Tänään on luvassa erittäin yksityiskohtainen kilometriraportti viikonlopusta, jonka piti olla meidän viimeinen. Omat muistot olivat jo sumentuneet sekalaiseksi naurun, kyyneleiden ja suurien tunteiden sekamelskamöykyksi, mutta onneksi (?) minulla on tuo vanha blogi. Onneksi (?) minulla ei ollut mitään itsesensuuria kahdeksan vuotta sitten. Eikä näköjään nytkään.
Alla tarina siitä, miten sain Scottylta jäähyväislahjaksi kaulakorun, jonka yhteinen lapsemme myöhemmin katkaisi (ja joka odottaa edelleen korjaamista).
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Sunnuntai 15.3.2007 klo 18:45
I've Had the Time of My Life
Kokeillaanpa nyt kirjoitella reportaasia viikonlopusta. Katsotaan, millaisen itkuputouksen saan aikaiseksi, tähän asti olen vielä semmoisen pystynyt välttämään. Oikeasti. Katsotaan myös, tuleeko tästä maailmanhistorian pisin blogimerkintä.
Perjantai: Heräsin puoli yhdeksän maissa, neljän, viiden tunnin yöunien jälkeen (oli hiukkasen levotonta se lepo). Yritin nukkua vielä lisää, että jaksaisin sitten päivällä olla reippaana, mutta eihän se uni enää silmään tullut. Nooh, puoli kymmeneltä lopetin yrittämisen, ja samalla soikin jo puhelin. S siellä ilmoitteli, että on kaupungissa puolen tunnin päästä. Ah, ja kämppä oli vielä siistimisen tarpeessa. Luulin, että minulla on aamulla vielä reippaasti aikaa, senhän oli alunperin tarkoitus lähteä ajamaan vasta yhdeksän maissa. No, enpä jaksanut turhia murehtia. Juoksin ympäri kämppää vuoroin laittamassa vaatteita kaappiin, vuoroin sutimassa puuteria naamaan.
Kymmenen jälkeen kuului etuovelta koputus. Sydän nousi kurkkuun. Avasin oven tärisevin käsin, ja siellähän se oli; yhtä ruskeasilmäisenä, hymyileväisenä ja söpönä kuin aina ennenkin. Rutistettiin toisiamme kovasti, S halasi Soilenkin, ja istuuduttiin olohuoneeseen. Vaihdettiin "kuulumisia", katsottiin toisiamme. En voinut uskoa silmiäni enkä korviani. Se oli siinä. En tiennyt mitä tehdä, eikä oikein sekään.
Soile lähti kouluun ennen yhtätoista (joo, minä lintsasin), ja sillä sekunnilla, kun Soile laittoi etuoven kiinni, S hyppäsi pystyyn ja tuli rutistelemaan minua. Meni ehkä noin sadasosasekunti, ja kaikki oli taas ihan kuin ennenkin. Aivan kuin se ei olisi koskaan lähtenytkään. Ei oltaisi ehkä enää voitu hymyillä enemmän. Sanottiin toisillemme aika monta kertaa, että ikävä on ollut.
Makoiltiin viihtyisällä ilmapatjallani sylikkäin, kun se yhtäkkiä kysyi minulta, että haluanko jotain, mikä muistuttaisi minua siitä aina. Sanoin, että tietysti. Se pyysi minua sulkemaan silmäni ja pitämään ne kiinni. Sitten se tuli istumaan minun taakse ja alkoi laittaa jotain minun kaulaan. Se päätti kummiskin ensin näyttää, mitä minulle oli huommannut. Maailman kauneimman kaulakorun! Korussa oli (on) sinisiä jalokiviä (en tiedä, mitä ne ovat, ei sillä ole väliä EDIT: tansaniitteja ne ovat), ja S sanoi, että se oli valinnut sinisiä kiviä, jotta koru sointuisi minun silmiin. Se on jostain syystä aina tykännyt minun silmistä. Vaikka S vitsaili maksaneensa korusta 25 senttiä, myöhemmin selvisi, että koru on oikeasti valkokultaa. Ja S:n äiti oli toiminut makutuomarina korunostossa. Voeh, kun siinä vaiheessa meinasi tulla ensimmäiset kyyneleet, mutta sain vielä purtua hammasta.
