Uusi koti

Sliding Doors

Elossa ollaan, jos joku ehti sitä jo ihmettelemään. Tässä ollaan nyt saatu olla reilu viikko (melkein) yötä päivää yhdessä. Sitä on halunnut nauttia ihan jokaisesta hetkestä, imeä sisäänsä lisää onnea, joten tietokoneella istuskelu on jäänyt ymmärrettävistä syistä aika vähiin.

Ajelin viime viikon keskiviikkona Helsinki-Vantaalle. Laitoin aamulla hameen päälle, koska tiedän S:n niistä pitävän, ja läksin ajoissa liikkeelle. Edellisenä yönä en kovin pitkiä yhtenäisiä pätkiä saanut nukuttua, mutta kummasti unettomuus ei kuitenkaan vaikuttanut vireystilaan millään tavalla. Muuten kyllä olin varmasti aika poissaoleva kuski. Vastaantulijat saattoivat hieman ihmetellä virnistelevää tyttölasta ratissa. Se olin minä.

Sain auton onnellisesti parkkiin. Pysäköintilipukkeen mukaan kello oli 15:08. S:n lennon oli määrä saapua 17:30. Olin vähän vakoillut sen lentojen edistymistä netin välityksellä ennen lähtöäni ja velvoitin äidin seuraamaan Kööpenhaminasta lähtevää lentoa. Myöhässähän se oli, mutta vain kymmenisen minuuttia. Odotus tuntui pitkältä, muttei kuitenkaan niin pitkältä, kuin olisi voinut kuvitella.

Meni tunti, meni toinen. Kun valotaulu ilmoitti koneen lähestyvän, menin seisomaan tuloaulan oven lähelle. Menisihän siinä laskeutumisessa ja varsinkin tullimuodollisuuksissa aikaa, mutten malttanut enää istua. Pidin käsiä vähän puuskassa, etteivät ne tärisisi.

Yksi toisensa jälkeen väsyneitä ja vähemmän väsyneitä matkalaisia tuli liukuovesta ulos. Tuijotin avautuvia ja sulkeutuvia ovia varmaan puoli tuntia, ennen kuin näin tutut, hymyilevät kasvot. Rutistelun jälkeen moikkasin Lumi-kissaa. Lähdettiin kävelemään kohti parkkihallia. Olo oli, no, epäuskoinen. Ja onnellinen.

Epäuskoinen olo jatkui vielä pitkästi tuon ensinäkemisen jälkeenkin. Oli harvinaisen mukavaa ja ihmeellistä herätä torstaiaamuna S:n vierestä. Siinä se oli, eikä se ollut mihinkään lähdössä. Olin ehkä vähän ymmärrystä vailla. Illalla juhlittiin oman perheen kesken isän 50-vuotissynttäreitä. S opetteli sanomaan "onnea".

Perjantaina minun piti palata jo töihin, ja S jäi nukkumaan. Ja se nukkui. Koko päivän. Taisi ehkä sittenkin olla vähän matkaväsymystä, vaikka se väitti ihan muuta. Oli aika jännää tulla kotiin herättämään S sen sijaan, että olisin käynnistänyt tietokoneen ja herättänyt sen Skypen välityksellä.

Viikonloppu meni juhlatunnelmissa. Isän varsinaiset (yllätys)juhlat olivat lauantaina, ja S pääsi tapaamaan perhetuttuja ja sukulaisia. Loppuillasta ei tarvinnut enää paljoa tulkatakaan, kun englanti alkoi sujua yhdeltä jos toiseltakin. S taisi hurmata minun lisäksi pari muutakin juhlijaa. Ihan juhlien ulkopuolellakin on ollut aika hellyttävää seurata, miten esimerkiksi päälle 80-vuotias, umpisavolainen mummoni sanoo S:lle "kiitos" ja halaa vielä sen päätteeksi. S:kin yrittää puhua suomea. Se oppii jatkuvasti uusia sanoja (olen ihan kuin ylpeä äiti). Jatkuvassa käytössä ovat ainakin "kiitos", "ole hyvä", "hyvä", "Hitu (meidän koira) hiljaa", "kalja", "kaunis", "ei", "no joo", "minun Anni".

