Tuikkuset

S kokkasi eilen äitienpäiväillallisen äidilleen, siskolleen ja vähän minullekin. Anoppilan porukka tuli siis meille. Jännäsin etukäteen vähän draamaa, mutta siltä vältyttiin, kokonaan. Oli tosi mukava ja leppoisa ilta, kaikki olivat todella hyvällä tuulella. Joulusta ei puhuttu ollenkaan. Parempi niin, varmaankin.

Päivä ei alkanut mitenkään ihanteellisella tavalla. Joo joo, se on vain jääkiekkoa, blaa blaa, mutta meinasi masentaa. S:lla oli onneksi sen verran tilannetajua, ettei a) nauranut typerälle mökötykselleni, b) juhlinut, vaikka varmaan syytä olisi ollutkin. Itsehän olen äärimmäisen huono häviäjä ja ärsyttävä voittaja, ainakin mitä jääkiekkoon tulee. Nyt vähän pelottaa, että kohdataan puolivälierässä.

Muuten viikonloppu oli kyllä vallan mainio. S asensi keittiöön uudet valot. Unohdin tietysti ottaa ennen-kuvan, mutta löysin tämmöisen viime kesältä:

Ehkäpä tuosta saa sen verran selvää, että huomaa, miten valaisin ei ole keskellä huonetta. Ollaan rakenneltu pöytää tuohon tilaan, ja tuleva pöytä on sen verran iso (130x210), että sen on oltava keskellä huonetta. No, tästähän kehkeytyi tietysti valaisinongelma tämmöisille symmetriaa palvoville ihmisille.

Ratkaisu?

Reikä laipioon.

"Jatkojohto" olemassaolevasta rasiasta (on ihan laillista täällä).

Rasiat valaisimia vailla.

Valmiit riipukset.

Tällä viikolla sitten remonttireiskaillaan sen pöydän parissa, jotta saataisiin se valmiiksi ennen lauantain baby showeria. En kyllä tiedä, miten se saadaan autotallista sisälle asti, kun MDF-levystä ja punatammesta rakenneltu pöytä painaa tonnitolkulla. Katsellaan.

Olisi muuten ihanan symmetristä, jos Suomi rökittäisi USA:n 5-0 puolivälierässä.

Reiluudesta

Ostettiin eilen lentoliput Suomeen. Olin siitä niin innoissani, että menin mainostamaan tulevaa Suomen-matkaa Facebookissa. Siitä se ajatus sitten oli kai vissiin lähtenyt. Tai kadonnut lopullisesti.

S:n sisko laittoi miehelle viestiä, että anoppi, jolle S kertoi sunnuntaina meidän joulusuunnitelmista, oli siskon sanojen mukaan saanut tietää meidän matkasta vasta Facebookin kautta. Oli kuulemma pahoittanut mielensä. Tämän lisäksi tuli noottia siitä, että ollaan poissa koko hänen ja hänen tyttönsä joululomansa ajan.

S ei aluksi suostunut kertomaan minulle, miksi hääräsi puhelimen kanssa niin tiiviisti. Halusi kai suojella minua kaikelta hupsuudelta, mutta pitkällisen inttämisen jälkeen se lopulta kertoi, mistä tällä kertaa oli kyse. Se onnistui suututtamaan siskonsa puolustelemalla meidän päätöstä sanomalla, ettei meidän toisella perheellä ole ihan samanlaisia mahdollisuuksia piipahtaa kylään kuin tämän mantereen perheellä.

Sitten tuli anopilta viestiä. Sama litania. "Olette poissa koko joululoman ajan :(". Tällä kertaa S yritti tekstailla silkkihansikkaat kädessä. Minä puhisin ja pudistelin päätäni. Minusta näiden aikuisten ihmisten käytös oli lapsellista, itsekästä ja ajattelematonta. Jopa viestiin, jossa S kiitti ymmärtäväisyydestä, tuli vastaus: "Eihän tämä mukavaa ole, mutta kaikkien meidän on näköjään tehtävä uhrauksia. Se on kai reilua."

