tämän kansasilaisen sydäntä lämmitti erityisesti Clark Kentin päällä näkynyt Kansas City Royals -paita.

Paidattomat kohtauksetkaan eivät sattuneet silmiin.

Näyttelijäkaarti oli mainio. Teräsmiehen isukeista se maallisempi vei voiton. Kevin Costner oli aivan loistava Jonathan Kent, vaikka kyllä Russell Crowekin hoiti Jor-Elin pestinsä hyvin. Elokuvan pahis, Boardwalk Empire -sarjasta tuttu Michael Shannon, oli niin hyvä, kuin odottaa voikin, eli erinomainen. Amy Adams (Lois Lane) oli symppis. Henry Cavill oli pumpannut itsensä teräksiseen kuntoon elokuvaa varten, ja vaikka kroppa olikin uskottava, niin oli kyllä herran roolisuorituskin itseään etsiskelevänä muukalaisena.

Man of Steel oli toimivaa tiistai-illan viihdettä. Jos supersankarit ja eeppiset taistelukohtaukset sytyttävät, Supermanin reboot kannattaa käydä katsomassa. Jos aivot unohtuvat narikkaan, ei haittaa. Kesäleffa parhaimmillaan! 

Daddy's Day

Tällä puolella rapakkoa juhlittiin eilen isänpäivää. Aamu alkoi vohveleilla ja oluella (meillä mitään kuohariaamiaisia harrasteta!). Lahjottiin daddyä vähän tavallista tulisemmalla keittokirjalla, meikäläisen söhertämällä kasvokuvalla pikkuneidistä ja langattomalla ulkokaiuttimella, jonka totuttuun tapaan annoin jo viikko sitten, sillä en osaa pitää lahjoja salassa. Illalla herkuteltiin grillatulla lohella, valkosipuliperunoilla ja mustikkakukolla. Niin, ja mies halusi salaattia! Meidän nirsoilija söi vihreää salaattia!

Samaan aikaan sosiaalisessa mediassa. Eräs yksinhuoltajaäiti postaili pitkin viikonloppua, kuinka on parempi olla sinkku kuin elää petturin kanssa. Miten kuka tahansa nainen voi olla äiti, mutta tarvitaankin vähän enemmän munaa, että voi olla lapsilleen isäkin.

Totta. Mutta hei, ajankohta ja avautumistapa oli aika tahditon. Iso keskisormi lasten isälle ja isän perheelle, jotka tietenkin näkevät nämä postaukset. Isälle, joka on läsnä niin paljon, kuin äiti sallii. Isänpäivänä.

Ymmärrän, että sattuu. Ymmärrän, etten voi ymmärtää, millaista on olla yksinhuoltaja. En tiedä kaikkia yksityiskohtia suhteesta, mutta sen tiedän, ettei some ole paras mahdollinen paikka kaiken p*skapyykin tuulettamiselle. Ihan noin yleisesti. Jos haluaa positiivisia "you go girl" -kommentteja ja itsetunnonkohotusta, niin voisi vaikka soittaa hyvälle ystävälle ja vuodattaa ihan yksityisesti.

Haha, aika tekopyhää avautumista bloggaajalta! Nyt lenkille, sit wingseille. Plus miinus nolla. Ellei jopa vähän miinus.

Merkkipäiviä

No niin. Blogitauko teki noin yleisesti hyvää, mutta toi näköjään mukanaan valkoisen "paperin" syndrooman. Seuraa siis tönköhköä käyntiinyskähtelyä.

Meillä juhlittiin viime viikolla. Vuosia meistä täytti Usva (3) ja minä (29), kuukausia napero (11). Sain mieheltä lahjaksi juoksurattaat (taitaa mennä samaan vinkkilahjakastiin kuin pari joulua sitten saatu kuntopyörä, haha) ja yllätystreffit, ilman lasta. Nyt jaksaa taas; juosta, ja noin muutenkin.

Tämmöisten treffieväiden jälkeen pitää ehkä vähän pinkoakin. Waldo Pizza, Kansas City, MO.

Kuivaa omppusiideriä! Tanner's Bar & Grill, Kansas City, MO.

Juhlimisen sekaan on mahtunut arkeakin. Päivät ovat hiljaisia päikkihetkiä lukuunottamatta täynnä jatkuvaa vahtimista ja pikkuihmisen perässä juoksemista. Täällä on kävelty ihan täyttä häkää jo monta viikkoa, sohvallakin, jonka päälle tietysti kiivetään ihan ite. Jonkinmoiset opit ovat onneksi menneet perille, sillä neiti osaa tulla alas etu- ja takaperin, eikä vahinkoja ole juurikaan sattunut, satunnaisista sohvalla suoritetuista seisoskeluista ja askelista huolimatta. Äidin sydän on ollut ehkä suurimmassa kiipelissä.

