Kansasin kuoppainen tie

Huomenna koittaa viimeinkin se päivä, jota 24/7-uutiskanavat ovat odottaneet kieli (jotkut jopa tyyny) sylissä asti - Erect Election Day, vaalipäivä. Kaikki edustajanhuoneiston istuimet (435 kpl) ja kolmasosa sadasta senaattoripaikasta kilpailutetaan, suuressa osassa osavaltioita valitaan uusi (tai vanha) kuvernööri ja niin edelleen. Odottavissa paljon spekulaatiota ja liiallista grafiikan käyttöä.

Kansasissa, perinteisesti erittäin republikaanisessa osavaltiossa, on käynnissä pari varsin mielenkiintoista ja tiukkaa kisaa. Normaalisti näihin aikoihin demokraatit ovat antaneet jo periksi ja patsastelevat vain muodon vuoksi, mutta tänä vuonna telkkarista ja radiosta ei ole voinut olla kuulematta vaalimainostykitystä puolin ja toisin. Anti-sitä ja anti-tätä.

Erittäin konservatiivinen kuvernöörimme Sam Brownback (linkki vie The Daily Show'n mainioon juttuun Brownbackin Kansasista) on menettänyt paljon republikaanikannattajiaan, ja mielipidemittauksissa demokraattien edustaja Paul Davis onkin kirinyt jo rinnalle. Ohikin. Myös senaattoripuolella käy kuhina. Republikaani, uudelleenvalintaa toivova Pat Roberts on ollut mielipidemittauksissa aivan rinta rinnan sitoutumattoman Greg Ormanin kanssa. Edes Ormanin rinnastaminen kaikista pahimpaan, eli Obamaan, ei ole tuntunut kansasilaisia pelottavan, ja huomenna nähdään, pääseekö Roberts neljännelle kaudelleen vai ei.

Ensimmäistä kertaa Kansasissa asuessani on oikeasti semmoinen olo, että a) olisi kiva voida äänestää b) sillä äänellä olisi jotain merkitystäkin.

Kun maassa on kaksi selkeää valtapuoluetta, kahtiajakautuminen ei ole yllättävää. Kaikki on poliittista. Ilmasto, uskonto, evoluutio, aseet. Ebola. Poliitikot ja toimittajat eivät voi olla tekemättä kärpäsestä härkästä, koska äärimmäisyyksiin viedyt, parhaimmassa tapauksessa puolitotuudet herättävät kansan huomion, saavat vipinää äänestyskoppiin ja telkkarin ääreen. Ihmiset voivat valita, minkälaisia ja mistä näkökulmasta tehtyjä uutisia katsovat, joten soppa on valmis. Laput ovat silmillä, ja silmillä pysyvät.

Kahtiajakautumisen vuoksi tässä maassa on paljon (itsenäisesti ajattelevaa) porukkaa, joita ei edusta kukaan ja joiden ääni kuulostaa ison ja innokkaan joukon rinnalla piipitykseltä. Se kuitenkin antaa hieman toivoa paremmasta, että vannoutuneet, pitkäaikaiset puolueen kannattajat, Kansasin tapauksessa republikaanit, uskaltavat kurkkia puoluerajojen yli ja perustaa äänestyspäätöksensä faktoihin, ei D- tai R-kirjaimeen nimen perässä. Kuvernööri Brownbackin kausi on jättänyt jälkeensä melkoisen budjettivajeen, josta mm. koulut ovat kärsineet valtavasti. Virheitään hän ei kuitenkaan ole myöntänyt, vaan haluaa jatkaa valitsemallaan tiellä.

Se tie on kuoppainen se (kirjaimellisestikin, sillä osavaltion rahat eivät riitä teiden ylläpitoon). Täytyy olla, jos kerran republikaani menee äänestämään demokraattia. Sehän on vähän sama kuin minä pistäisin Tre Kronorin pelipaidan päälle ja huutelisin heja Sverigeä.

Halloveeni

Jos kesä livahti ohi melkein huomaamatta, niin syksy on laittanut oikein turbovaihteen päälle ja kaasun pohjaan. Syytän baseballia.

Kuva kaveriporukan vuosittaiselta Louisburg Cider Millin pumpkin patch -reissulta.