Tällä viikolla ollaan tarrauduttu jo vähän paremmin arkeen kiinni. Aamulla tiukasta puristusotteesta herätessä sitä ei kyllä oikein meinaa vieläkään uskoa, että S on tullut jäädäkseen. Ei kai sekään oikein vielä ymmärrä sitä.

Se on sanonut minulle jo monta, monta kertaa, että tänne tulo on ollut paras päätös ikinä. Vielä ei siis ole ollut havaittavissa suurempia merkkejä koti-ikävästä, mutta eiköhän se sieltä jossakin vaiheessa tule, viimeistään sitten, kun tämä pahin/paras kuherteluvaihe päättyy. Vaan tämä vaihepa taitaa kestää vielä jonkin aikaa, uutuudenviehätystä on nimittäin sen verran paljon ilmassa. Toivottavasti kihertely ja kuhertelu ei pääty siihen, kun totutaan toisen läsnäoloon.

On kieltämättä vähän sellainen olo, että uusi elämä on aluillaan.

Yön yksinäinen

Tänään epätodellinen olo on muuttunut jo paljon todellisemmaksi. Vatsassa on liidellyt perhosia enemmän kuin kukkakedolla kesäkuussa, ja hymy on ollut leveämpi kuin Julia Robertsilla. Eikä sitä siltikään ymmärrä ja sisäistä, ettei S ole tulossa tänne vierailulle.

Juteltiin eilen S:n kanssa hyvin lyhyitä puheluita, se kun oli viettämässä viimeistä päivää ja iltaa perheen ja ystävien kanssa, ja minun piti soittaa kännykästä, kun en halunnut enää tässä vaiheessa ostaa lisää Skype Creditiä. Se sanoi, ettei vieläkään ihan ymmärtänyt, mitä seuraavana päivänä, tänään, oli tapahtumassa.

Hymyilin tänään töiden lomassa salaa ja vähemmän salaa. Huomenna, huomenna! Soitin S:lle, kun tulin kotiin. Linjan toisessa päässä oli vaisunoloinen ja lyhytsanainen mies. Se yritti kuulostaa reippaalta, mutta tunnen sen jo niin hyvin, että tiesin, mitä sen päässä oikeasti liikkui. Ja toki olen itsekin ollut melko samanlaisessa tilanteessa, kun läksin vaihtoon. Intoa riitti, mutta kun kolikolla on toinenkin puoli.

Sen ääni värisi vähän, kun se kertoi, miten siskon ja vatsassa kasvavan vauvan hyvästely vain hetkeä aikaisemmin oli tehnyt tiukkaa. Tiukkaa se oli tehnyt siskollekin. Ja tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä parin tunnin päästä on edessä: The Hyvästely, äiti.

Minä olen hihkunut onnesta ja innosta ja itsekkäästi olettanut, että siellä se S:kin on revetä riemusta. Toinen kuitenkin käy tällä hetkellä läpi ristiriitaisia tuntemuksia. En muistanut ottaa ollenkaan huomioon, että sen täytyy sanoa heiheit perheelle ja kavereille, eikä hyvästely ole rankkaa pelkästään perheelle ja kavereille, se on rankkaa myös S:lle. S:ään sattuu, kaikkiin sattuu.

Kun tuon pikkuseikan tajusin, minulle tuli ihan tajuttoman syyllinen olo. Minun takiahan S on tänne tulossa. Tänne kauas, kauas Atlantin taa. Tai no meidän takiamme, mutta minä "varastan" ystävän, veljen, lapsen. S:n äiti oli kysynyt eilen, mitä S odottaa eniten Suomelta ja Suomessa asumiselta. Vastaus oli pienen miettimishetken jälkeen ollut yhteinen, takarajaton aika minun kanssani. Äiti oli yllättynyt. Oli kai odottanut vastaukseksi matkustelua ja koulunpenkkiin palaamista.