Siis anteeksi nyt, mutta tuossa vaiheessa napsahti jo lopullisesti. Reilua? Reilua olisi se, että olisimme puolet vuodesta Suomessa ja puolet täällä. Juhlapyhät jaettaisiin kanssa reilusti. Reilua olisi se, että Pottu saisi viettää yhtä paljon aikaa kaikkien isovanhempien kanssa ja kaikki isovanhemmat Potun kanssa. Sekin olisi reilua, jos voisin kipaista hormonihöyryissäni oman äidin luokse mököttämään. Jatkanko vielä?

Kahden viikon joululoma Suomessa ei ole reilua nähnytkään; se on vain parasta, mihin tällä hetkellä pystytään. Anoppilan käytös on vielä vähemmän reilua.

Onneksi tuo mies on ihan maailman paras ja ymmärtäväisin, ja vaikka S:n perhe on välillä pikkuisen hupsu, niin sekin taitaa johtua siitä, että meistä välitetään. Silti toivoisin jonkinlaista suodatinta noille pahimmille töräytyksille.

Ehkäpä annan S:n tekstailla ensi kerran ihan rauhassa. Ignorance is bliss.

Se aika vuodesta

Ensi yönä se taas alkaa. Kisaurakka käynnistyy neljältä aamulla USA:n ja Ranskan välisellä mittelöllä. NBC Sports -kanava on luvannut näyttää kaikki USA:n pelit suorana, samoin kuin finaalipelit. Viime vuonna oli vähän samanlaisia lupauksia ilmassa, mutta muistanpa eräänkin kerran pettyneeni melko karvaasti, kun jääkiekon sijasta töllöstä tulikin kalastusta.

Olen virittäytynyt tunnelmaan viettämällä illat tuijottaen Stanley Cupin metsästystä (ja ehkä pikkuisen baseballiakin, mutta ei kerrota kenellekään). S on napittanut otteluita kaverina ja on havaintojensa perusteella pikkuisen huolissaan siitä, että tulevat MM-kahinat käynnistävät synnytyksen. Toivottavasti ei sentään. Sitä paitsi mulla on asiat selkeästi tärkeysjärjestyksessä. Tänäänkin piti varata seuraava lääkäriaika kahden viikon päähän (kesken kisojen!), mutta varmistin, ettei se vain satu lätkän kanssa päällekkäin, nii!

En uskalla tänäkään vuonna toivoa liikoja, pessimistihän ei tunnetusti pety, mutta odotan silti kohtalaista menestystä, ihan jo sikakalliiden lippujen lunastaneiden fanien puolesta. En nyt ala tekemään syväanalyysiä joukkueesta, vaikka sellainen kai tämmöiseen lätkäpainotteiseen merkintään kuuluisikin. En voi väittää seuranneeni kaikkien pelaajien edesottamuksia viimeisen vuoden aikana, en ainakaan läheskään yhtä tarkasti kuin Jalonen ja kumppanit tai muut oikeat asiantuntijat. Paperilla poppoo näyttää minusta ihan hyvältä, hyvä sekoitus nuorta intoa ja kokemusta, ja kohtahan se selviää, miten homma toimii jäällä, joukkueena. Analysoikaa te viisaammat. Voin sitten jälkiviisastella, toki.

Nyt jatkan kanavasurffailua (New Jersey Devils vs Kimmo Timonen / kohta alkava Los Angeles Kings vs St. Louis Blues / Kansas City Royals vs New York Yankees). Palataan asiaan, ihan varmasti.

*****

Edit 4.5.2012 klo 11:45 paikallista aikaa, TJ puoli tuntia Suomen peliin: Tarkemmin NBC Sportsin tarjontaan tutustuneena voin nyt kertoa, että huomenna näytetään suoran USA-Kanada -pelin sijaan hevostelua. Neljännesvälierät tai siis paremmaksi suomeksi sanottuna puolivälierät näytetään suorana, kaikki. Semifinaaleista yksi. Finaali näkyy viiveellä. Pöh. On ikävä Yleä, mutta niin taitaa olla ihan Suomessa asuvilla suomalaisillakin.