Käväistiin suihkussa, koska piti alkaa valmistautua lounasta varten. Suihkun jälkeen S kaiveli kassiaan ja kysyi, haluanko rasian, jossa maailman kaunein kaulakoru oli. No tietty. Istuin ilmapatjan reunalla, ja onneksi istuin, sillä rasiahan ei ollut tyhjä! Siellä oli maailman kauneimmat korvakorut, jotka tietysti olivat samaa sarjaa kaulakorun kanssa. Kyllä nyt Annia hemmoteltiin. S sanoi, etten saa kertoa koruista sen kavereille, ne eivät ymmärtäisi (ja nyt kerron kaikille uteliaille täällä, muah). Se tykkää pikkusalaisuuksista. Ja näköjään isoistakin. Olen ollut sen suurensuuri salaisuus jo pitkään, ja kyllä nyt viikonloppuna huomasi, että kyl se musta tykkää aika lailla.
Syömässä käytiin S:n lempiravintolassa. Otettiin siinä ruuan kanssa jo olutta, kello taisi olla kaksi. Oli pitkä päivä edessä, joka kummiskin sitten livahti ohi melkein huomaamatta, kuten koko viikonloppukin. Herkkuaterian jälkeen (jonka S tietysti maksoi, Soilelle ja minulle) käytiin vuokraamassa elokuva, joka jäi katsomatta, ja ostamassa Finlandia-vodkaa, Captain Morgania ja Bud Lightia. Budit ovat tuolla jääkaapissa vieläkin koskematta, Finlandia ja Captain on sentäs avattu.
Nukuttiin päikkärit, kun molempia väsytti. Minun nukkumisesta ei kyllä meinannut tulla yhtään mitään, kun en voinut olla silittelemättä S:n selkää, poskia, hiuksia. Välillä piti ihan nipistää itseäni, että tiesin olevani oikeasti hereillä. Taisin kuitenkin nukahtaa S:n karhumaiseen syliin joksikin aikaa. Ja siinä oli hyvä olla. Lievästi sanottuna.
S:n kaveri Tom tuli tänne ennen seitsemää, ja lähdettiin siitä sitten melkein heti syömään. Taas. Itse taisin syödä kokonaiset kolme ranskanperunaa, mutta olutta join siitäkin edestä. Hyvää oli. Wingsissä paikalla oli jo suurempikin poppoo S:n kavereita, joista on kyllä tullut meidänkin kavereita tässä syksyn ja kevään saatossa. Mike oli jo valmis vihkimään meidät takapihallaan. Se taitaa nyt jäädä väliin, kun en saa edes mennä käymään kylässä S:n luona, saati sitten mennä sen kanssa naimisiin.
Ruokailun ja juomailun jälkeen mentiin Natasha'siin pelaamaan biljardia. Oltiin S:n kanssa pitkään voittamaton parivaljakko. Opetin sille valssia, se kun ei osannut. Halailtiin muutenkin koko ajan toisiamme, mikä ei ole S:lle mitenkään tunnuksenomaista. Se ei tykkää ollenkaan näyttää tunteitaan julkisesti, mutta nyt se oli koko ajan sivelemässä minun kättä tai laittamassa käsivartta minun hartioille. En valita. Joku minulle tuntematon tyyppi kyseli S:ltä, miten se oli minut tavannut. S kysyi minulta yhtäkkiä, olinko kuullut, mitä se oli vastannut. Se oli sanonut, että parhaat asiat tapahtuvat silloin, kun niitä ei odota. Ja meidän yhteinen taivallushan alkoi todellakin täysin odottamatta. Ja meni paljon vakavammaksi, kuin suunniteltiin.
Kivuttiin yläkertaan pelamaan vähän lisää biljardia, S vastaan minä. Ja niinhän siinä kävi, että kaiken uhoamisen jälkeen... minä voitin. Olisi pelattu lisääkin, mutta piti lähteä käymään S:n kaverin kotibileissä. Sitä ennen S ehti kuitenkin kuiskuttaa minun korvaan, että minun on pakko muistaa, että muutaman vuoden päästä voi tapahtua mitä vain. Että meillä on toivoa. Se vannotti minut pitämään sen tosiseikan mielessä. Se oli toinen kerta, kun se meinasi saada minut itkemään, mutta kestin senkin kuin mies.
