Lähdenkö?

Kun Suomessa tapahtuu ikäviä/mukavia, ulkosuomalaisen on tehtävä valinta - ostanko lentoliput? Varsinkin ikävien tapahtumien kohdalla reissuja on hankala suunnitella etukäteen, sillä ajankohta on monesti täysin sattumanvarainen. Häiden ja muiden mukavuuksien kohdalla sumplimisvaraa on enemmän, mutta se sama kysymys kolkuttelee silti. Lähdenkö?

Tällä kertaa en lähde. Jos tuota natiaista ei olisi, Visaa olisi varmaan jo vingutettu. En kuitenkaan halua lähteä Duracell-apinan kanssa kahdestaan Atlanttia ylittämään, enkä toisaalta halua jättää lasta tännekään, vaikka hyvässä hoidossa olisikin. En ole vielä ihan valmis a) olemaan erossa ja b) sulkemaan laiskan äidin parasta kaveria, maitobaaria.

Ääh. Kukaan, kukaan, ei varmasti ylläty tai pety, etten ole mukana hautajaisissa. Silti on pikkuisen syyllinen olo. Tuntuu, että pääsen näissä jutuissa kuin koira veräjästä. Muu perhe järjestelee asioita ja ovat toisilleen tukena. Minä jatkan täällä omaa elämää ja nieleskelen itkua silloin, kun siltä tuntuu. Surua pääsee kuitenkin pakoon, ja sitä onkin ollut vähän hankala käsitellä, sillä mummon poistumisella ei ole meidän arkeen niin konkreettista vaikutusta. Pitää oikein muistutella itseä, miten isosta asiasta tässä on kyse.

Toisaalta sitten väliin on jäänyt hyvien ystävien häitä ja muita elämää iloisella tavalla mullistavia tapahtumia. Ehkä tässä sitten lopulta jäädään plus-miinus-tilastossa aika neutraalille alueelle.

Ei tämä sen helpompaa olisi, vaikka asuttaisiin Suomessa. Sen siitä saa, kun haalii läheisiä ympärilleen kahdella eri mantereella.

Aika positiivinen ongelma, lopulta kuitenkin.

Mummo

Äitiyden myötä olen alkanut ymmärtää omaa äitiä paremmin. Side omaan lapseen on ihan uskomaton, eikä lapsi osaa sitä ehkä täysin arvostaa, ennen kuin ketju jatkuu uuden sukupolven kautta. Olen nähnyt vasta vilauksen siitä, millaista huolta vanhempi voi lapsestaan kantaa.

Kuten oma äitini on sanonut, lapsenlapsen myötä huoli leviää viuhkana ympärille. Millainen huolimöykky isoisoäidin sydämessä sitten on?

Naimisiin mennessäni tuskin ymmärsin, mitä elinikäinen kumppanuus tarkoittaa. Tuskin ymmärrän vieläkään. Meistä on muodostunut varsin tiivis yksikkö, mutta tässä puhutaan vasta muutamista vuosista. Omien vanhempien kohta 30-vuotista avioliittoa vierestä seuranneena voisin todeta, että tiivisteet saattavat vuosien saatossa hiukan rakoilla, mutta tahdonvoimalla ja puolisoa arvostamalla ne raot paikataan, ja paketista tulee entistä tiiviimpi.

Joululomalla huonovointinen mummoni oli pahoillaan, koska ukki joutui huolehtimaan hänestä. Ukki sanoi topakasti: "Minähän lupasin." Yli puoli vuosisataa sitten.

Eilen se huoli loppui, mummon sydämestä ja ukin arjesta. Tilalle tuli suru, jäljelle jäi muistot.

Jouluinen Suomen-reissu nousi arvoon arvaamattomaan.

Vanh(emm)uus

Kuluneen vuoden aikana on ollut hetkiä, kun olen tuntenut itseni vanhaksi. Ikä alkaa vielä tämänvuotisten synttäreidenkin jälkeen kakkosella (viimeistä viedään!), eikä tuo olo numeroista ole johtunutkaan. Suurin syypää taitaa olla vanhemmuus ja sen kylkiäisinä tulleet nuupahtanut olemus ja rauhoittunut sosiaalinen elämä.

