Kiinteistökauppaa maailmalla

Vauhtia on. Ollaan ehditty tehdä suunnitelmia ja muuttaa niitä moneen otteeseen parin viime päivän aikana. Haaveilin mukavista asunnoista vielä edellisen kirjoituksen tuoksinassa, mutta nyt ollaan otettu harkintaan meille tarjottu väliaikaisratkaisu majoituksen suhteen ja... oman talon metsästys heti kansasilaistumisen jälkeen! Täytyy myöntää, että paria vaihtoehtoa on jo tullut tutkittua (pariin on ihastuttukin), vaikkeivät kyseiset talot ole varmastikaan enää kesällä markkinoilla. Olen kaivannut pysyvyyttä, ja oma talo toisi kummasti tasapainoa elämään.

Ensimmäiselle kokonaiselle Amerikka-kuukaudelle on jo ilmestynyt tekemistä, jotka ovat kalenteriin merkitsemisen arvoisia. Taatusti lukkoonlyöty päivämäärä on 10.7., jolloin juhlitaan meidän häitä siinä maailmankolkassa. S:n äiti halusi järjestää lounaan varttuneemmille sukulaisille ja tuttaville, joita ei välttämättä meidän järjestämä iloittelu ulkoilmassa innosta. Me varattiin nimittäin eräästä missourilaisesta puistosta käyttöömme koko päiväksi neljällä grillillä varustettu katos, jonka suojiin pitäisi mahtua enimmillään 100 ihmistä. Sinne mennään lounaan jälkeen ja katsotaan, mitä saadaan aikaiseksi.

Seuraavana aamuna S:n äiti haluaa järjestää perinteisen hääbrunssinsa.

Heinäkuun lopulle ollaan suunniteltu float tripiä kaveriporukalla. Kivvaa. Kuten jo edellisessä merkinnässä taisin kirjoittaa, on mukava, kun on jotain konkreettista (uutta ja tuttua) odotettavaa. Se tekee tästä muutosten keväästä vähän helpomman.

Patriootti

Mietittiin erään yön unettomina tunteina samaa asiaa, jota tuli mietittyä pari postausta sitten. Mitä ihmettä minä teen uudella elämälläni?

S:n mielestä voisin työskennellä esimerkiksi pankissa, missä tahansa toimistossa, opettajana jne. Itse en vielä oikein tiedä, mikä noista vaihtoehdoista olisi mielenkiintoisin/paras, mutta eräänlainen ahaa-elämys kuitenkin keskustelun pohjalta koettiin. Todennäköistä on, että istuskelen kotona pari kuukautta töitä ja elämäntarkoitusta etsien, joten voisin siinä samalla opiskella espanjaa ja sitä kautta saada lisäpätevyyttä vaikka mihin hommaan.

Itse asiassa olen jo vähän innoissani uuden kielen opiskelusta. Kielet olivat koulussa helppoja ja mieluisia aineita, joten on jännä nähdä, miten opiskelu sujuu vielä näin "vanhemmalla" iällä. Kotona istuskelukaan ei menisi täysin hukkaan. Muutenkin into opiskella on palautunut nyt parin vuoden tauon jälkeen. Ajattelin kaivaa S:n matematiikan kirjat esille ja opetella uudestaan lukion pitkän matikan aikana opitut ja sen jälkeen hyvin lahjakkaasti unohdetut asiat. Ohjelmointiakin S lupasi minulle opettaa, jos vain mielenkiintoa riittää. Nyt ainakin riittäisi.

Mietittiin myös asuntoasioita. Tunnen tulevaa asuinseutua vielä hyvin vähän, mutta osasin kuitenkin ehdottaa aluetta, josta voitaisiin asunnonmetsästys aloittaa. Vaikka vielä onkin hyvin aikaista katsella vuokra-asuntoja, tutkailin jo vaihtoehtoja netistä. Omiin toiveisiin kuuluu käytettävissä olevat uima-allas ja kuntosali, eivätkä ne ole lopulta mitään harvinaisia lisäherkkuja kansasilaisissa/missourilaisissa asuntokomplekseissa. Löydettiinkin jo pari mukavaa kohdetta, jotka täytyy pitää mielessä sittenkin, kun vuokrasopimuksen teko on ajankohtaista.