Olen ollut aivan Anni Myöhänen kaikissa syysjutuissa. Otin Halloween-koristeet esille tänään. Tänään on Halloween. Lapsen asu on kesken. Onhan tässä vielä monta tuntia, ennen kuin käydään kerjäämässä naapureilta karkkia. Ja naapurit meiltä. Kurpitsat kaiverrettiin eilen. Naapureiden pihat ovat olleet juhlakuosissa jo kuukauden.

Ned Yost, Kansas City Royalsien manageri/päävalmentaja. Tasapuolisuuden vuoksi. Viime vuonnahan kaiversin Chiefsien koutsin.

Miehen ja lapsukaisen luomukset. Saatte arvata, kumpi on kumman.

Meillä on huomenna jälkijättöiset Halloween-bileet. Olen laittanut kellaria vähän uuteen uskoon viime aikoina, joten nyt passaa juhlia. Maalasin seinät ja raivasin turhat tavarat pihalle. Ja sitten kävin IKEAssa hakemassa tavaraa niiden tilalle.

Katsotaan, jääkö joulufiilistelykin yhtä viime tippaan (joku sanoi äsken Facebookissa, että ihanaa, kun huomenna voi ruveta luvan kanssa kuuntelemaan joulumusiikkia...). Veikkaisin, että ei jää, sillä kävin jo erittäin miehekkäästi tiristelemässä kyyneleitä IKEAssa, kun näin symppiksiä, skandinaavisia joulukoristeita. Saatoinpa ostaa lahjapaperia. Ihan hyvä vain, sillä jos meinataan saada joululahjat suht' ajoissa Lapinlahdelle eikä esim. Hämeenlinnaan, ne pitäisi laittaa matkaan jo nyt. Pitäisi vain ensin hankkia ne kyseiset lahjat.

Nyt olisi ehkä parasta keskittyä käsillä olevaan juhlaan ja ottaa virkkuukoukku kauniiseen (?) käteen ja viimeistellä pikkuneidin asu. Siinäkin mielessä hyvä hetki, että lapsi tuntuu viihtyvän omien leikkiensä parissa oikein hyvin. Olohuoneesta kuuluu seuraavanlainen pulputus:

"Climb a mountain, climb, climb, climb. Hi, happy, fun. Go Royals! I see you tomorrow. T(h)ank you, I welcome."

Happy Halloween!

Psssst. Huomaa myös aiemmin aamulla julkaistu merkintä. Meikähän on tänään liekeissä! (Eli välttelen siivousta...)

Perinneperjantai: Conan O'Brien

Tämän perjantain muistelomerkinnän vuoksi tekisi mieli läiskäyttää itseäni otsaan oikein antoisasti avokämmenellä. Siis facepalmata, kuten nuorisolla taitaa olla tapana sanoa.

Amerikkalainen college-kulttuuri tuli kyllä Emporia-kuukausien aikana todella tutuksi veljeskuntineen ja juomapeleineen. Opiskelu oli vähän toissijaista toimintaa, kuten huomata saattaa. Kävin kurssit kuitenkin jollain ilveellä semikunnialla läpi ja sain vaasalaiseen tutkintotodistukseeni Emporian opinnoista sivuainekokonaisuuden. Sosiaalinen antropologia. Sen eteen ei välttämättä tehty juurikaan oikeita töitä, mutta monta tuntia, dollaria ja aivosolua se vaati.

Sinänsä aika oiva nimitys sivuaineelle, sillä sosiaalista ihmistutkimustahan me luokkahuoneiden ulkopuolellakin harrastettiin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Keskiviikko 30.8.2006 klo 18:46

Fire Ze Missilez!

Janottaa. Siihen on kaksi syytä:

    1) eilen oli veljeskuntabileitä

    2) kävin tänään juoksemassa.

Meillä oli eilen koulua kymmeneen asti. Iltatunnit ovat tarpeeksi pahoja muutenkin, mutta meidät silmätikukseen ottanut historian opettaja ei tee tunneista yhtään miellyttävämpiä. Eilen kärvistelimme kolmesta tunnista kaksi ensimmäistä, kun opettaja selitti meille englannin pääaineopiskelijoille esimerkiksi siitä, miten historiaa opiskellaan. Että kirjatkin ovat kuulemma helppolukuisia. Oletettiin, että syy meidän ryhmästä erottelemiseen olisi ollut kansalaisuutemme, ei pääaineemme, mutta opettaja järkyttyi viimeisellä tunnilla, kun sanoin, että ollaan Suomesta. Opettaja sanoi: "I took you for Easterners!" Kai sitä kuulostaa jo niin jenkiltä... Heh. Tiedä häntä. Kun eräs poika kuuli, että olemme Suomesta, hän hihkaisi heti: "Conan O'Brien!"