Vaikka meidän vauveli on ollut oikeasti (enimmäkseen) ihan superhelppo, niin kyllä univelkaa ja silmäpussia on siltikin kertynyt. Peilissä töllöttää väsähtänyt olento. Hiukset alkoivat tippua tukoittain muutama kuukausi sitten, joten raskausaikana kasvanut leijonanharja piti napsaista poikki, jotteivät viemärit tukkiutuisi. Vaikka pidänkin tästä lyhyemmästä pehkosta, niin en kyllä jaksa/ehdi/viitsi laittaa sitä yhtään. Paitsi jos lähdetään ulos. Viikko sitten käytiin juurikin siellä.

Meidän kaveripiirissä on muitakin lapsellisia, mutta enimmäkseen kuitenkin vielä villiä ja vapaata porukkaa. Vaikkei vanhemmuus ole ystävyyssuhteisiin negatiivisesti vaikuttanutkaan, niin kyllä eron elämäntilanteissa huomaa esimerkiksi silloin, kun itsellä on rock-konsertin jälkeen kiire kotiin pussailemaan vauvaa ja vielä sitäkin enemmän painamaan pää tyynyyn, ja muut jatkavat baariin.

Stone Sour, Midland Theater, 30.1.2013.

Ja sitten, kun tajuaa, että tultiin villin ja vapaan kaverin kyydillä downtowniin, niin on mentävä porukan mukana syömään baariruokaa (haha, oltiin tosi vastentahtoisia...), minkä vuoksi nukkumaan pääsee vasta aamukahdelta. Seuraavana päivänä vä-syt-ti aivan jär-kyt-tä-väs-ti, mutta olipa toisaalta kiva päästä tuulettumaan ja liikkumaan ilman äitiriippuvaista takiaista. Niin, enkä näyttänyt nuhjuiselta möllykältä. Score!

Viikonloppuna oli sitten S:n ja synttärinaapurin vuosittaiset yhteiset pirskeet. S:n kuningasidea oli, että aloitetaan ja lopetetaan aikaisin, jotta päästään rauhoittumaan yöunille, koko porukka. Joo, kuulostaa hyvältä, mutta kun toteutus oli sitä, että toinen synttärisankari sammui kellariin jo ennen kolmea iltapäivällä, niin... Siestan jälkeen puhtia oli sen verran, että tyyppi (ja muutama muukin) jaksoi aamuyöhön asti, mikä tarkoitti meille myöhäistä vetäytymistä kammariin.

Eikä siinäkään vielä mitään, täytyyhän sitä synttäreitä juhlia, mutta kun seuraavana aamuna piti pistää pystyyn Super Bowl -valvojaiset ja kotikatsomo. Uaaaah. Mutta kyllä kannatti, vaikka univelkakirjaan merkintöjä taas tulikin. Pojat uppopaistoivat wingsejä takapihalla, ja me tytöt keskityttiin enimmäkseen niiden tuhoamiseen. Nam.

Väärä joukkue voitti.

En muista koskaan olleeni näin väsynyt, vaikka esimerkiksi S:n kanssa kaukosuhteillessa en nukkunut tätäkään vähää. On pieni ihme, että S ei käänny kannoillaan töistä kotiin tullessaan, kun vastassa on näinkin hehkeä rouva. Kai se oikeasti tykkää minusta.

No mutta, tämä väsymys ja vanhemmuuden mukana tullut "vanhuus" kai kuuluu asiaan. Menen ihan vapaaehtoisesti nukkumaan ennen puoltayötä ja herään mielelläni leikkimään vauvan kanssa aikaisin aamulla. Siinä välissä tapahtuvista heräilyistä, hyssyttelyistä ja hyräilyistä luopuisin kernaasti, mutta minkäs teet, kun perheessä on vauva. Tämäkin on vain vaihe, viisaammat osaavat kertoa.

