Anteeksi, saisinko valittaa?

Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutten yhtään tiedä, mistä aloittaisin. Olisi kaikenlaista tyhjänpäiväistä purettavana. Voisin kertoa pitkät tarinat meidän puutarhatouhuista, perintögrillin käsiinleviämisestä, Usvan inkontinenssivaivoista (jotka ovat onneksi lääkityksen avulla kurissa, mutta sivuoireena taitaa olla suunnaton viha Lumia kohtaan), vauvahuoneen koristeluista ja niin edelleen.

Usva ja S puunistutuspuuhissa maaliskuussa.

S:n mummon vanha grilli antoi periksi.

Taidan kuitenkin keskittyä valittamiseen. Tiedättehän, miten jotkut naiset oikein hehkuvat onneaan raskausaikana? Minä en kuulu niihin naisiin, yllättäen. Olen ihan äärettömän iloinen, että meille tulee oma ihmisenalku, mutta tämän raskaana olemisen voisin lopettaa tähän paikkaan. No, totta kai haluan, että Pottu pysyy vatsanpeitteiden alla vielä muutaman kuukauden, mutta että voikin viikossa tulla vaivoja kerrakseen, ja mitta kerralla täyteen.

Todella helpolla ja vähällähän minä olen oikeasti päässyt. Pahoinvointia on ollut minimaalisesti, painoa on kertynyt jopa niin hillitysti, että lääkäri käski lisäämään ruokavalioon pirtelöt, tulin raskaaksi, ennen kuin ehdin edes oikein tottua ajatukseen siitä, että vauvalle annetaan mahdollisuus,  eivätkä hormonitkaan ole ajaneet miestä puolihulluksi.

Nyt, kun aamukammassa on enää kolmisen kuukautta jäljellä, mukavia, ja kun sanon mukavia, tarkoitan jotain ihan muuta, oireita onkin sitten alkanut kasaantua, ja suuntahan tästä on vain alaspäin. Oikean perskannikan päälle on muuttanut asumaan varmasti monelle tuttu iskiaskipu, joka on sen verran lamauttava, että kävely on melkoista vaappumista, vaikka maha ei vielä kokonsa puolesta ankkamaista etenemistyyliä vaatisikaan. Myöskin miellyttävän nukkumisasennon löytäminen on harvinaisen haasteellista. Varsinkin asennon vaihtaminen (käytännössä kyljeltä toiselle valasmainen pyörähtäminen) on melkoisen ähkimisen takana.

Viime perjantai oli semmoinen känkkäränkkäpäivä, etten muista sellaista kokeneeni sitten teinivuosien. Ihan kaikki ärsytti, vaikka mikään ei ollut pielessä. Sitten kun ärsytys laantui, kaikki itketti. Tähän päälle kun lätkäistään vielä eräskin naisille tuttu tulehdus, josta en nyt sen tarkemmin ala täällä avautumaan, niin johan lyhythermoiselta palaa käämit.

Jos joku vähän enemmän tosissaan elämään suhtautuva ihminen lukee tätä, niin haluan alleviivata, että olen ihan mielettömän onnellinen, ja jos uskoisin johonkin korkeampaan voimaan, kiitollinen siitä, että olen raskaana. Ihan oikeasti. Silti en jaksa hymyillä kun ketuttaa. En voi väittää, että on ihanaa, kun säärikarvojen siistimiseen tarvitaan kohta apukäsiä, tai kun kävellessä meinaa lähteä toinen jalka alta. Onneksi, onneksi tämä on tilapäistä, ja maalissa odottaa ykköspalkinto.

Toisaalta en myöskään haluaisi piilotella tätä onnea ja intoa, vaikka sitä olen vähän harrastanutkin. Meidän välittömässä lähipiirissä eräs pariskunta käy tällä hetkellä läpi lapsettomuushoitoja, enkä todellakaan voi väittää tietäväni, miltä heistä tuntuu. Silti minusta oli pikkuisen omituista kuulla, että pariskunnan toinen osapuoli ei halua viettää aikaa minun/meidän kanssa, koska olen raskaana, eikä tilanne kuulemma helpotu senkään jälkeen, kun Pottu on ulkomaailmassa. Nähtiin heitä nyt viikonloppuna, ja huomasin varovani sanojani. Mahaa en voi enää peitellä, vaikka yrittäisinkin, joten olisi kai ollut ihan sama, mitä suustani päästelin, kun maha kuuluttaa kaikille, että pieniin päin ollaan. Yhteinen ilta meni ihan hyvin, kai. Aika varpaillamme oltiin kaikki.