Illalla oli tarkoitus lukea sitten kokeeseen, jonka olisi pitänyt olla tänään yhdeltätoista (se olikin peruttu, mutta kuultiin peruutuksesta vasta yhdeltätoista tänä aamuna). Eihän siitä lukemisesta mitään tullut, kun lähdettiin katsastamaan veljeskuntabileitä. Ilmaista olutta. Paljon. Yöllä pelattiin Kappa Sigma -veljeskunnan talon alakerrassa juomapelejä. Sen jälkeen jatkoille. Kotiin viideltä, kengän korko poikki.

Heräsin pirteänä, ilman herätyskellon apua, jo ennen puoli kymmentä. Yritin lukea kokeeseen, mutta en jaksanut keskittyä. Sen sijaan naureskelin omalle öiselle päiväkirjamerkinnälle. Kyllä näki käsialasta, ettei ollut ihan ajokunnossa.

Perutun tunnin jälkeen yritin nukkua päikkärit. Yritykseksi jäi. Se oli kummallista. Ajatukset vain laukkasivat päässä, pyörin tunnin viihtyisällä ilmapatjallani ja annoin periksi. Tulin istuskelemaan tietokoneelle, tietokone sekosi (tai nettiyhteys oikeastaan). Meni hermot. Lähdin juoksulenkille. Helle + pilvettömältä taivaalta porottava aurinko + edellisenä iltana juodut oluet = huono idea. Jaksoin kyllä juosta ihan hyvin, mutta noin 15 minuutin juoksentelun jälkeen erehdyin kävelemään. Jalat olivat niin jumissa, että köpöttelin etanavauhtia kotiin.

Liikunta on pahasta. Sen takia lähdemmekin illalla dollari-iltaan. Kyllä kotoisen Pullon kahden euron illat kalpenevat sen rinnalla.

Perinneperjantai: Mökkihöperö

Kun lähtee keskelle ei mitään kaikkea vaihtoon, mielikuvitus voi joskus olla koetuksella tekemisenpuutteen vuoksi. Hienoiset ADHD-taipumukset rehottavat valtoimenaan, kuten jääkiekkoilijoiden play off -parrat konsanaan. Koulun vapaasti käytettävissä olevan kuntosalin sijaan kannattaa ehdottomasti jumpata komerossa tai kanniskella kalusteita kaupungin läpi. Taantuminen 2-vuotiaan tasolle on täysin mahdollista, joten kannattaa pakata varuilta vaippoja mukaan.

Ensimmäiset viikot Emporiassa olivat kyllä hauskoja, mutta näin levottomalle ihmiselle hieman haasteellisia. Alla olevasta tekstistä sen saattaa aivan tarkkasilmäisimmät huomatakin. Pahvilaatikkoon ahtautumiset ja yöjuoksut (siis kirjaimelliset sellaiset) loppuivat onneksi (?) melko pian, kun elämä täyttyi teini-iässä väliin jääneistä tolloiluista.

Mistä tuota energiaa riittikään noin loputtomasti? Olisikohan kannattanut säästää vähän seuraavalle vuosikymmenellekin...

Kännykkäkuvien laatu on parantunut hieman kahdeksassa vuodessa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 28.8.2006 klo 23:50

Boredom Comes from a Boring Mind

Eilen oli aika tylsä päivä. Lievästi sanottuna. Oli niin tylsää, että ahtauduin kaksi kertaa tv:n laatikkoon. Rules.

Perjantaina oltiin ihan kotosalla, mitä nyt käväistiin koulussa tunnin verran. Rankkaa on. Käytiin kyllä myös kantamassa taas pöytiä ja tuoleja, siitä on tulossa mukava perjantaiperinne. Päivällä piirtelin seinille. Päästiin askartelemaan New York -seinää ja Emporia-seinää. Virikkeitä pitää olla. Nyt on vähän väriäkin olohuoneessa, kun vuorattiin seinät isoilla ja värikkäillä papereilla.

Yksityiskohta New York -seinästämme.

Yksityiskohta Emporia-seinästämme (a.k.a. The Wall of Shame).