Päätön ja hännätön postaus jatkukoon baby updaten muodossa. Täällä kontataan hurjaa vauhtia, käppäillään sohvaa päästä päähän tyynyistä kiinni pitäen, ja onpa pari kertaa yritetty seistä keskellä lattiaakin. Poskissa ja otsassa on mustelmia, kun kaikkia muksahduksia ei ehditä/voida estää. Pienestä suusta kuuluu jatkuva pulpatus ja pärinä. Äiti on maailman paras kiipeilypuu, eikä muiden, paitsi daddyn, sylit oikein kelpaa.

Ikää tänään tasan seitsemän kuukautta.

Ja sitten sää

Jaa mää vai?

Kansasissa asumisen FAQ-listaan kuuluu vakiona kysymys ilmastosta. Yleensä vastaan, että kesällä on kuuma, talvella ihan oikea talvi, vaikkakin lyhyt, ja keväällä ja syksyllä lämpötilat ovat leppoisia ja tuhoisat myrskyt mahdollisia.

Totuushan on se, että Kansasin sää voi olla melkein mitä vain. Täällä mantereen keskellä mennään täysin tuulien armoilla. Jos tuulee etelästä, tarkenee. Jos pohjoisesta, vähän huonommin. Vain keskikesällä voi luottaa siihen, ettei lämpötila laske puolessa päivässä pakkasen puolelle. Talvella on yleensä kylmä, ja luntakin täällä näkee, mutta mistään nietoksista ja hankiaisista on turha haaveilla. Talvella voi myös joskus grillata t-paidassa ja shortseissa. Kuten maanantaina. Tammikuun 28. päivä.

Oli aivan ihanan keväinen/alkukesäinen sää! Möllötin toki sisällä siitä suurimman osan, kuten huonoihin tapoihini kuuluu, mutta iltapäivästä mentiin koko perheellä ulos nauttimaan leppoisasta lämmöstä ja leudosta tuulesta. Seurusteltiin ulkoilevien naapureiden kanssa ja grillattiin mehevät pihvit. Miten kivaa!

Eilinen alkoi vielä lämmöllä. Aamupäivästä ukkonen mytisteli sen verran voimakkaasti, että meidän superurhea koira työntyi syliin. Illalla oli jo melkoisen vilpoisaa.

Tänään ei ole vielä toistaiseksi tehnyt mieli grillata:

Tämä on neljäs Kansas-talveni. Jokainen on ollut erilainen, mutta niinhän se menee Suomessakin. Ärsyttää vain, kun on jo verrattain keväinen fiilis, vaikka vuoden (yleensä) kylmin kuukausi on vielä edessä. Tulis jo kesä!

Tottuukohan tähän jojoiluun ikinä?

Sunnuntaina pitää varmaan viedä telkkari ulos ja katsoa Super Bowl bikinit päällä.

P.S. Alkuasukkaat eivät näytä hätkähtävän ollenkaan tästä ailahtelevasta ilmanalasta. Läpökkäät ja shortsit jalassa voi ilmeisesti kulkea vuoden ympäri, lämpötilasta piittaamatta.

End of an Era

Eilen oltiin kyllä niin pöljiä, että nauratti.

Tiedossa oli ollut jo pidemmän aikaa, että S:n ihka ensimmäinen auto, kaksiovinen (ja ovenkahvaton) 17-vuotias Toyota ei kykene enää palvelemaan vauvaperheen tarpeita yhtä hyvin kuin neliovinen kollega. Tähän asti se on ollut mulla kauppakassina ja ketterästi onkin tehtävänsä hoitanut, mutta kun takapenkille pitää viretellä koko ajan painavampi ja painavampi vauvalla varustettu turvakaukalo, niin selkä on alkanut jo anella armoa.

S:lla oli maanantaina vapaapäivä. Ajateltiin vähän käydä haistelemassa, millaisia vaihtoehtoja meillä sitten joskus tulevaisuudessa olisi. Tsädää, ekassa liikkessä eka koeajettu auto kolahti. Ei kuitenkaan tapamme mukaan tehty ratkaisua nytheti (!!!), vaan otettiin auto yöksi seisomaan pihaan, jotta voitaisiin potkia renkaita pikkuisen lisää.