30

Tänään tuli 30 raskausviikkoa täyteen. 10 viikkoa jäljellä, ainakin teoriassa. Sain viimeviikkoiselta lääkärikäynniltä mukaan tehtävälistan, jota olen nyt parhaani mukaan yrittänyt toteutella. Olen noudattanut käskyä/pyyntöä pysytellä vähintään tunnin päässä synnytyssairaalasta ja keskiviikkona varasin esisisäänkirjautumiskäynnin sairaalaan (pre-admission visit; kylläpä huomaa, että allekirjoittanut on oikein opiskellut kääntämistä!). Vain lastenlääkäri on valitsematta.

Kun soitin sairaalaan, minulta kyseltiin vaikka mitä tietoja, uusi potilas kun olen. Osoite, puhelinnumero, sosiaaliturvatunnus, vakuutus (totta kai!), uskonto, ammatti. Kahteen jälkimmäiseen tarjosin ei-oota. "So are you a homemaker?" Haha, joo, olen ammatiltani kotirouva. "That is the most difficult job in the world!" Aha. Ei minusta.

Päivän toinen puhelu lähti eräälle lentoyhtiölle. Tutkailin vähän lentohintoja Suomeen ensi joulun tietämille ja yllätyin positiivisesti. Meidän kolmen matka ei maksakaan miljoonia. Tuli siinä sitten eri vaihtoehtoja tutkiessa kuitenkin mieleen, voinko varata matkan vauvalle, joka ei ole vielä syntynyt. Soitin ja sain ensimmäiseksi vastaukseksi hämmentyneen naurahduksen. Olin kuulemma ensimmäinen, joka tuommoista oli koskaan mennyt kyseiseltä virkailijalta kysymään, joten kuuntelin sitten odotusmusiikkia sillä aikaa, kun vastausta selviteltiin.

Vastaus oli sitten, että vauvalla pitää olla passi matkaa varatessa, mutta voimme ostaa omat liput jo nyt ja lisätä Potun matkalaiseksi myöhemmin, sylissä kun kerran lentää. Ok. Passia varten tarvitsemme sitten syntymätodistuksen ja sosiaaliturvatunnuksen, joiden saaminen saattaa kestää parikin kuukautta syntymän jälkeen. Siltikin meille pitäisi jäädä reippaasti aikaa hoidella matka-asiat kuntoon, joten Suomi-joulusta taitaa tulla totta!

Nyt kun uskaltaisi kertoa suunnitelmista vielä anopille.

Lääkitys kohdillaan

Nyt ei voi valittaa! Se ärsyttävä perskipu on poissa, ja kävelykin melkein onnistuu, jos muistaa pitää vauhdin tarpeeksi rauhallisena. Pääsen sängystä ylös ilman suurempia puhinoita ja ärräpäitä; elämä on ihanaa!

Kivun poistuttua persuuksista sinne taisi jäädä tilaa pelolle. Viime torstaina oli rutiinilääkärikäynti, ja painosta tuli taas sanomista. Neljässä viikossa oli tullut puoli kiloa. Siinä sitten ehdittiin vähän huolestua, vauvan kasvusta nimittäin. Hoitaja kuitenkin totesi mittanauhan avulla, että maha kyllä kasvaa ihan odotetusti. Nyt tätä tilannetta kuitenkin seurataan. Hyvä niin. Kasva nyt, Pottu, siellä!

Torstai-iltana sain hyvät lääkkeet niin selkävaivoihin kuin pelkoihinkin, sillä Suomesta tuli vieras ja vieraan mukana säkkitolkulla herkkuja. Mites on, kanssaulkosuomalaiset, kuulostavatko lakka- ja puolukkahillo ruissipseillä (ei siis toisin päin) hyvältä, mitä? Entäs lakupötköt, Turkinpippurit ja Halvan salmiakki? Sima? Ruislimppu? Turun sinappi? Karhun ruisolut ja salmiakkikossu (S:lle...)? Angry Birds -limsa? Valkosipulidippijauheet? Niin, sitähän minäkin. Kiitos, kiitos, kiitos T ja E!