Muuttoon on nyt teoriassa alle viisi kuukautta. Pelottavan lähellä. On jotenkin lohdullista olla edes jonkinlaisia kiintopisteitä, joihin voi takertua yön pimeinä ja ahdistavina tunteina, kun uni ei vain tule silmään, ja tulevaisuus tuntuu niin kovin tuntemattomalta. Koen ehkä myös jo jonkinlaista "eroahdistusta" Suomeen kokemalla pienetkin negatiivissävyiset kommentit hyvin henkilökohtaisina. "Kritiikin" ei tarvitse olla suurta. Yksikin päivä Suomi-paatokseen riitti se, kun S olisi halunnut pestä pyykkiä itsepalvelupesulassa, eikä sellaista tietenkään löydy lähimailtakaan. "Me ei kuule sellaisia paikkoja tarvita! Me ollaan opittu tekemään asiat toisella tavalla!"

Viisi sekuntia myöhemmin pääsin yli yltiöisänmaallisuudestani, joka oli virinnyt jostain ihan älyttömästä jutusta. Odotettavissa kuitenkin on, että näitä patrioottisia hetkiä on edessä vielä vaikka kuinka paljon, ja ne tuskin tästä yhtään laantuvat.

Mehiläisiä & hunajaa

Juttelin juuri erään nuortenlehden lääkäripalstan lääkärin kanssa puhelimessa. Kyseinen palsta oli ihan suosikki silloin joskus taannoin. Hyvää viihdettä se kai olisi vieläkin.

Syy soittelulle liittyi yllättäen viisumiasioihin. Tuntui kuin olisin ollut jollain salaisella tehtävällä. Soitin ensin infopaketissa annettuun numeroon. Sieltä annettiin minulle lekurin kännykkänumero. Soitin. Lääkäri luetteli hyvin monotonisesti varmasti monet kerrat luettelemansa listan asoista, jotka minun pitää tuoda mukanani. Passi. Pari kuvaa. Rokotustodistus.

Sain tungettua pari kysymystäkin litanian väliin. Röntgen ja verikokeet onnistuvat samalla kertaa. Helpotus (lähinnä lompakolle). En tarvitse B-hepatiittirokotusta. Ja mitä tulee vesirokkoimmuniteettiin... Minun tarvitsee vain kertoa vuosiluku, jolloin olen sen sairastanut.

Tämän jälkeen jatkoin salaisia hommia. Soitin ajanvaraukseen ja kerroin, että olin jutellut lääkärin kanssa puhelimessa. "Pyysikö hän varaamaan ajan?" Öö, pyysi. "Selvä! Pääsetkö ensi viikolla?"

No en vielä ihan ensi viikolla, mutta sitä seuraavalla viikolla pääsen. Katsotaan, riittääkö terveyteni viisumin saantiin.

Tänään jäljellä...

Onkohan liian aikaista alkaa laskea jäljellä olevia päiviä?

Armeijan juuri aloittanut veljeni laskee varmasti jo aamuja, olettaen, että selviää urakasta puolella vuodella. Jääkiekkojoukkue oli lahjoittanut maalivahdilleen kassillisen aamukampoja, jotta laskeminen olisi helpompaa. Oma TJ on vähemmän, sillä ehdin lähteä maasta joka tapauksessa ennen kuin veli saa asepalveluksensa suoritettua. Saisinkohan yhden kamman itselle?

Meillä on tiedossa S:n ja kisujen lähtöpäivä, 24.6.2010. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, lähden samalla kyydillä, tai ainakin samana päivänä. Tämä tarkoittaa sitä, että tänään on jäljellä 156 päivää lähtöön. Viisi kuukautta ja neljä päivää. Se tuntuu paljon konkreettisemmalta kuin "joskus ensi kesänä".

Pitkään aikaan ei ole tullut laskettua päiviä suuntaan tai toiseen. Se oli ennen jo melkein harrastus, joten TJ-luvun ylläpito tuskin tulee tuottamaan ongelmia nytkään. En sitten tiedä, onko tästä laskennasta mitään hyötyä. Se saattaa kostautua ja aiheuttaa paniikin: "Enää 148 päivää aikaa pakata tavarat!"