Paikoillanne, valmiit...

HEP!

Sanavarasto on vieläkin melko suppea, vaikka "puhetta" tulee jatkuvasti. Kirja (khrrria), kissa (kihhhha) ja daddy (dädä) ovat ihan vakkarisanastoa, äitin (äitä) kuulen halutessani. Kuulostaa myös siltä, että napero toistelee omaa nimeään, mutta voi mennä kyllä yleisen pulinankin piikkiin. Kissa ja kirja ovat ihan selkeimmät sanat ja assosiaatiot. Tyttö hakee opuksen, jos hänelle sanoo kirja (ja iltaisin pitää lukea aina tietty Muumi-kirja), ja kissan naukuessa neidin suusta kuuluu pihisevä kihhhha.

Rytmi on löytynyt verestä, sillä tanssi ja päännytkyttely alkaa heti, kun jostain kuuluu musiikkia. Hyvin teatraalisia lentosuukkoja on lähetelty jo ihan Atlantin ylikin. Tämä on ehdottomasti hauskin vauvavaihe tähän mennessä! Ihanaa, kun toinen on jo niin interaktiivinen ja vahvasti oma persoonansa.

Haasteitakin toki on. Neiti on nyt aloittanut nenännyrpistelyn ja nirsoilun. Vettä ei voi juoda kuin tutusta pillimukista. Parsakaali ja jotkin satunnaiset vihannekset eivät enää maistukaan. Vinkuminen ja hermoromahdukset ovat oivia protestointivälineitä. Kieltää ei saisi, mistään tai mitään, edes johtojen jyrsimistä tai kissanhännän vetämistä. Silloin alkaa satavarma ininä ja velttous.

Pikkuinen räkänokka.

Enimmäkseen meillä on kuitenkin ihan älyttömän kivaa ja verrattain helppoa. Lapsi on iloinen ja leikkisä, syö ja nukkuu hyvin, ja pahin vierastaminenkin taitaa olla taakse jäänyttä elämää. Daddy on niin in love ja pikkusormen ympärille kieputettu, että oikein hymyilyttää pelkkä ajatuskin. Taidanpa tietää, kumpi meistä on sitten joskus se bad cop...

Tänään on ollut taas semmoinen päivä, että tekisi mieli julistaa koko maailmalle, miten hyvä on olla. Aurinko paistaa, on ihan liian kuuma ilma juoksulenkkiä varten, joten voin hyvällä omallatunnolla lötköttää sohvalla läppäri sylissä, viikonloppuna on tiedossa vähän (lisää) sosiaalista kanssakäymistä mahtavien Suomi-tyttöjen kanssa, ja kotonakin on varsin mukava olla, miehen ja lapsen kanssa. Eikä tässä vielä kaikki, vaan vajaan neljän viikon päästä saadaan mummo ja ukki (tai äiti ja isä, anoppi ja appiukko, näkökannasta riippuen) kylään ja päästään nauttimaan Coloradon kukkuloista oikein porukalla. Joko saa innostua?

Voi, kun saisi vähän talteen tätä tunnetta, niitä sateisia känkkäränkkäpäiviä varten!

Ihan ok, Leijonat, ihan ok

Viikonloppu meni sitten jääkiekollisesti niin päin arsea kuin mahdollista. Ei auttanut, vaikka meitä oli täällä kaksi ja puoli suomalaista huutamassa ja ärjymässä. Snif.

Kisoista ei jäänyt mitenkään hyvä maku suuhun. Toivottavasti näitä kahden maan ja kahden vuoden kisaisännyyksiä ei enää tule. Suomalaisilla tuntui vielä intoa (ja euroja) riittävän, mutta lahden toisella puolella ei niinkään. Ja silti voittivat, perhanan hannuhanhet.

Leijonien peli kulki ajoittain oikein mainiosti, varsinkin parin veijarin (etunenässä toki Kontiola) osalta. Muutama kriittinen erä kuitenkin nukuttiin, valitettavasti, ja mitali jäi millimetrien päähän. Eipä silti, neljäs sija ei lopulta ole huono suoritus, mutta parempaankin tällä verrattain nimettömällä joukkueella olisi riittänyt rahkeita. Se jäi harmittamaan.

NBC Sports -kanava onneksi näytti USA:n ottelut livenä telkkarista (yhtä lukuunottamatta), mutta esimerkiksi finaali tulee telkusta vasta tänä iltana. Plääh. Piti siis turvautua jälleen vähän kämäisempiin vaihtoehtoihin suoran lätkäjännityksen maksimoimiseksi. Kuvanlaatu oli aika ankea, selostus milloin milläkin kielellä (ehdottomaksi suosikiksi nousi Kaido Kuukap), ja streamien luotettavuus oli mitä oli. Vaan tulipahan katsottua!