Let me in...

No, pitihän se arvata, ettei se ihastus ainakaan laantunut. Ostopäätös vahvistui eilisen aikana, ja iltapäivästä S pyysi minua tyhjentämään vanhan sotaratsunsa (meinasin kirjoittaa sotanorsu) kaikesta henkilökohtaisesta krääsästä, kuten nimikoidusta etukilvestä (Kansasissa rekisterikilpi on vain takana, joten eteen voi laittaa mieluisen lätyskän). Ja mitä tein minä? Vetistelin!

S tuli kotiin tarkistamaan työnjälkeni, ja aika herkällä päällä oli sekin. Muistuteltiin itseämme, että kyse on autosta, tunteettomasta koneesta, mutta paljonpa sekin auttoi. S muisteli neljätoistavuotista yhteistä taivalta, jopa kavereiden kanssa sosiaalisessa mediassa, ennen kuin suunnattiin neuvottelupöydän äärelle.

Uskollinen autovanhus sai yllättäen tarkastajalta kehuja. Neuvottelut sujuivat nopeasti ja kivuttomasti; saatiin jopa meidän karvalakista vaihdossa tuplasti enemmän kuin uskallettiin edes unelmoida. Parin tunnin odottelun ja allekirjoittelun jälkeen lähdettiin kotiin 16 vuotta nuoremmassa ja kolme ovea isommassa autossa.

It was actually quite difficult to hand over the keys. It's hard to have a baby and give up your sports car... or go cart. Too bad it was worth more as a trade-in than anything else. You better be worth it, baby. :)

Mutta arvatkaa mitä? Mulla on jo ikävä tuota nelivaihteista mikroautoa. Järki sanoo, että oli aika. S sai käyttöönsä paljon entistä ekonomisemman ja ekologisemman kulkupelin (matka-ajossa alle 6L/100km, mikä on täällä huomattava parannus viime vuosikymmenien bensasyöppöihin), ja minulle jäi entinen ykkösauto, jossa on pikkuisen vaivattomampi pääsy takapenkin telakalle. Selkä kiittää!

Ehkäpä ikävä helpottaa, kun ritari tulee hakemaan minut valkoisella ratsullaan kotiovelta ja vie tyttönsä iltapäiväajelulle.

Äiti on äidille susi

Käytiin perjantaina hakemassa uusimmat strategiset mitat perheen pienimmälle. 68 cm, 7,01 kg. Hoikka ja pitkä, ihan kuin äitinsä (hahahaha!).

Lääkäri ohjeisti jatkamaan samoilla linjoilla kaiken kanssa. Tyttö voi ja kehittyy hyvin. Ollaan siis osattu tehdä jotain oikein!

Nykyään on niin helppo tuntea olevansa huono äiti (tai ylipäänsä ihminen). Varsinkin netistä satelee ohjeita ja vihjeitä, vaikkei niitä edes etsimällä etsisi. Onpa viime aikoina tullut vastaan aika piikikästä keskustelua nukkumajärjestelyistä, riisivellistä, äidinmaidonkorvikkeesta, rokotuksista. Puolin ja toisin.

Luonnonmukaisuus on kai niin kovin in, että sitä näkee mainostettavan Facebookissa, keskustelupalstoilla ja blogien kommenttiosioissa. Mullahan meni tuo homma pieleen jo heti alussa, sillä synnytys käynnistettiin ja sainpa vielä epiduraalinkin. Vauva ei ole nukkunut meidän kanssa samassa sängyssä, ja sai se pikkuisen korvikettakin parina ensimmäisenä päivänä, koska minun tarjoama eväs (tai lähinnä tarjolla ollut määrä) ei tyydyttänyt nälkäistä vauvaa. Rokotukset on annettu rokotusohjelman mukaan, ja riisivelli aloitettiin lääkärin ehdotuksesta neljän kuukauden kohdalla.