Tai todellisemmin: "Enää 8 päivää aikaa järjestää pankkiasiat, vakuutukset, myydä auto JA pakata tavarat!"

Kysymys numero 32

Kysymys työpaikan lounaalla: "Mitä aiot tehdä sitten siellä?"

Kysymys numero 32 DS-230 Part I -lomakkeessa: "In what occupation do you intend to work in the United States?"

Kysymys omassa mielessä: "Mikä minusta tulee isona?"

Kaikki nämä liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa. Työkaverin kysymykseen on helppo vastata hymyllä ja olankohautuksella. Se ei riitä vastaukseksi viralliseen hakemuslomakkeeseen; tarvitaan jotain konkreettisempaa. "Homemaker" ei kuitenkaan kuulosta hyvältä, vaikka se ainakin muutaman kuukauden verran tulee totta olemaankin. Pitänee keksiä jotain muuta.

Mutta mikä minusta tulee isona? En tiedä. En oikeasti tiedä. Lähteäkö uudelleen kouluun? Tarttuako ensimmäiseen eteen tulevaan oljenkorteen? En tiedä. Onneksi ei kai tarvitse vielä tietääkään.

Vaikka Atlantin takana odottava tulevaisuus on vielä erittäin avoin, olen ollut tänään jotenkin eriskummallisen innoissani muutosta. Sain postissa rikosrekisteriotteen (olen puhdas kuin pulmunen) ja virkatodistuksen, jotka suurlähetystö haluaa nähdä minun haastattelun yhteydessä. Nyt kun vielä saisin (jo pari kertaa pyytämäni) rokotustodistuksen käteeni, niin voisin varata ajan lääkärintarkastukseen ja kysyä tarvittavat kysymykset. Tällä hetkellä toiveissa olisi hoitaa koko prosessi loppuun ensi kuun aikana, vaikka tässä ei vielä varsinaisesti kiire olekaan.

Sitten voin ostaa lentolipun, hoitaa loput asiat täällä Suomen päässä kuntoon ja pistää kamat kasaan. Mitäpä tässä turhia odottelemaan. Maastamuutto on ihan kohta todellisuutta.

Toivottavasti.

Tänään meillä on hyviä uutisia

Kävin eilen hakemassa junalta väsyneen, mutta tyytyväisen miehen. Helsingin-keikka sujui yllätyksellisesti; voisi ehkä sanoa, että odotettua paremmin. En edes tiedä, mitä me oikein sitten odotettiin.

Ennen visiittiä luultiin tietävämme seuraavat asiat:

• Haun ensimmäinen vaihe (sisältäen lomakkeet I-130 - Petition for Alien Relative ja G-325B - Biographic Information, sekä tarvittavat lisädokumentit ja tietenkin 355 dollaria käsittelymaksuja) olisi nopeampi suurlähetystön kautta kuin normaaleja reittejä (saatiin arvio 4-6 viikosta).
  
• Päätöksen saannin jälkeen joutuisin käymään Helsingissä lääkärintarkastuksessa ja sen jälkeen haastattelussa suurlähetystössä.
  

Tämä me tiedetään (tai luullaan tietävämme) nyt:

• S sai eilen leiman I-130-lomakkeeseen 20 minuutin odottamisen jälkeen. Viranomaisia ei ollut oikeastaan kiinnostanut, asutaanko me yhdessä vai ei. S:lta oltiin kysytty, miten me tavattiin, mutta S ei ollut varma, oliko kyse small talkista vai virallisesta kysymyksestä.
  
• Minun täytyy käydä Helsingissä lääkärintarkastuksessa. Minun täytyy myös käydä erikseen laboratoriokokeissa ja röngenissä. Tämäkin Helsingissä. Arvio kustannuksista: 340 euroa (+ matkat).
  
• Minun pitää ottaa muutama lisärokotus (mm. B-hepatiitti, jonka viimeistä tehostetta en edes ehdi ottaa Suomessa, jos meinaan muuttaa S:n mukana...)
  