Illalla ukkosti. Oli mukava laittaa valot pois, maata kokolattiamatolla hyvässä seurassa ja katsoa koko taivaan halkovia salamoita. Sitä tehtiinkin melkein koko ilta, välillä pelattiin korttia. Kuulostaa tylsältä, mutta meillä oli oikein kiva ilta, kyl. Juu, ja pari kertaa katsottiin Jukka Keskisalon kultajuoksu. Uskomaton äijä. Voi Göteborg sentään.

Lauantaina käytiin täydentämässä elintarvikevarastoja ja muita varastoja. Illalla pelattiin taas korttia (opittiin perjantaina uusi peli) ja sen jälkeen lähdettiin paikalliseen Fontanaan, eli 707:iin. Törmättiin siellä sattumalta tuttuihin, ja tanssahtelujen ja amerikkalaisen baarikulttuurin ihmettelyn (baarit menevät kahdelta kiinni!) jälkeen lähdettiinkin jatkoille. Always a good idea.

Aamulla olisi voinut olla hyvinkin paha olo, mutta yllättäen fiilinki olikin oukei. Normipäivä. Tylsä kuin mikä, tosin. Olo oli todella levoton, tylsi pahemman kerran. Kävin vetämässä leukoja vähän väliä komerossa, hyppäsin keittiön ja tietokoneen väliä koko ajan jne. Juu, ja laatikossa olin kerran pari. Täytyy yrittää jatkossa välttää eilisen kaltaisia päiviä, muuten sekoaa ja tulee mökkihöperöksi. Taidan vähän olla jo. Kohta tytöt pakkaavat minut tv-laatikkoon, laittavat pakkausteipillä sen kiinni ja lähettävät Suomeen.

Tänään käveltiin Wal-martiin. Matka ei sinänsä ole näin suomalaisen näkökulmasta pitkä käveltäväksi, mutta järjetön helle ei ole paras mahdollinen kävelykeli. Matka vei tunnin suuntaansa, takaisin tullessa oli vielä reput täynnä kannettavaa (vaatteita, piirustusvälineitä, antenni televisioon...). Aamulla ja päivällä oli todella vetämätön olo, mutta olen näköjään melkoinen yöeläjä, sillä illalla yhdeksän aikaan sain päähäni lähteä juoksulenkille. Soile lähti sparraamaan pyörällä. Juokseminen tuntui yllättävän hyvältä, jaksoin vetää ylämäetkin suhteellisen lujaa. Yritettiin samalla reissulla korjata viime viikolla ostettu pyörä, josta katkesi ketjut jo päivän käytön jälkeen, ja joka on siitä lähtien ollut väliaikaisvarastossa toisaalla. Tajuttiin siinä sitten vaan Soilen kanssa, että eihän me osatakaan laittaa pyörään ketjuja paikoilleen. Hih, aika naisellista. Käytiin pyytämässä pojat apuun, mutta ketju olikin katkennut hankalasti, eikä sitä saanut ilman työkaluja korjattua, vaikka yritys ei ollut ollenkaan huono.

Nyt voisin mennä suihkuun ja nukkumaan. Viikonlopun jäljiltä tunnustaisi olevan vähän univelkaa, ja ehkä tuo tämänpäiväinen reippailukin on verottanut hieman energiavarastoja. Voisi useamminkin käydä juoksemassa, tänään ei nimittäin ole tullut kertaakaan sellainen olo, että pitäisi mennä pahvilaatikkoon. Ehkei kaikkea toivoa ole vielä menetetty.

Vanhoja tyttöjä viiksekkäitä

Kerroinkin Facebookin puolella ilouutiset -- voitin viikonloppuna viiksikilpailut. Ihan oikeasti. Aloitetaanpa alusta.

Vanhat Emporian-ystävämme kuuluvat Beard Team Kansas -porukkaan, joka järjesti viime lauantaina toisen vuosittaisen hyväntekeväisyyspartakilpailun, Oktobeardfestin. Olimme suunnitelleet menevämme paikalle katsojan roolissa, koska anoppi oli tarjoutunut vahtimaan lapsukaista, mutta toinen sitkeä syysflunssapöpö kuukauden sisään päätti muuttaa meille, joten reissu oli vaarassa vesittyä limoittua. Lopullinen päätös lähdöstä tehtiin vasta perjantai-iltana. Samana iltana sain tapahtuman juontavalta kaverilta tekstiviestin, jossa meitä kannustettiin ottamaan kisoihin osaa. Lupasin miettiä asiaa.