Viikonloppu menikin sitten hulinoidessa. Käytiin katsomassa, kun baseball-joukkue Royals otti turpaan jo yhdettätoista kertaa vasta alkaneella kaudella, tavattiin vanhoja Emporia-tuttuja, joista osa asuukin tässä aika lähellä, käytiin kastamassa varpaat kansasilaisessa tekojärvessä, herättiin katsomaan formuloita (tai minä heräsin, puoliksi, hyvä Kimi!) ja yritettiin ihan semivakavasti katsoa Kansasissa käytyjä NASCAR-kisoja telkkarista. Ei siihen ainakaan selvin päin kykene, joten NHL vei voiton, yllättäen.

Touhukas viikonloppu vei mehut meistä kaikista, eikä näköjään vähiten kissakavereista. Lumi ja Savu ovat olleet hyvin kiitollisia, että olemme laittaneet heille ihan oman huoneen torkkuja varten:

Lumi ja pinnasänky.

Savu ja hoitopöytä.

Chicago

Mieleeni muistui, että käytiin vuosi sitten Chicagossa, enkä ole siitä juuri mitään tänne kirjoitellut, vaikka taisin luvata. Oho. No näin vuosipäivän kunniaksi olisi kai ihan soveliasta vihdoinkin matkapäiväkirja toteuttaa, vaikka aika on blurrannut yksityiskohtia aika sumeilematta. Kokeillaan nyt kuitenkin.

Meidän talokaupat olivat sopivasti tauolla katon uusimisen vuoksi juuri, kun lähtö Chicagoon koitti. Retki Lake Michiganin rannalle toi tervetulleen tauon talostressistä, ja olihan noita vanhempiakin tietysti ihan kiva nähdä pitkästä aikaa.

Reilun 800 kilometrin matka alkoi puolenyön aikoihin lämpöisestä Kansas Citystä. Minä nappasin ekan ajovuoron, joka kyllä tyssäsi jo vajaan tunnin päästä siihen, kun auto alkoi temppuilla (tuntui hyytyvän tielle), enkä uskaltanut nössönä ajaa. Eka stoppi olikin huoltoasema, josta ostettiin jotain bensanpuhdistajaa, jota sitten liruteltiin tankkiin toivoen parasta. Edessä oli kuitenkin vielä vähintään kahdeksan tuntia tien päällä, ennen kuin oltaisiin O'Harella.

Auto tuntui virkistyvän litkukäsittelystä, joten mooooooonta tuntia myöhemmin pääsimme kuin pääsimmekin perille Kansas Cityä paljon vilpoisamman Chicagon laitamille. Vanhempien lento oli vielä jossain Kanadan päällä siinä vaiheessa, joten me pistettiin auto parkkiin ja mentiin Terminal 5:een lounaalle (McDonald's) ja virvokkeille (kaljalle). Hyvin valvotun yön jälkeen olo oli vähän nuutunut siinä vaiheessa, kun SAS:n kone vihdoin laskeutui puoliltapäivin ja päästi sisuksistaan kaksi suomalaista matkaajaa.

Junailtiin itsemme ensin hotellille, joka sijaitsi kävelymatkan päässä monista nähtävyyksistä, kuten Willis Towerista (ent. Sears Tower). Käytiinkin ekana iltana syömässä chicagolaista deep-dish pizzaa mustan torninmöhkäleen lähellä. Pizza ei ollut mitään tajunnanräjäyttävää, mutta kyllähän tuota nälkäänsä söi.