• Lomakkeiden ja lääkärintarkastuksen jälkeen voin varata ajan haastatteluun. Käsittelymaksu: 400 dollaria. Tästä viikon kuluttua saan luvalla varustetun passin postissa.
  

Paljosta pitää vielä ottaa selvää, mutta se on jo nyt selvää, että prosessi on alkanut vauhdilla. Oltiin tosiaan varauduttu odottelemaan ensimmäistä päätöstä viikkotolkulla, mutta asia oli selvinnyt alle tunnissa. S sanoi, että hänelle jäi keskustelujen jälkeen hyvin luottavainen olo hakuprosessin lopputuloksen suhteen:"If I didn't know any better, I would think it's a "for sure" thing." Eli kunhan hoidetaan dokumentit ja dollarit kuntoon, niin luvan pitäisi irrota suht' kivuttomasti. Toivotaan, ettei tämä ole harhaa.

Tästä eteen päin kaikki on kiinni minusta. Minun terveyteni syynätään perinpohjaisesti, minun pitää käydä suurlähetystössä tentattavana (S:n tarinat eivät enää kiinnosta) ja esittää viranomaisille mm. rikosrekisteriote. Edessä on monta reissua Helsinkiin, mutta sittenpähän on homma paketissa.

Prosessin aikana on varmasti jännä vertailla eroja Suomen ja USA:n käytäntöjen välillä. Mehän ollaan jo käyty läpi luparevohka täällä Suomessa, ja se oli a) paljon edullisempaa, b) vähemmän työlästä. Toisaalta Suomen viranomaisia tuntui kiinnostavan meidän avioliiton oikeellisuus paljon enemmän kuin amerikkalaisia on tähän mennessä kiinnostanut. Jää nähtäväksi, mitä kaikkea minulta kysellään haastattelussa.

Tästä tämä lähtee!

P.S. Tuntuu aika älyttömältä, että joudun rokotuttamaan itseni lähes kaikkea mahdollista vastaan ja tietysti vielä varmistamaan verikokein ja röntgenkuvin, etten kanna tartuntatauteja (esim. tuberkuloosi) nyt, kun olen muuttamassa maahan. Voisin lentää Amerikkaan ilman viisumia vaikka tänään ja tartuttaa kaikki tartuntatautini joka toiseen vastaantulijaan, mutten vissiin ole turistina uhka kansanterveydelle... Kai tällekin käytännölle on olemassa hyvät perusteet. Toivon vain, ettei perusteisiin kuulu hakijan elämän hankaloittaminen ja tilin tyhjentäminen. Mutta tehtävä mikä tehtävä!

Yön yksinäinen

Sinne se meni; linja-autoon. Aamulla se on perillä Helsingissä, ja pääsee viemään lomakenipun suurlähetystöön ennakoitua aikaisemmin. Tuskin ne sitä edes haastattelevat sen kummemmin; jostain syystä jos jonkinmoisilla numerokirjainyhdistelmällä täytetyt lomakkeet + muutama satanen täytyy vain viedä viranomaisille henkilökohtaisesti. Ja nimenomaan S:n pitää ne niille viedä, koska minähän en hae tässä vaiheessa vielä yhtään mitään. Minun vuoro tulee myöhemmin. Sitten se vasta onkin tosi kyseessä.

Jos olisin fiksu, olisin jo nukkumassa. Voisin syyttää monia seikkoja tähän aikaan hereillä kukkumisesta (tyhjä sängynpuolikas, huomisen jännitysmomentit jne.), mutta syy taitaa löytyä kyllä ihan omasta typeryydestä. Nyt yöllä on enää turha käydä mielessä hakemusasioita läpi, sillä en voi tehdä asialle tällä hetkellä yhtään mitään, vaikka jotain lisäämistä hakemuspakettiin keksisinkin. Tyhjä sängynpuolikaskin on kohta toivottavasti täydempi. Uskollinen jalkopääkisu voisi hyvällä tuurilla siirtyä täksi yöksi väljemmille vesille ja tulla minun jalkatilan sijaan tuohon S:n paikalle tuhisemaan.

Että kyllä täällä ollaan jo niin itsenäisiä, notta yksi yö osataan olla ihan yksin! ;)

Petikaveri Chaos.