Scotty oli nyreissään, sillä olin vähän aikaa sitten (muka) pakottanut miehen siistimään naamakarvansa (siis sanoin vain, etten suostu pussailemaan kulkukoiran näköistä miestä...), joten ainoa kategoria, johon hän pystyi osallistumaan oli Trend Beard. Scottyn lauantaiaamu menikin mallaillessa jos jonkinlaista kuviota partaansa. Lopulta hän päätyi muotoilemaan itselleen kaksi chinstrapia ja todella limanuljaskamaiset viikset. Eikä mulla tietenkään ole yhtään edes semihyvää kuvaa gigolosta...

Minä sen sijaan dyykkailin. Olin rapsauttanut hiuksista kymmenisen senttiä pois reilu viikko aiemmin, joten kaivoin tukkatähteet roskiksesta (jep!) ja rupesin askartelemaan. Kihartelin suortuvia ja liimasin ne tekoviiksien päälle. Lopputulos oli aika hauska, joten laitoin kavereille viestin, että osallistun Fake Mustache -kategoriaan. Kasvatin omat viikseni, hei!

Scottyn ryhmä oli vuorossa ennen minua. Tai kun sanon ryhmä, niin tarkoitan, että Scotty. Hän oli ainoa osallistuja trendikkäässä luokassaan, joten voitto oli automaattinen. Iloittiin siitä silti!

En ole millään tavalla luontainen esiintyjä tai elementissäni yleisön edessä, joten jännitin pikkuisen lavalle nousua. Meidän tekoviiksekkäiden kategoria oli kolmanneksi viimeisenä, joten odotella sai hetken jos toisenkin. Luovuus oli kukkinut niin oikeilla kuin feikkikarvoillakin, joten odotukseni eivät olleet korkealla. Kilpailu oli oikeasti aika kovaa! Paitsi Scottylla, tietysti.

Niin siinä kuitenkin kävi, että voitin tekoviiksiskaban.

Nenänalus haisee vieläkin liimalle ja hiuslakalle, mutta eipä tuo haittaa. Oli todella hauska kokemus, ja ensi vuonna pitää tietysti mennä puolustamaan voittoa.

Muitakin karvaisia kuulumisia on kerrottavana. Viime viikkoisen Royals-voiton ja World Series -finaaliin etenemisen kunniaksi meille muutti kaksi rottapoikaa, LoCain (jonka lapsi ääntää cocain...) ja JGuts. Savu-kissa on kehrännyt häkin vieressä nyt viikon verran. Non-stop.

Pahoittelut kuvien laadusta. Taas. Järkkärikin olisi tuossa melkein käden ulottuvilla...

Renny, Kyösti ja Anni

Karkeasti karrikoiden tähän maahan muuttaneet suomalaiset voisi jakaa kolmeen ryhmään:

Renny Harlin

Oikealta nimeltään Ryijy Härmäläinen, Renny Harlin on härmäläisestä nuoruudestaan huolimatta täysin amerikkalainen. R:t ovat pehmeitä, aksentti on korostetun ämerikkäläinen, eikä suomi enää (muka) muistu mieleen ollenkaan. Kiristelee ylivalkaistuja hampaitaan, jos joku kommentoi hänen hassua puhetapaansa, koska hän haluaa olla amerikkalainen enemmän kuin mitään muuta. Renny käy lauantaisin ravintolassa lenkkarit jalassa ja syö käsin, ellei eteen tuoda pihviä, jonka Renny sitten teurastaa haarukalla. Ei ota lenkkareitaan kotonaankaan pois, vaan tallustelee tyytyväisenä pehmeällä ja, kiitos kuraisten lenkkareiden, likaisella kokolattiamatollaan.