Willis Tower sen sijaan meinasi räjäyttää allekirjoittaneen korkeanpaikankammoisen tajunnan jo sitä jalat tukevasti maassa katsellen. Seuraavana päivänä tepasteltiin katsomaan, miltä Chicago näyttää 412 metrin korkeudesta, ja voin tunnustaa, että pelotti. Ostettiin aulasta CityPASSit, joiden sisältöä hyödynnettiin parhaamme mukaan pidennetyn viikonloppureissumme aikana, ja jonotettiin hissiin. Koululaisryhmän perässä. Oh joy.

Skydeck on ihan ympäriinsä katettu, joten mikään pahin mahdollinen painajainen se ei ollut. Paitsi ne lasiparvekkeet. Ja niillä hyppivät koululaiset. Vastustelin parvekkeiden lähellekään menemistä mahdollisimman kauan, mutta käytin lopulta molempia jalkoja lasin päällä noin nanosekunnin ajan, koko ajan seinästä tiukasti kiinni pitäen. Voinpahan sanoa, että kokeilin!

Suosittelen kyllä Willis Toweria kaikenkarvaisille ja -kammoisille ihmisille; on sieltä sen verran huikeat näkymät. Me nähtiin sateinen ja sen vuoksi melkoisen harmaa Chicago, mutta komia oli sekin!

Parin seuraavan päivän aikana käveltiin jalat kipeäksi, lähinnä museoissa, mikä olikin oikein mainiota sadekelin ajanvietettä. CityPASSilla saatiin sisäänpääsyt The Field Museumiin, Shedd Aquariumiin ja Adler Planetariumiin. Enempää ei ehditty näkemään, vaikka passissa olisikin ollut vielä yksi lippu jäljellä (John Hancock -torni tai tiedemuseo).

Varsinkin kaksi ensiksi mainittua olivat aivan uskomattomia kokemuksia. The Field Museumissa meillä loppui jo aika ja puhti kesken; näkemistä nimittäin riitti! Tehtiin se virhe, ettei varattu museolle koko päivää, sillä sen verran sen läpikoluaminen vähintään vie. Juostiin osa näyttelyalueista läpi, ja osa taisi jäädä näkemättä kokonaan, sillä jotkut veivät aikaa kiitettävästi kiinnostavuutensa vuoksi. Dinosauruksia ja alkuasukkaiden tekeleitä tuli tutkittua jo melkein mikroskoopilla.

Meidän vanha kamera, jolla reissun kuvat napsimme, on sen verran surkea, että museokuvista ei saa oikein mitään selvää, joten en edes viiti niitä tähän yhteyteen liimailla. Pitänee tehdä uusi reissu USA:n Lahteen, ihan vain parempien kuvien toivossa.

Kaiken kaikkiaan tämmöisen pintaraapaisun jälkeen Chicagosta jäi todella positiivinen kuva. Downtownissa tietää olevansa suurkaupungissa, kun ympärillä nousee toinen toistaan korkeampia rakennuksia, ja L-junan kolina ja kalina muistuttaa toimivasta julkisesta liikenteestä. Downtownissa tuntuu myös pääsevän kävellen vaikka minne, mm. Soldier Fieldille katsomaan amerikkalaista jalkapalloa. Jos ei pääse, niin juna vie.

Chicagossa ei tullut mitenkään ahtaanpaikankammoinen (jopas näitä kammoja nyt riittää!) olo, vaikka melkoisen muhkeita rakennuksia ympärillä olikin. Olen käynyt New Yorkissa pari kertaa, ja Manhattanilla oli hankalaa kuvitella olevansa missään muualla kuin jättimetropolissa. Vaikka Chicago on USA:n kolmanneksi suurin kaupunki, siitä välittyi jotenkin tuttu ja turvallinen keskiläntinen kotoisuus. Lake Michigan toi avaruudentuntua kaupunkiin, eikä keskustakaan tuntunut niin tukkoiselta ja kiireiseltä, kuin olisi voinut kuvitella.