Kuten jo sanoin, en osaa asettua heidän saappaisiinsa, enkä tiedä, miten itse tuollaisessa tilanteessa käyttäytyisin, mutta toivoisin, että paremmin. Ei kai meidän onni ole heiltä pois? Ymmärrän kyllä olla valittamatta heille, miten iskiaskipu on kirjaimellisesti perseestä tai miten mahassa mylläävää otusta tekisi välillä mieli muksauttaa vihjailevasti takaisin, mutta toisaalta tämä on meille niin iso ja uusi asia, että on vaikea olla osoittamatta intoaan. Olen pahoillani, että heillä on näin iso ongelma käsiteltävänä, mutten ole pahoillani siitä, ettei meillä ole.

Nyt kun muurahaispesää on sorkittu näinkin paljon, menen viikkailemaan pyykkiä. Siihen puuhaan tämmöinen hormonihirviö soveltuu oikein hyvin. Tulee nimittäin siistejä taitoksia, kun saa itse tehdä, eikä mies taittele omiaan. ;)

Täällä taas

Kääk, enpä olisi uskonut, että viimeinen työviikko olisi ollut noinkin kiireinen; en ehtinyt blogimaailmassakaan oleilla ollenkaan. Koulutin seuraajaa neljä päivää, vaikka työtehtävät ovat harvinaisen simppeleitä. No, onpahan koulutettu perusteellisesti.

Vika viikko oli melkoisen tehokas itsetunnon kohotuksen kannalta. Tiistaina työporukka ja asiakkaan edustajat olivat järjestäneet minulle Muumi-teemaiset vauvakutsut, yllätyksenä. Oli aika uskomatonta! Pomo kirjoitti minulle todella imartelevan suosituskirjeen ja pyysi ottamaan yhteyttä, jos vain tarvitsen suosittelijaa. Sain jos jonkinmoista korttia, lahjaa ja kiitosta. Oli mukavaa kuulla, että olin ollut pidetty ja arvostettu työkaveri. Tänään olenkin kirjoittanut käsi vääränä kiitoskortteja.

Nyt eletään taas kotirouvan arkea. Jo nyt toisena päivänä vanha tuttu hyödyttömyyden tunne on alkanut kalvaa. Onneksi vielä ainakin tämä viikko menee häslätessä maahanmuutoasioiden kanssa. Meidän pitää hakea minulle uutta pidempiaikaista oleskelulupaa; ekahan on voimassa vain kaksi vuotta, koska oltiin oltu naimisissa alle kaksi vuotta green cardin hakuhetkellä. Nyt pitäisi sitten esittää jos jonkinmoista todistetta siitä, että ollaan naimisissa oikeista syistä. Pitää kasata kokoon yhteisiä lainapapereita, vakuutuksia, tilitietoja, valokuvia, joulukortteja... Kivaa.

Kyllähän minulla tekemistä riittää tämänkin viikon jälkeen. Tällä hetkellä on jo kaksi keskeneräistä käsityöprojektia odottamassa valmistumista, kolme Muumi-taulua ja toinen kylppäri vaativat maalaamista, ja Potun huone kaipaa järjestelyä ja liinavaatteita. Aikaa tälle kaikelle on kolmisen kuukautta. Ei paha.

Näillä siis mennään, täällä taas ollaan.

Kolikon kääntöpuoli

En ajattele itseäni ulkosuomalaisena kovinkaan usein. Toki sitä olen, mutta olen omassa pienessä mielessä paljon muutakin. Viime viikolla ulkosuomalaisuus oli kuitenkin hetkittäin kaikki, mitä konkreettisessti olin ja edustin.

Mummoni nukkui pois viikko sitten. Ei se tullut kenellekään yllätyksenä, mutta taisi se silti yllättää meidät kaikki. Olen sen verran onnekas, että syntyessäni minulla oli kolme isovanhempaa, joista ensimmäisen menetin vasta nyt, melkein 28-vuotiaana, kun oma äiti taas menetti isänsä ollessaan minua paljon nuorempi. Nyt meni toinen.

Ihan pahinta tässä on se, että olen näin kaukana. Ulkosuomalainen. En ole voinut olla äidin tukena, vaikka se vahva nainen minua tuskin varsinaisesti tarvitsisikaan kainalosauvaksi. Aika itsekkäistä syistä haluaisin olla nyt Suomessa, oman perheen parissa, jakamassa tätä ikävää kokemusta. Koko tapahtuma on jäänyt jotenkin epätodelliseksi ja etäiseksi, koska olen näin etäällä. En osaa käsitellä tätä ollenkaan, joten en käsittele. Suomessa olisi pakko.

Hautajaiset ovat ensi viikolla. En pääse paikalle. En mene paikalle. En halua lähteä lentämään Atlantin yli tämän vatsan kanssa; varsinkin, kun jo pelkkä töissä oleminen on ollut välillä tuskallista ja pelottavaa. Viime viikolla kramppasi  sen verran pahasti, että kyyhötin valvontahuoneen lattialla, kun muussakaan asennossa en voinut olla. Tämän vuoksi viimeinen työpäiväni taisikin aikaistua kuukaudella.