Kyösti Kaksoiskonsonantti-Kääriäinen

Kyösti Kaksoiskonsonantti-Kääriäisen kotoa löytyy suomalaista designia enemmän kuin Iittalan tehtaanmyymälästä. Aamukahvit (ylihintaista Presidenttiä) Kyösti hörppii Arabian Teema-mukista, jonka jälkeen Kyösti petaa Unikko-lakanoilla vuoratun sänkynsä säntillisesti, kuten armeijassa aikoinaan opetettiin. Kyösti kuuntelee netistä Iskelmäradiota ja seuraa Salkkareita. Köpsä käy Suomessa vähintään kaksi kertaa vuodessa täydentämässä sinappi-, salmiakki- ja suklaavarastojaan ja maksaa joka kerta ylipainosta lisämaksun, mutta kyllä se on sen väärti. Hän tuhahtelee, jos (kun) paikalliset eivät osaa ääntää hänen kauniisti soljuvaa nimeään oikein, pärähtävine ärrine päivineen. Kyöstin mielestä kaikki on Suomessa paremmin, mutta haluaa silti asua rapakon tällä puolella.

Anni Dennis

Anni Dennis on Rennyn ja Kyöstin rakkauslapsi. Syö ateriansa useimiten oikeaoppisesti haarukalla ja veitsellä, mutta onpa hänet nähty nuoleksimassa sormiaan sotkuisen hampurilaisaterian jälkeen. Anni vastaa, jos häntä puhutellaan Anniena (Äni), eikä hän korjaa "virhettä". Anni on alkanut esitellä itsensä Anina, sillä on huomannut sen olevan kaksoiskonsonanttihaasteellisille amerikkalaisille helpompi äännettävä kuin Annnnni. Anni kaipaa Suomea ja haluaa rakentaa kellariinsa saunan, mutta ei haaveile paluumuutosta. Itkee ikävissään, kun kuuntelee Juicen Syksyn sävelen tai Veskun Varpunen jouluaamuna, mutta muuten ei ilosta itke, ei surusta itke. Hermostuu, jos joku luulee häntä ruotsalaiseksi, mutta kantaa IKEAsta kassitolkulla tavaraa kotiinsa.

*****

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllähän meitä amerikansuomalaisia on moneen ja taas moneen junaan, laivaan ja lentokoneeseenkin, eikä ihmisiä voi tietenkään niputtaa noin rankalla kädellä. Sosiaalisen median kautta on kuitenkin ollut liiankin helppo tehdä ahdasmielisiä yleistyksiä siitä, miten tänne tulleet elämäänsä suhtautuvat ja sopeutuvat. Asenteissa on hurjia eroja. Joku näkee kaiken tähtilippuisten lasien läpi, joku toinen sinivalkoisten, ja jollain kolmannella on yksissä laseissa kaksi erilaista linssiä. Neljäs, viides ja kuudes putoavat jonnekin välimaastoon. Rennyn, Kyöstin ja Annin tavat sopivat parhaiten juuri heille, ja se sallittakoon.

Se minua kuitenkin kismittää, että moni tuntuu hihittelevän amerikkalaisraukoille, jotka eivät osaa edes ääntää suomalaisia nimiä oikein. Voisin kirjoittaa pitkät pätkät siitä, miten amerikkalaiset kuulevat jotkut suomalaiset äänteet eri tavalla kuin me (esim. meidän P ilman aspiraatiota/henkäystä on helposti B, samoin T:stä tulee D ja K:sta G), mutta ihan samalla tavalla aika monet englanninkieliset äänteet ovat meille suomalaisille hankalia erotettavia ja äännettäviä (judge, church, zoo). Y ja suomalainen R ovat paikallisille todella haasteellisia, samoin kuin kaksoiskonsonantit. Minusta on hienoa, jos joku edes kokeilee ääntää nimeni oikein, saati opettelee muutamia suomalaisia sanoja, mutta ei siitä kyllä kannata nokkiinsa ottaa, jos ne eivät mene justiinsa nappiin. Hauskoja variaatioita suomalaisista nimistä kyllä saa, sitä ei käy kieltäminen.

Samoin voisin vähän avautua siitä, miksi pitää jatkuvasti valittaa amerikkalaisista ja Yhdysvalloista noin yleisesti. En nyt tarkoita sitä, etteikö yhteiskunnan epäkohtia saisi tarkastella tai yrittää muuttaa, mutta semmoinen loputon napina käy hermoille. Jos amerikkalaisessa elämässä ei ole mitään hyvää, miksi haluaa asua täällä? Itsehän me olemme tänne muuttaneet, ihan vapaaehtoisesti vieläpä, joten eikö olisi kivempi nauttia omasta ratkaisustaan ja lopettaa turha narina?