Suunnistaminen ei ollut tämmöiselle suuntavaistottomalle yhtä vaivatonta kuin esimerkiksi New Yorkissa (ja Kansas Cityssä!), sillä iso osa normaalisti numeroiduista kaduista oli nimetty, ja numerot alkoivat vilistä silmissä vasta vähän kauempana keskustasta. Eksyminen on silti aika hankalaa, sillä eräskin jykevä maamerkki (Willis Tower, tietenkin...) on melko helppo paikantaa. Kartta ja puhelimen GPS:kin ovat hyödyllisiä. Ja hyvän suuntavaiston omaava mies. Semmoinen kannattaa pakata mukaan.

Yksi reissun kohokohdista oli ehdottomasti myös blogiystävän Pilvin tapaaminen ihan livenä. Chicagossa on käsittääkseni melko paljon suomalaisia, enkä yhtään ihmettele, miksi. Kaupungilla on tarjottavanaan ihan kaikkea, kuten esimerkiksi NHL-lätkää. Tuomo Ruutukin siellä ennen asusteli, nykyisellään pitäisi tyytyä johonkin Sami Lepistöön. No, Tuomo taisi mennä taannoin naimisiin (niin muistaakseni menin minäkin), joten asukoon missä tahansa.

Niin mistäs minä olinkaan äsken kirjoittamassa?

Perjantai 13. päivä

Viime perjantai oli aika hieno päivä, vaikka olikin järjestysnumeroltaan kolmastoista.

Aamu alkoi maahanmuuttoasioilla; tarkemmin ottaen niiden hoitamisella. Lähetettiin minun I-751-hakemus (ehdollisen oleskeluluvan muuttaminen ehdottomaksi) liiteineen Kaliforniaan. En voi väittää tuhlanneeni hirveästi aikaa tai energiaa paketin kokoamiseen, mutta toivottavasti tämä panostus riittää. Keräsin todisteita yhteisestä elämästä, taloudellisesta ja noin muutenkin. Yhteiset pankkitilit, lainapaperit, verotodistukset ja vakuutukset käynevät esimerkkeinä taloudellisesta puolesta. Anoppi ja yksi hyvä ystävä kirjoittivat kirjeet, joissa vakuuttivat tuntevansa meidät ja tietävänsä meidän avioliiton aidoksi. Lisäsin paperinipun jatkoksi vielä yhteisiä valokuvia viimeiseltä parilta vuodelta ja ultraäänikuvia eräästä otuksesta. Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, kirjoitettiin 590 dollarin arvoinen shekki. Nyt odotellaan sitten jatkotoimenpiteitä.

Seuraavaksi saapui kauan odotettu sohva. Ostettiin olohuoneeseen hippusen entistä laajempi istuinkokonaisuus tammikuussa, jolloin toimitusajaksi arvoitiin kahdeksan viikkoa. Kahdeksan viikkoa tuli ja meni, mutta sohva ei tullut. Uusi toimitusaika-arvio oli toukokuun alkupuolella. Viime viikolla kuitenkin saatiin iloisia uutisia; sohva oli saapunut Kansas Cityn varastoon. Nyt se on meillä. Nyt minun pitää varmaan maalata olohuone uusiksi, koska väkisin haluamani harmaa sohva ei ehkä välttämättä soinnu nykyiseen värimaailmaan. Ehkäpä totutan silmäni tähän yhdistelmään, pääsisin (S pääsisi) vähemmällä työllä.

Silmistä puheen ollen, S sai viime perjantaina uudet sellaiset. Miekkonen oli haaveillut LASIK-leikkauksesta jo hyvän tovin, ja pari viikkoa sitten se päätti sen vihdoin toteuttaa. Silmät laseroitiin uuteen uskoon onnistuneesti, eikä S:n ainoa operaatioon kohdistunut pelkokaan toteutunut (tietokoneiden vallankumous, Skynet, tiedättehän).

Ei pöllömpi päivä, vaikka olen kyllä ihan iloinen, ettei tuollaisia perjantaita ole ihan joka päivä tai edes joka viikko. Ei olisi konkurssi kovin kaukana. Nyt taidan tehdä tästäkin päivästä vallan mainion ottamalla kissoista mallia ja oikaisemalla soffalle. Aika rankkaa, tiedän.