Ensi vuonna sitten uudestaan. Katsotaan, mihin Erkka pystyy!

*****

Ilmoitusluontoista asiaa. Jouduin laittamaan sanavahvistuksen kommenteihin, sillä spämmikommentteja on tullut niin paljon, ettei enää naurata. Pahoittelut.

Olen tullut myös semmoiseen tulokseen, että taidan pitää pienen blogitauon. Meillä on täällä tosiaan suomalaista seuraa vielä reilun viikon verran, joten en halua istuskella koneella kovinkaan paljoa. Blogi-ilo ja -intokin on ollut kadoksissa jo jonkin aikaa, ehkäpä löydän sen tässä minibreikin aikana.

Palaamisiin! :)

Äidin päivä

Luonnoksissa odottavat raakaversiot mm. Rockfestistä ja (tietysti) lätkästä, mutta taklataan ensin äitienpäivä pois alta.

Meillä ei yleensä tehdä isoa numeroa juhlapäivistä (paitsi jouluna vedetään överit). Viime vuosien viivytetyt Valentine's Day -illalliset ovat vieläkin syömättä, eikä se haittaa ollenkaan. Viime synttäreillä halusin lahjaksi autojen perusteellisen kuurauksen. Äitienpäivän piti mennä samalla kaavalla.

Omaksi yllätyksekseni, ja varmasti S-raukankin, sunnuntaiaamuna jokin vinksahti. Ensimmäinen äitienpäivä, ajattelin. Aika iso juttu. Kurkkua kuristi pikkuisen, kun katselin pienen neidin temmellystä ja askellusta (milloin voi sanoa, että lapsi oikeasti kävelee?). Minä olen äiti, ajattelin.

Rinsessa.

Olisi ollut kiva saada kortti. Tai kukka. S oli kyllä siivonnut torstai-iltana, kun olin juhlimassa kaverin maisteriksi valmistumista. Lupasi tehdä illalla hyvää ruokaa. Voiteli minulle bagelin, kun kiusasin sitä oman äitini saamalla kuohuviiniaamiaisella.

Ei se ollut tajunnut, että tämä päivä oli minulle iso juttu. Hyvänen aika, en minäkään ollut, ennen kuin se aamu koitti. Vielä edellisenä päivänä sanoin sille, että haluan katsoa Silver Linings Playbookin (lahja itselleni Bradley Cooperin muodossa), se riittää.

Ensin se oli ihan hirveän pahoillaan, ja minä yritin olla järkevä. Sitten minusta tuli vähemmän järkevä, ja naamasta varmasti paistoi, ettei kaikki ollut ihan kunnossa. Päikkäritkään eivät auttaneet. Ärsytti, että ärsytti. S:n sisko piti sille kamalan luennon, kun siskolle selvisi, ettei S ollut hommannut minulle lahjaa. Minua säälitti ja harmitti.

Sitten mentiin kauppaan hakemaan grillitarpeita. Kokki ei ollut ollenkaan oma-aloitteinen, vaan halusi, että minä valkkaan haluamani eväät (siis kamala mies, eikö vain...). No, minähän valkkasin. Mielenosoituksellisesti heitin kärriin vielä kukkakimpunkin.

Voisiko sitä osata olla äijä muulloinkin kuin urheilua katsoessa?

No, sainpahan Aalto-maljakkoon vihdoinkin täytettä.

Kotimatka oltiin ihan hiljaa, kokonaiset viisi minuuttia. Kotona sitten puhuttiin auki, mikä päivässä oli mennyt pieleen. Minua harmitti, että olin purkanut oman yltiösentimentaalisuuteni mieheen. Miestä harmitti, ettei ollut tullut edes ajatelleeksi, että äitienpäivä on uudelle äidille iso asia. Halattiin ja syötiin hyvät pihvit. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Seuraavana päivänä sain kortin. Ilmeisesti "Sorry honey, I f*cked up" -kortteja on melkoinen valikoima, haha. Eilen se vei minut Victoria's Secretiin, ja sain valkata mieluisia juttuja. Sitten se katosi omille teilleen ja kotiin tullessaan sanoi, että sillä on minulle lahja, eikä tällä lahjalla ole mitään tekemistä hänen "mokaamansa" (his words, not mine) äitienpäivän kanssa.

Rubiinikaulakoru (rubiini on meidän neidin birthstone). Ympärillä pikkutimantteja.