Nyt Anni lopettaa oman kitinänsä ja menee antamaan lapselle välipalaksi suomalaista pannukakkua IKEAn kuningatarhillolla höystettynä. Renny taas on parhaillaan ajelemassa avoautollaan Route 66:ä pitkin ja sokaisee vastaantulijat häikäisevällä hymyllään. Kyösti on lukemassa läpi Kalle Päätalon tuotantoa kuudetta kertaa (vuoden sisällä) ja on niin uppoutunut kirjaan, että Teema-kupillinen Presidenttiä on päässyt jäähtymään. Ei auta kuin käyttää mikrossa, sillä kylmä kahvi ei Kyöstiä kaunista.

Perinneperjantai: Herra Perinteinen

Tänään kulutetaan koulunpenkkiä amerikkalaiseen tapaan. Valitsin vaihtolukukaudelle tarkoituksella helppoja ja toisaalta mielenkiintoisia kursseja (maantieto, kulttuuriantropologia, historia ja englanti), joihin ei tarvinnut liikaa panostaa. Arvosanat eivät siirtyneet Vaasaan; pelkästään läpipääsyllä ja opintopisteillä oli merkitystä, joten koin tarpeellisemmaksi ja, no, hauskemmaksi tutustua oikeaan elämään nenä kirjassa istumisen sijaan. Sitä sai, mitä tilasi, sillä useimmat tunnit Shakespeare-kurssia lukuunottamatta olivat hämmästyttävän lukiomaisia ollakseen yliopistokursseja.

Olipa taas huvittavaa ja hieman kummallistakin lukea vanhoja blogimerkintöjä. Aavemaisen tunteen aiheutti se, että alla kuvaillun kurssin opettaja menehtyi äkillisesti kesken lukukauden. Toisaalta se taas nauratti, että niin superärsyttävällä Mr. Traditionalilla ja minulla oli myöhemmin hienoista ihastusta ilmassa. Siitä ei sitten yllättäen tullut mitään vakavampaa, mutta hyviä, vaikkakin täysin tuloksettomia väittelyitä meillä oli.

Tasa-arvon (see what I did there?) nimissä on sanottava, että onpa täällä Kansasissa onneksi myös miehiä, jotka vaihtavat mukisematta vaippoja.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 25.8.2006 klo 23:15

Tarja on kingi

Tänään opin paljon amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja amerikkalaisten ajatusmallista. Ollaan kurssilla, jonka nimi on Gender, Place, and Culture. Jo viime kerralla yksi kurssilla olevista pojista/miehistä puhui siitä, miten miehen tulee olla perheessä elättäjä ja nainen on huolenpitäjä. Traditional, eh? Opettaja kysyi viimeksi myös naisilta, kuinka moni odottaa miehen osallistuvan vaipanvaihtoon. Me suomalaiset viittasimme, tietysti. Taisimmepa olla melkein ainoat.

Tänään opettaja kysyi meiltä, miten tasa-arvoasiat ovat Euroopassa. Vastasin, että on vähän hankala puhua koko Euroopan puolesta, mutta Suomessa miehet ja naiset ovat aika tasa-arvoisia. Opettaja sanoikin siihen, että hän on kuullut, että Skandinavia on malliesimerkki tasa-arvosta. Sanoin hänelle, että onhan meillä sentään naispresidenttikin. Opettaja oli siitä innoissaan, niin oli eräs naisopiskelijakin, mutta Mr. Traditional sanoi, että hän ei voisi hyväksyä sellaista.

Myöhemmin opettaja kysyi ryhmän miespuolisilta jäseniltä, voisivatko he työskennellä naispomon alaisuudessa. "Assuming that she's competent", opettaja tarkensi vielä. Eturivistä kuului myöntävä vastaus, mutta Mr. Traditional sanoi, että hän ei voisi. Sitten hän lisäsi, että ehkä Mäkkärissä voisi olla nainen johdossa, mutta ei koskaan korkeammissa viroissa kuten presidenttinä. "I'm traditional." A.k.a. stupid.

On tämä vielä niin takapajuinen paikka. Tai ainakin Kansas on. Suomessa on helppoa olla nainen. En(pä vissiin) valita enää ikinä.

Miksi maito on täällä paremman makuista kuin Suomessa? Miksi täältä ei saa kunnollista leipää? Miksi kaikki jogurtit ovat low fat tai non-fat? Miksi pitää olla olemassa semmoinen laki, että junan pitää huudattaa pilliä, kun se kulkee kaupungin läpi?

Omituista.