Vietettiin tuossa vielä viimeiset hetket jutellen ja pelaillen, jotta S saisi ajatuksensa vähän muualle. Se on todella innoissaan tänne tulosta, mutta pystyy keskittymään siihen intoon kunnolla vasta sitten, kun pakolliset ja raskaat hyvästelykuviot on suoritettu. S:stä(kin) huokui vähän sellainen epäuskoinen ja hämmentynyt tunne. Voiko tämä ihan oikeasti olla totta?

Se sulki äsken tietokoneensa pakkaamista varten, nyt se on luultavasti jo matkalla lentokentälle. "So, do you still want to buy the cow?" se kysyi ennen lähtöään. Tietysti haluan! "Hey An-Dog*, it is coming down to the wire. We are going to live together. It's really happening now. See you soon!" Viimeinen, ainakin toistaiseksi viimeinen, kaukosuhdepuhelu loppui hymyilevissä merkeissä.

Niin, enää ei tarvitse laskea päiviä. Nyt voi laskea tunteja, melkein jo minuutteja. 37 päivästä aloitettu joulukalenteri on nyt kulutettu loppuun, yhtä yötä vaille. Enää yksi yksinäinen ja luultavasti melko uneton yö edessä. Ja sitten yksinäinen ajomatka Helsinki-Vantaalle. Ja sitten jännityksentäyteinen tovi jos toinenkin tuloaulassa.

Ihan uskomatonta. Vieläkin.

*S:n hempeääkin hempeämpi lempinimi minulle. Lumi-kissa on sitten vastaavasti Lum-Dog.

Last of His Kind

S on eilisen jäljiltä sisarussarjansa viimeinen, jolla ei ole vasemmassa nimettömässä vihkisormusta. Veli meni naimisiin pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa, ja häät olivat sujuneet hyvin. Soitinkin aamuyön tunteina tuonne toiselle mantereelle juhlahumun ollessa parhaimmillaan ja pääsin juttelemaan tuoreen avioparin kanssa. Kakku oli juuri leikattu, ja morsian oli menossa tanssimaan isänsä kanssa.

Ai että olisi ollut mukava olla mukana, muutenkin kuin puhelimen välityksellä. S on kyllä yrittänyt ottaa minut juhlamenoihin mukaan niin paljon kuin mahdollista; muutama tunti sitten se soitti kesken vanhempiensa järjestämän brunssin, jotta sukulaiset saisivat jutella minulle. No, siellä päässä ei toiminut mikrofoni eikä webbikamera, joten pällistelin sitten omaa videokuvaani samalla tavalla kuin koko suku sielläkin päässä. Olin melkein siellä. Paitsi etten ihan.

Yllättäen S:ltä, viimeiseltä naimattomalta, oli kyselty sen seitsemän kertaa, koska meidän häitä juhlitaan. Meillähän ei ole nyt mikään kiire yhtään mihinkään, ainakaan keskiviikon jälkeen (enää ihan pari päivää!). Jotenkin se silti vain kummasti korpeaa, kun S vitsailee, miten hänen tulevat opiskelut ovat oiva keino siirtää naimisiinmenoa parilla vuodella. Tottahan se toisaalta on, nyt ei ole "pakko" mennä naimisiin, ja saa silti asua samassa maassa, asunnossa jopa. Löytyi toinen keino. Mutta entäs sitten kahden vuoden päästä? Onko vielä sittenkin sama tilanne? Onko silloin edessä "pakkoavioliitto"?