Aika kovaäänisen porukan mukaan olen työntänyt lapseni täyteen myrkkyä rokotusten, korvikkeen ja vellin muodossa. Ei nämä mitään henkilökohtaisia hyökkäyksiä toki ole olleet, mutta tämmöisen epävarma ensikertalainenpa ottaa aika vähästä itseensä.

Syön tän pallon!

Luotan siihen, että meidän lääkäri tietää rokotuksista enemmän kuin minä ikinä. Uskonpa siihenkin, että korvikkeet ja vellit ovat vauvoille tutkitusti turvallista (lisä)ravintoa. Olen satavarma, ettei meidän perheessä ole kärsinyt kukaan siitä, että ollaan nukuttu eri sängyissä ja lopulta jopa eri huoneissa. Silti tuommoinen julkinen julistaminen ottaa otsalohkoon, ja pääsyy on varmasti juuri tuossa omassa epävarmuudessa. Voi, kun osaisi vain luottaa omiin taitoihinsa ja päätöksiinsä, ja muistaisi, ettei kaikki "julistaminen" ole toisten arvostelua.

Uskon muuten myös siihen, ettei lapsi kärsi pidemmästä tai pelkästä imetyksestä, tai vanhempien kanssa nukkumisesta, jos se on hoidettu turvallisesti. Jokainen tyylillään, eikö niin.

Vaikka tämä lapsi on minulle ihan maailman rakkain olento, niin olen silti sitä mieltä, ettei omaa itseään tarvitse "uhrata" ihan loputtomasti ollakseen hyvä äiti. Kahdenkeskinen aika on tärkeää parisuhteen kannalta, ainakin meille, ja joskus jopa hetki jos toinenkin ihan yksin tulee tarpeeseen. Minä jaksan olla parempi, tai ainakin pitkäpinnaisempi äiti, kun lataan välillä paristot.

Joo, uhraaminen ei välttämättä ole oikea sana, mutta ehkäpä tiedätte, mitä tarkoitan. Olen äiti, täysipäiväisesti, ja tämä on ihan äärettömän palkitsevaa, mutta ei aina ole kivaa. Se, joka toisin väittää, on oikeasti superihminen tai narraaja.

Kerran tuli vastaan hyvä esimerkki superäidistä. Olin etsimässä tietoa vauvan istumisesta/istuttamisesta, sillä meidän napero väänsi itseään istuvaan asentoon todella aikaisin, joten sen sijaan, että olisin käyttännyt maalaisjärkeä tai kysynyt asiantuntijalta, eksyin nettikeskustelujen ihmeelliseen maailmaan. Lainaus eräältä palstalta. 

Ja mitä iloa on vauvasta, josta sanotaan että ihanaa kun se vaan nukkuu. No meitä vauvojen-/lastenkasvattajia mahtuu moneen junaan.

Jälkimmäisestä lauseesta olen samaa mieltä.

No, kaikista tärkeintä taitaa olla, että lapsella on kaikki hyvin, noudattipa mitä tahansa kasvatusfilosofiaa tai etenipä pelkällä moukantuurilla. Meidän menetelmät eivät varmasti ole maailman parhaat, eivätkä ne välttämättä sovi muille perheille tai edes mahdolliselle seuraavalle lapselle, mutta tämän lapsen kanssa tämmöinen elo on melko mutkatonta. Paljon on vielä oppimista, ja tämä vanhemmuus taitaakin olla ihan loputon opintie. Ensimmäinen oppitunti voisi olla paksumman nahan kasvattaminen.

Äiti on äidille susi, monesti jopa itse itselleen.

Menenpä tästä nauttimaan nukkuvasta vauvasta ja valloittamaan tiskivuoren. Ollaan toisillemme kilttejä tuolla kommenttiosiossa, jookos.

Täällä taas!

Huh. Tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä tiivistää reilun parin viikon Suomen-matka yhteen blogimerkintään. Kokeillaan nyt kuitenkin.

