Olen tiennyt, että tähän maahan mahtuu melkoisen kirjava joukko meitä siirtolaisia. Olen kuitenkin ollut ja elänyt enimmäkseen alkuasukkaiden kanssa, joten on ollut mielenkiintoista tutustua erääseen Lähi-idästä lähtöisin olevaan pariskuntaan, heidän kulttuuriinsa ja tapoihinsa. Kyseessä on S:n entinen työkaveri ja tämän melko tuore vaimo.
Työkaveri on asunut täällä melkein koko ikänsä; vanhemmat olivat lähettäneet alle kymmenvuotiaan poikansa tänne kouluun, yksin. Myöhemmin hän oli omien sanojensa mukaan rakastunut amerikkalaiseen naiseen, jonka kanssa meni naimisiin ja sai lapsen. Suhde ei kuitenkaan kestänyt.
Kun tapasin työkaverin ensimmäistä kertaa, hän suutahti, kun toinen työkaveri ihmetteli, miten melkein koko ikänsä täällä asuneella ihmisellä voi olla paksumpi aksentti kuin vajaan vuoden verran Yhdysvaltoja kodikseen kutsuneella (minulla). Hän väitti loukkaantuneena, ettei hänellä ole aksenttia, ja nyt myöhemmin taidankin ymmärtää, miksi tuo oikeasti mitätön ja viaton aksenttikommentti häntä kaiveli. Siitä lisää myöhemmin.
Työkaveri oli meidän tapaamishetkellä kihloissa. Mies oli kertonut aikoinaan S:lle, että kihlattu on hänen pikkuserkkunsa, asuu hänen vanhassa kotimaassaan, ja avioliitto on järjestetty vanhempien toimesta. Oli sanonut, että hän oli mennyt kerran rakkaudesta naimisiin, eikä se selvästikään ollut hänelle oikea vaihtoehto. Sitä paitsi, heidän kulttuurissaan on tapana, että vaimo huolehtii miehestä kotona, joten hän odotti innolla sitä, ettei hänen tarvitse enää ikinä pestä pyykkiä.
Kihlattu muutti tänne muutama kuukausi sitten, ja hänestä tuli rouva melkein heti, kihlattuviisumilla kun tänne tuli. Käytiin syömässä tuoreen avioparin kanssa, ja mies pyyteli anteeksi vaimonsa heikkoa englannintaitoa, joka ei muuten oikeasti ollut heikko. Hän kysyi jatkuvasti, pitäisikö meidän muiden puhua hitaammin, jotta vaimo pystyisi seuraamaan keskustelua paremmin. Vähättelyä jatkui koko illallisen ajan. Siltikin, kun kysyttiin vaimolta, miten hän on viihtynyt Kansas Cityssä, vastaus oli: "Olisin onnellinen missä vain, kunhan vain saan olla miehen kanssa. Hän rakastaa minua niin paljon."
He kävivät meillä pari viikkoa sitten. Vaimo huokui avioliitto-onnea ja hehkutti, miten hänen elämänsä on nyt saanut täyttymyksen, kiitos Allahin. Hän oli hyvin kiinnostunut S:n ja minun suhteesta, ja oli pettynyt kuullessaan, että olimme asuneet yhdessä ennen kuin menimme naimisiin. Kysyi, onko tuo kovinkin tavallista kulttuurissani. Vastasin kyllä, ja sanoin myös, ettei naimisiinmeno muuttanut meidän suhteessa mitään. Hän ei voinut ymmärtää, sillä nimenomaan vaimona olo oli hänen mielestään parasta maailmassa. Mies hehkutti, että hänen elämänsä on parantunut aamupalasta lähtien, sillä ennen hänen oli pakko tyytyä pikaruokaan. Nyt hän saa kotiruokaa.
Mies kysyi minulta, ovatko vanhempani innoissaan, kun saavat amerikkalaisen lapsenlapsen. Siis mitä? Sanoin, että lapsenlapsen kansalaisuudella ei ole heille mitään väliä. S naurahti, että olisivat varmaan tyytyväisempiä, jos vauva olisi ihan suomalainen; olisi ainakin luultavasti lähempänä. Työkaverin vastaus oli: "Ei millään pahalla, mutta Suomessa on jotain kolme, neljä miljoonaa asukasta. America is the shit, the place to be!"
Ensin meinasin ruveta puolustuskannalle tuon asiavirheitä vilisevän lausahduksen jälkeen, mutta pienen harkintahetken jälkeen ajattelin pitää suuni kiinni, kerrankin. He ovat muuttaneet tänne paremman elämän perässä, minä miehen perässä. Esimerkiksi vaimo kertoi aloittelevansa catering-yritystä. Sanoi, että se oli ollut hänen äitinsä suuri haave, mutta heidän kotimaassaan naisilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin täällä. Hän opetteli parhaillaan ajamaan autoa ja haaveili ajokortista ja sen tuomasta vapaudesta. Minä tulen maasta, jossa sukupuoleni ei ole estänyt minua tekemästä mitään, sähköä riittää koko päiväksi ilman ylimääräisiä generaattoreita, ja terrorisminuhkakin on enimmäkseen muutamien hupsujen päässä, ei arkipäivää.
Kyllähän Yhdysvallat on paratiisi, kun vertailukohta on jotain muuta kuin esimerkiksi minulla.
Työkaveri rakastaa Yhdysvaltoja ja amerikkalaisuutta. Hän haluaa sulautua joukkoon, mutta se on ollut hänelle varmaan lähtökohtaisesti hankalampaa kuin minulle, sillä hän näyttää ulkomaalaiselta, maahanmuuttajalta. Ehkäpä sen vuoksi hänelle onkin niin tärkeää kuulostaa amerikkalaiselta, ja sitähän hän virallisesti onkin. Ehkä ihmiset odottavat kuulevansa erilaisuutta puheessa, koska hipiä on tummempi. Minä menen löysemmän seulan läpi.
Eipä ole kovin reilua, varsinkin, kun itse en koe mitään tarvetta olla amerikkalainen. Saatan kuulostaa aika kiittämättömältä tämän pariskunnan korviin, mutta toivottavasti hekin ymmärtävät, että tulin tänne aivan eri syistä kuin he. Viihdyn täällä todella hyvin, mutta ei minun tarvitse muuntautua amerikkalaiseksi pitääkseni tätä maata kotina. Minusta saattaa joskus tulla USA:n kansalainen, mutta olen aina silti suomalainen.
Jos en nyt kokenut välitöntä herätystä Yhdysvaltojen mahtavuudesta, niin osaanpahan ainakin taas arvostaa kaikkea, mitä olen pitänyt ainakin ajoittain itsestäänselvyytenä. Suomeen syntyminen taitaa sittenkin olla lottovoitto.