Näiden häiden vuoksi on tullut mietittyä itsekin tuota naimisiinmenoa aika paljon. En haluaisi mennä naimisiin jonkun paperinpalasen takia. Eipä sitä tietysti pelkästään oleskeluluvan takia olisi todellakaan vihille astelemassa, mutta häiden ajankohtaan se ainakin vaikuttaisi. S, vitsiniekka kun muka on, on monesti puhunut siitä, miten voitaisiin nyt vain mennä naimisiin muodollisuuksien vuoksi ja sitten myöhemmin oikeasti, kun siltä oikeasti tuntuu. Ei ole paljoa naurattanut nuokaan hupailut. Jos saataisiin asua samassa maassa ilman vihkitodistusta (tai opiskelu- tai työpaikkaa), niin avioliittohan ei varsinaisesti muuttaisi mitään, eikä mitään aikarajoja olisi olemassa. Jossakin vaiheessa se vaalea puku tulisi varmaankin puettua päälle, mutta ns. oikeista syistä, ei oleskeluluvan takia. Byrokratia ei olisi varjostamassa juhlintaa millään tavalla, olisi kyse pelkästään meistä kahdesta ja juhlimisesta tärkeiden ihmisten kanssa.

No, katsotaan, mitä näiden parin vuoden aikana tapahtuu. S on ihan kohta täällä, ja kaikki häätkin on juhlittu nyt vähäksi aikaa. Nyt voi ja pitääkin unohtaa tällaiset pohdinnat. Ennen pitkää ne ovat taas kuitenkin tapetilla.

Ja lisättäköön, että olen aika innoissani tällä hetkellä. Enää kolme yötä, ja sitten pääsenkin jo nukkumaan tuttuun ja turvalliseen kainaloon. Moneksi, moneksi yöksi.

8

Rimakauhu loppui siinä missä viikonloppukin, joten nyt ollaan seilailtu taas paljon tyynemmissä vesissä. Tiedän, että toistan itseäni, mutta en oikeasti vieläkään tunnu ymmärtävän, mitä tässä on tapahtumassa. S:n lento lähtee viikon päästä. Se muuttaa tänne. Välillä tulee sellaisia kirkkaita hetkiä, jolloin sydän hypähtää kurkkuun asti, ja perhoset pitävät vatsassa melkoista lentonäytöstä, mutta muuten olen aika rauhallinen. Tai no niin rauhallinen kuin yleensä osaan olla...

No mutta tulihan niitä vastoinkäymisiäkin sentään eilen matkaan. S sai vihdoin hoidettua kaikki tarvittavat dokumentit, rokotukset ynnä muut hoidot kissalleen matkustamista varten. S tuli kotiin, laski tuoreet, tosin kaksi viikkoa töitä teetättäneet paperit hetkeksi käsistään, ja hetkeä myöhemmin ne olivat kadonneet parempiin suihin. Siskon koira oli pistellyt osan papereista poskeensa ja repinyt loput pieneksi silpuksi.

Tänään asia onneksi selvisi pelkällä puhelinsoitolla, vaikka papereita kirjoitelleella eläinlääkärillä olikin vapaapäivä.

Lumikin pääsee lentämään Suomeen.

Kahdeksan päivää. Hui. Iih!

10

Melkoista rimakauhua ja rakkautta on ollut havaittavissa viime päivien aikoina. Sekä täällä että siellä. On tullut nahisteltua niin typeristä ja täysin turhista asioista, että ihan hävettää. Onneksi ollaan aika hyviä sopimaan. Nyt on kaikki taas erinomaisesti.

Stressi ja jännitys eivät ole hyvä yhdistelmä. S on stressaantunut töiden, muuton, veljen häiden, kissan kuljetuksen, ynnä muiden asioiden takia. Minä olen keskittynyt kauhistelemaan sitä, että jäljellä on enää yksi viikonloppu ilman S:n läsnäoloa. Totta kai olen siitä enemmän kuin iloinen, mutta kyllä se samalla vetää vähän vakavaksi. Tähän on kuitenkin lopulta tultu, vaikka melkoisen kivinen taival on käyty läpi. Ei sitä olisi uskonut, enkä taida uskoakaan, ennen kuin pääsen halaamaan S:ää Helsinki-Vantaalla.