Koko ilta piti kyllä taistella kyynelputousta vastaan, kun pelkäsin jo tulevaa, eli sunnuntaita. Yritin nauttia siitä, että S on vielä täällä, mutta koko ajan takaraivossa kummitteli se seikka, että kun se lähtee, se lähtee taas kokonaan. Nythän me ei enää voida suunnitella tulevaisuutta, ei voida käydä toistemme luona kylässä. Oli vain niin mahdottoman mukava nähdä sitä taas, että olisin voinut itkeä ihan ilostakin. Enpä silti itkenyt.
Bileissä pelattiin vähän beer pongia. S ja Tom hävisivät matsinsa, menin Tomin partneriksi S:n tilalle, ja voitettiin. Ja sitten hävittiin. Sitten hoidin potilasta sohvalla. S on ollut jo pari viikkoa tosi kipeänä, ja se naureskelikin, että se tartuttaa ruton minuunkin. Ihan sama. Kotiin lähdettiin ennen kahta. Annoin potilaalle pizzaa ja särkylääkettä, ja Soile keitti sille kaakaota. Mentiin nukkumaan. Minä kuuntelin S:n hengitystä ja silittelin sen selkää vielä vaikka kuinka pitkään, enkä edelleenkään voinut uskoa, että se oli siinä.
Huh, siinä oli vasta perjantai. Tästähän tulee kunnon eepos, haluan muistaa kaiken. Koettakaa kestää.
Lauantai: Heräsin vissiin seitsemältä, enkä saanut enää kunnolla unta. Oli uskomatonta herätä S:n vierestä. Sekin kävi sen verran hereillä, että kiskoi minut itseensä kiinni ja rutisti minua niin kovasti, ettei henki meinannut kulkea. Se taisi herätä kahdeksan maissa, kun kävin hakemassa vettä. Valvottiin ehkä tunti, nukuttiin lisää, käytiin suihkussa, mentiin syömään. Ennen ruokailua S kuitenkin ehti toimia meseterroristina, hyökkäillen minun kontaktien kimppuun erittäin USA-myönteisillä kommenteilla sillä aikaa, kun minä laittauduin valmiiksi. Samalla se hakkasi minua pehmokissalla ja puri minua niin, että jäi mustelmia. Naapurit varmaan luulivat, että täällä tapetaan jotakuta, kun huusin ja nauroin niin kovasti.
Käytiin taas perinteisesti syömässä La Haciendassa, S:n lempiravintolassa. Tultiin takaisin kotiin. Suunnitelmissa oli katsoa perjantaina vuokrattu elokuva, mutta päikkärit veivät voiton. Yritin saada S:n nousemaan ylös viiden maissa, hänen kaverinsa Andy kun oli tulossa kaupunkiin seitsemän aikoihin. S sanoi, että hän haluaa vielä nukkua minun vieressä. Se halusi, että silittelen sen selkää. No kyllähän se minulle passasi. Kävin hakemassa elokuvan viihdykkeeksi, enkä kyllä ehtinyt katsoa sitä ollenkaan, kun S peitti näkyvyyden leveillä hartioillaan ja halauksillaan.
Illemmalla mentiin taas Wingsiin, tällä kertaa eri kokoonpanolla kuin perjantaina. Kuulin hauskoja juttuja S:stä ja sen kavereista. Wingsistä suunnattiin synttäribileisiin, jossa oli myös torstaina draamaa (vaihteeksi) aiheuttanut ystävä. Se ei sanonut minulle mitään, katseli vain ilkeästi. S ruokki vielä tilannetta halailemalla minua vähän väliä. Kävin sitten itse sanomassa ystävättärelle terve, ja sen jälkeen se oli taas niin ylipirteä. Täysin toisinto S:n läksiäisistä. Noh, omapa on ongelmansa. S ja Andy pelasivat 12 beer pong -mittelöä ja voittivat kaikki. Kun kalja loppui, lähdettiin Beer:30:iin. Siellä S tapasi muutaman meidän uuden kaverin. Viimeisen puoli tuntia se nojasi minun olkapäätä vasten, välillä itkikin (niin itkin minäkin), eikä suostunut sanomaan, mikä oli vialla. Lupasi kertoa kotona, muttei kertonut.