Oli kuulemma miettinyt tätä jo pitkään. Halusi antaa sen minulle random-päivänä, koska fight the man, you know. Sanoi, että hän ei hemmottele minua tarpeeksi (hemmotteleehan!). Halusi antaa minulle jotain merkityksellistä. Jotain, jonka neiti nyttynen voisi haluta itselleen sitten joskus. Perintökalleus.

Arvatkaapa harmittaako se sunnuntainen harmitus vieläkin enemmän? Voinpahan tuntea itseni typeräksi nyt kaunis kaulakoru kaulassa.

On se vaan aika kiva, tuo mies. Yritän muistaa sen tosiseikan seuraavan kerran, kun pistän loukkaantuen jostain mitättömästä asiasta.

10 kk

Vauvapäivitys! Eilen tuli jo kymmenen kuukautta täyteen. Kreisiä.

Mmmm, kissankarvoja. Ihana kevät!

Täällä tepastellaan koko ajan varmemmin ja rohkeammin. Konttaaminen, tai ehkä paremminkin karhukävely, on silti ykkösetenemismuoto. Neiti taputtelee jatkuvasti - itselleen, Leijonille, ilman mitään syytä.

Can't touch this! Däänänänä.

Nykerö matkii, paljon. Ilmeitä, eleitä, äänteitä. Tällä hetkellä onnistuu kaksi "sanaa", dädä (daddy, tietty) ja khRRRia (kirja, ihan oikeasti!). En tiedä, yhdistääkö pieni mieli vielä noita sanoja oikeisiin kohteisiinsa, mutta paljon hän niitä toistelee. Spontaanisti ja matkimalla.

Sanallinen kommunikointi meillä on vielä melko vähäistä. Toki jutellaan, paljon, muttei taideta vielä puhua ihan samaa kieltä. Sanan ei neiti kyllä selkeästi ymmärtää, mutta vastaa siihen usein hymyllä ja jatkaa vain touhujaan.

Koetellaan välillä toistemme hermoja ihan kunnolla, mutta enimmäkseen päivät täyttyvät halauksista, kikatuksista ja märistä pusuista. Ja torkuista, neiti on vieläkin erittäin hyvä nukkumaan! Äitiisä tullu.

Sikeitä meillä vedellään nytkin. Uni tuli tarpeeseen melkoisen meltdownin jälkeen. Minä jatkan lähetin odottelemista. Viimeinen Sookie Stackhouse -kirja tulee tänään. Sit lukemaan!

Jos nyttynen suo.

Keskilännen kevät, miksi kettuilet?

Jopas on ollut viikko.

Alkuviikosta kylvettiin auringossa ja nautittiin lämmöstä. Paitsi sisällä. 29 astetta ei ollut herkkua. Ilmastoinnin saisi kyllä päälle nappia painamalla, mutta kun tiesi, mitä tuleman pitää, niin jätettiin viilentämättä keinotekoisesti.

Tiistaina koottiin KC:n suomalaisia kasaan ja järkättiin vappukarkelot meidän takapihalla. Ruoasta ei ollut puute, sillä käärittiin pekoniin vaikka minkämoista apetta (herkkusieniä, parsaa, jalapenoja), väkerreltiin vartaita ja salaattia, ja jälkkäriksi oli kotitekoisia munkkeja. Vain jauhomakkarat puuttuivat. Juomapuolelta löytyi simaa ja "simaa". Oli kivaa!

Ei pöllömpi vappukeli!

Eilen aamulla lämpömittari näytti vähän erilaisia lukemia:

Keskiviikon ylin lämpötila oli 28 astetta (keittiön auringonpaisteisessa ikkunassa näköjään melkein 41 C). Eilinen alkoi kolealla vesisateella, ja lämpötilan vielä tippuessa se muuttui lumeksi. Jota sitten tulikin sen verran, että sitä on vieläkin maassa ja katoilla.

Lumisade ja toukokuu eivät ole ihan jokavuotinen yhdistelmä Kansas Cityssä. Edellisestä kerrasta on vaivaiset 106 vuotta.

Kesä, huhuu?

No, tämmöinen sää on ihan omiaan viilentämään meikäläisen hermoja. Kohta se nimittäin alkaa. Luulin jo, että tänä vuonna ei niin kamalasti jännittäisi enää. Joukkue on täynnä mulle melko tuntemattomia nimiä - SM-liiga on jäänyt aika vähäiselle seuraamiselle - mutta niin vain tänä aamuna tuttu tärinä valtasi kropan ja mielen. On se kumma, miten penkkiurheilu saa tämmöisestä normaalisti niin seesteisestä (haha!) ja järkevästä (hoho!) ihmisestä hermoraunion.

Jokohan tänään uhoan ja vannon, etten ikinä, ikinä enää katso lätkää?