Tuntuu pikkuisen pahalta, että S on lähdössä USA:sta vähän sillanpolttomeiningillä. "You know what, I just don't give a damn anymore" on kuulunut aika monta kertaa. Se on väsynyt työkuvioihin, perhedraamaan ja sen sellaiseen. Eiliset polttaritkin olivat menneet penkin alle, vaikka S teki kaikkensa, että veli olisi viihtynyt. Viihtymisen sijaan veli oli näyttänyt pitkää naamaa ja valittanut, että olisi ollut parempi vain jäädä kotiin. Tänä aamuna linjojen päässä oli aika masentunut ja turhautunut mies. Kaiken lisäksi se oli pelännyt, että se jotenkin riskeeraa meidän välit juhlimalla veljensä polttareita. Höpö höpö, sanoin minä. Tai siis don't be silly.

Vannottiin eilen, että nyt ei nahistella eikä kinastella enää kertaakaan näiden kymmenen jäljellä olevan päivän aikana. Turhaa touhua se semmoinen onkin. Varsinkin nyt, kun kaiken järjen mukaan pitäisi olla vain innoissaan ja onnellinen. Ja onhan sitä; sitä vain sattuu myös olemaan välillä ylidramaattinen ja väsynyt.

Juuri nyt katson, kun S nukkuu kissansa kanssa. Odottelen rauhassa, että kaksikko herää. Heräämisen jälkeen vuorossa on pakkaamista ja olympialaisten katsomista. Enpä usko, että nyt edes kykenisin murjottamaan.

13

Alle kaksi viikkoa. Nyt ehkä jo vähän pelottaa, kun en edelleenkään oikein ole sisäistänyt, mitä S:n muutto tänne tarkoittaa. Ymmärsin tosin noiden jäljellä olevien päivien vähyyden konkreettisesti, kun varasin tänään itselleni aikaa kampaajalle (edellisestä ammattilaisen muotoilemasta kuontalosta kun on parisen vuotta aikaa). Halusin luonnollisesti saada ajan ennen 20. päivää, mutta eihän siitä ole mitään takuita, että alle kahden viikon sisään olisi vapaita aikoja. Onneksi oli, ja saan uuden pään ensi keskiviikkona. Nyt vain pitäisi keksiä, mitä tälle letille tekee. S:ltä en ole yllättäen saanut liikaa mitään hyviä vinkkejä.

Olen unohtanut mainita sellaisen seikan, että minusta on tulossa Aunt Anni, jos kaikki menee hyvin. S:n sisko kertoi minulle ilouutisen tuossa vähän aikaa sitten, mutta on sittemmin syyllistänyt Uncle S:ää siitä, ettei tämä ole paikalla, kun vauva syntyy. Ja shhh, älkää kertoko kenellekään ennen S:n veljen ensiviikkoisia häitä. Sisko ei halua viedä kaikkea huomiota, eikä ole siis kertonut vielä isoveljelleenkään.

Sulhasesta puheen ollen, veikka oli eilen kysynyt, tuoko S häihin seuralaisen. Minulta nousi melkein savu korvista, varsinkin kun kuulin, kuka seuralaisehdokas isoveljellä oli ollut mielessä, mutta savu hälveni vähän, kun S selitti, että se on vain tapana heidän kulttuurissaan. Sanoin silti, että jos S vie seuralaisen häihin, joihin olisin muuten halunnut mukaan todella paljon, niin se on maailmansodan paikka. Vähintään. Se nauroi, ettei se halua viedä sinne ketään muuta kuin minut. Eikä velikään tietysti tarkoittanut mitään pahaa, vaikka veri täällä päässä vähän kiehahtikin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.