Vaikka S halusi pitää korunantamisen salaisuutena, se kyllä piti huolen, että minun kaulakoru ja korvikset näkyivät hyvin kaikille. Koko ajan se ainakin niitä hiplasi. Se oli silminnähden todella tyytyväinen siihen, miten onnelliseksi se minut näillä koristuksilla sai. Enkä ole onnellinen näistä koruista, olen onnellinen siitä elkeestä.
Kotona syötiin vielä pizzaa, tanssittiin valssia ja itkettiinkin sitten koko viikonlopun itkut pois. Minusta tuntui pahalta se, että se on lähdössä pois. Se, että se sanoi lähtevänsä aamulla aikaisin. Se, että sen työkaveri, jonka kanssa se on hengaillut hyvin tiiviisti on selvästi kiinnostunut S:stä (ja nykyisin myös sinkku), ja nythän niitä ei estä mikään olemasta enemmänkin kuin ystäviä. Ei ehkä huomenna, mutta tulevaisuudessa. Tuntuu niin epäreilulta, etten minä vain yksinkertaisesti voi olla sen kanssa, vaikka molemmat haluaisi sitä niin kovasti.
Aamulla heräsin yhdeksän maissa. S oli vielä sikiunessa, vaikka yritin tökkiä sitä hereille. Noh, ei onneksi tarvinnut tökkiä kovin pitkään, kun se virkosi ja kiskoi taas lähelleen. Se sanoi, että se haluaa nauttia siitä, että olen vielä siinä. Nukahdettiin vielä varmaan tunniksi. S:n oli tarkoitus lähteä yhdentoista aikaan ajamaan kotiin, ettei sen äiti nyt pahastu liikaa. Sekin haluaa tietysti viettää aikaa poikansa kanssa. Lähtö kummiskin viivähti. Oltiin vain mahdollisimman paljon lähekkäin, katsottiin toisiamme silmiin, oltiin hiljaa, puhuttiinkin.
Yhtäkkiä se sanoi, että sille tulee minua kova ikävä. Se silitteli minun kaulakorua ja sanoi, että korun on tarkoitus muistuttaa siitä, että parempi tulevaisuus on mahdollinen. Lupasin, etten ota korua pois. Se on siinä ja pysyy. Sitten se kiitti minua. Kaikesta. Omituista oli, ettei itketty ollenkaan. Hymyiltiin vain. Toista se oli vajaa kolme kuukautta sitten.
Ja selvisihän se syy siihen, miksi S kyynelehti baarissa. Se sanoi minulle muutama viikko sitten, että se tietää, että tästä viikonlopusta tulee mahtava, että meillä on taas niin hauskaa yhdessä. Ja olihan meillä. Se seikka vain tietysti tekee lähdön vaikeammaksi. On ihan semmoinen olo, että ollaan eri puolella paksua ja korkeaa seinää. Kumpikin haluaa päästä toisen luo, mutta siihen ei vain ole mitään keinoa. Ei ainakaan vielä. Ja se on nyt hyväksyttävä.
Käytiin vielä kerran syömässä La Haciendassa. S ajoi meidät kotiin, halasi pihalla hyvästiksi. Ja lähti. Sen lähtö ei tuntunut tällä kertaa läheskään niin lopulliselta kuin viimeksi. Jotenkin tiedän, että näen sen vielä joskus. En tiedä milloin, miten, tai missä tunnelmissa, mutta joskus. On kyllä kieltämättä taas aika surullinen olo, kun nyt viikonloppuna taas tajusi, miten mahtava ihminen se on, miten paljon se minusta välittää, ja sitten tilanteen on oltava tämä. Jutellaan ja pelaillaan kyllä varmasti vielä, mutta olisi tästä pikkuhiljaa parempi päästä yli. Ei tule mitään, jos pitää haikailla ihmisen perään, jota ei välttämättä koskaan voi saada. Katsotaan sitten joskus tilannetta uusiksi.
Perjantaina en voinut uskoa, että se on täällä. Nyt en voi uskoa, että se on poissa. Taas.