Meidän reissu alkoi hyvin. Saatiin laukut pakattua torstai-iltana ja perjantaiaamuna lähdettiin kotoakin ihan aikataulun mukaisesti. Vietiin auto yhden lentokenttähotellin Park & Fly -parkkipaikalle ja kentälle päästiin yhdeksän jälkeen aamulla. Siitä se riemu sitten alkoi.

Kokeiltiin tehdä lähtöselvitys päätteillä. Ei onnistunut. "See an agent." Ympärille katseltuamme huomasimme pari melko pitkää jonoa. Baggage Drop-off ja Special Services. Jälkimmäiseen siis. Parin minuutin jonottelun jälkeen lentoyhtiön edustaja käveli ohi ja totesi, että meidän olisi todellakin tehtävä lähtöselvitys tiskillä, koska matkustimme vauvan kanssa. Okei.

Jono eteni, jos sitä edes etenemiseksi voi kutsua, hyvin, hyvin hitaasti. Kansas Cityssä pyrytti edellisenä päivänä lunta, joten torstain peruttujen lentojen matkustajat olivat samassa jonossa odottamassa avustusta. Kun avustajia oli kaksi, ja yhden matkustajan lentojen uusiksi sumpliminen taisi kestää keskimäärin 10 minuuttia, niin kaaos oli valmis. Lopulta seisottiin neljä ja puoli tuntia siinä samaisessa jonossa, johon meidät ohjattiin aina uudestaan, kun kävin kysymässä väliaikatietoja ja selittämässä, että alle puolivuotiaan kanssa jonottaminen ei ollut mitään herkkua. Meille sanottiin, että kyllä sieltä sitten kutsutaan New Yorkin -lennolle lähtijät. Ei kutsuttu. Yksi täti yritti kyllä auttaa meitä, mutta siinä vaiheessa, kun hän ei tiennyt, onko meidän kone enää edes kentällä (oli, lähti puolitoista tuntia myöhemmin) ja kysyi minulta, tarvitsenko Suomeen viisumia, epätoivo laskeutui ylle täydellisesti.

Päästiin lopulta tiskille (10 minuuttia meidän lennon lähtemisen jälkeen), jossa meitä "palveltiin" 40 minuuttia, minkä vuoksi taas meidän takana olleet matkailijat myöhästyivät omilta lennoiltaan. Kiva ketjureaktio. No, yöksi Atlantaan, hotelliin (matkalla shuttlesta tippui pakoputki kuin pisteeksi i:n päälle), lentoyhtiön piikkiin (pienen vänkäämisen jälkeen), seuraavana iltapäivänä lento Amsterdamiin ja sieltä lopulta Helsinkiin. 24 tuntia myöhässä, aatonaattona.

Atlantassa.

Onneksi meidän vauva oli supermatkustaja. Jaksoi olla sylissä sen viisituntisen, joka jonossa ja tiskillä vietettiin. Leikki lattialla seuraavan kuusituntisen, joka odotettiin lentoa Atlantaan. Nukkui meidän välissä hotellissa (meille luvattiin vauvansänky, mutta yllättäen sitä ei ollut), nukkui lennolla Atlantin yli, nukkui läpi turvatarkastuksen Amsterdamissa ja vielä suurimman osan automatkasta Savoonkin. Hermot menivät vasta Leppävirralla. Mulla meni jo Kansas Cityssä.

Mikä into ventovierailla ihmisillä on muuten tarrata vauvan käteen kiinni? Hyi, mistä minä tiedän, missä niiden kädet ovat olleet.

No, pahin tuohtumus laantui kyllä heti, kun päästiin Suomeen, vaikka Helsinki-Vantaalle laskeutuessa ei tullutkaan enää kotoista tunnetta. Kodikkaalta tuntui vasta luminen Viitostie paljon pohjoisemmassa, eikä sekään samalla tavalla kuin ennen. Perhe ja ystävät tuntuivat tutuilta ja turvallisilta. Kaikki kaipuu kohdistuukin heihin, ei enää Suomeen maana.

Ehkä kaipaan pikkuisen myös salmiakkia ja Saarioisten jauhelihapizzoja. Ja ruisleipää ja hyviä juustoja.

Liian nopeasti menneen reilun parin viikon aikana me vietettiin aikaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Joulunpyhät pyhitettiin ihan oman perheen kanssa seurusteluun ja isoisovanhempien luona vierailuun. Jouluaaton teemaksi muodostui ihan vahingossa Game of Thrones ja vähän vähemmän vahingossa darts. Niin, ja toki ylensyönti.

Mistä Joulupukki tiesi, että pikkumatkalainen oli mummolassa?

Meidän ibanez oppi uusia temppuja, kuten istumaannousun ja pöydän takomisen (kiitos, ukki!). Konttaaminenkaan ei ollut/ole kaukana, ja kyynärpäiden varassa tetsaaminen sujui jo varsin mallikkaasti. Juttujakin piisasi mummolle ja ukille, ja höppyjä ("höprlphh") oli vähän joka paikassa. Joku kauhisteli aiemmin blogilempinimeä Pottu, mutta se ei taida olla ollenkaan kamala verrattuna loman aikana käytetyille lempinimille. Vai miltä kuulostavat Kynttyrä, Lölliäinen ja Löhnis?

Ulkona tuli oltua valitettavan vähän. Laskettelureissu vesittyi kirjaimellisesti, kun taivaalta plörisi räntää. Luistelu jäi väliin ihan oman laiskuuden takia. Käytiin me sentään mökillä uudenvuodensaunassa, joten lumessa tuli rämmittyä edes vähän.

Ihanat ystävät kävivät moikkaamassa pitkien matkojenkin takaa. Oli jotenkin niin leppoista ja rauhallista. Ja pimeää. Vasta viimeisinä päivinä alkoi ahdistaa. Kotiin oli kiva lähteä, mutta kotoa ei ollut kiva lähteä.

Kotiinpaluu sujui todella mutkattomasti. Oltiin viimeinen yö lentokenttä-Hiltonissa, eikä siellä tarvinnut nukkua perhepedissä (ei mulla mitään niitä vastaan ole, en vain ole tottunut). Lennot olivat ajallaan, ja Amsterdamissa meitä vauvaperheitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia. Ei kuulemma tarvinnut jonottaa. Haloo, Kansas City? ;) Pelkäsin vähän Atlantin ylitystä tähän suuntaan; lennettiinhän päiväsaikaan, joten ei voinut olettaa, että kersa nukkuisi koko matkan. Ei nukkunutkaan, mutta oli silti hyvin tyytyväinen. Voi että olin ylpeä meidän pikkumatkaajasta!

Kansas Cityssä kaikki laukut löytyivät hihnalta, ja kyyti hotellin parkkipaikallekin tuli nopeasti. Päästiin autolle, joka ei sitten käynnistynytkään. Akku (eilen selvisi, että ihan aito ja alkuperäinen vm. 2004) oli tyhjä. S yritti starttailla kiesiä ja kysyi minulta hyvin rauhallisesti, mitäs nyt tehdään. Vastasin yhtä rauhallisesti, että työnnetään käyntiin. Niin me työnnettiinkin! Auton kääntely oli hieman haasteellista ohjaustehostimen puuttuessa ja käsien ollessa jo valmiiksi vatkulia vauvan pomputtamisen ja kanniskelun jäljiltä, mutta niin me vain päästiin tien päälle.

Kotona odotti hirveästi pyörivä koiranpylly ja samaisesta pyllystä ympäri taloa ilmestyneet ripulijaskat. Siltikin oli kiva olla kotona.

Reissusta jäi todella mukavat muistot. Samaan syssyyn mieleen tunkeutui myös haikeus ja ehkä hienoinen syyllisyyskin. Oli ihan kamalaa viedä isovanhemmilta lapsenlapsi tänne näin kauas, mutta onneksi nuo minun vanhemmat ovat suhteellisen järkevää porukkaa ja osaavat käsitellä tämän asian niin hyvin, kuin se nyt ylipäätään on mahdollista käsitellä.

Elämä ei ole reilua, mutta se on laiffii.