Minulla on kuitenkin syyllinen olo siitä, etten mene hautajaisiin. Kukaan muu minua tuskin siitä syyllistää, mutta itsellä on vähän ikävä olo. Täällä minä vain elelen omaa ihanaa elämääni, kun muut joutuvat painiskelemaan todellisuuden kanssa. Tekisi mieli ostaa lentolippu, mutta ehkäpä odotan ensi jouluun. Tuskin silloinkaan on liian myöhäistä sisäistää, mitä viikko sitten tapahtui.

Hävettää

Olen huomannut itsestäni tänään hyvin epäilyttäviä ja mahdollisesti epämiellyttäviä piirteitä. Nämä huomiot eivät varsinaisesti ole harvinaisia, mutta tänään on melkein jo hävettänyt.

Yksi työkaveri tykkää vähän liioitella ja kerskua. Kaikkea ja kaikesta mahdollisesta. Kertoo tarinoita, jotka luulee meidän muiden nielevän ihan tuosta vain. Valehtelee päin naamaa, välillä toisten kustannuksella. On kaikessa parempi kuin kukaan muu. Normaalisti noille jutuille on tullut naureskeltua, mutta tänään minulla keitti yli, vaikka olisin voinut antaa vanhan miehen taas laskea luikuria.

Yksi niistä harvoista varsinaista tehtävistä, joita minulle on annettu, on sisäisten postituslistojen ylläpitäminen. Sain päivitettävän listan alunperin kerskujalta. Hyvin pian löysin virheitä virheiden perään ja olenkin työskennellyt verrattain paljon listan korjaamisen parissa. Kerskuja on kuitenkin kerskunut ylläpitäneensä omaa listaansa tämän koko ajan; tarjosipa päivitettyä listaansa viime viikolla minulle, jos vaikka tarvitsisin. Ei siinä muuten mitään, mutta herra itse ei siedä ollenkaan, jos joku yrittää puuttua hänen reviirilleen (portti) kuuluviin juttuihin.

Tänä aamuna sain puhelun kerskujalta. Hän pyysi minua lähettämään oman listani hänelle, jotta hän voisi alkaa päivittää sitä. Yritin kysyä kohteliaasti, miksi hän tuntee tarvetta päivittää listaa, vaikka se on minun vastuulla. "Koska pomo pyysi." Hmm, eipä kuulostanut pomon puheilta, sillä pomo on sanonut minulle kerta toisensa jälkeen, että hän ei halua liian montaa kokkia yhden sopan keittoon. Kysyin, milloin pomo oli tällaista sanonut. "Eilen." Sanoin, että juttelen pomon kanssa asiasta, sillä minä olin saanut erilaista tietoa.

Olisin toki voinut antaa koko tilanteen olla, mutta koska olen tämmöinen ikävä ihminen, niin soitin pomolle, joka ei yllättäen ollut kuullut koko asiasta mitään. Soitin takaisin kerskurille, joka väitti, että pomo on menettänyt järkensä. Pomon on myöskin kuulemma turha tulla itkemään minun lähdön jälkeen, sillä nyt hän ei aio päivittää koko listaa. Sanoin, että jos hänen tekee mieli päivittää listaa, sen kuin päivittää. Minun listani on kuitenkin se virallinen lista. Ja minun lähtöni jälkeen minun korvaajani ottaa vastuun postiasioista, eikä se korvaaja ole kerskuja.

Pomo laittoi asiasta kerskurille vielä sähköpostiakin. Muahahahaa.

Huomasin hykerteleväni koko aamupäivän, ja sitten alkoi nolottaa. Kunnes äsken kerskurilta tuli sähköpostia, jossa hän ilmoitti löytäneensä virheen minun listalta. Yhdeltä postiasemalta puuttui kuulemma kaikkien nimet. Pyysin kerskuria siirtämään Excel-taulukkoa pari pykälää vasemmalle, nimet olivat piilossa.

Eipä ole tullut vastausta. Nolottaakohan sitäkin?

Ehkäpä olen huomenna vähän kypsempi taas. Sitä odotellessa.

Loppusuora

Seitsemän viikkoa töitä. 34 päivää, mutta kuka näitä nyt laskee. Motivaatio alkaa olla aika nollassa, ellei miinuksen puolella, vaikkei tämä mikään vastenmielinen paikka olekaan. Olen vain vissiin niitä ihmisiä, jotka maratonin loppusuoran nähdessään menettävät viimeisetkin voimansa. Toiset ottavat loppukirin.

Palattiin töissä taas normaaliin ja samalla uuteen päiväjärjestykseen. Uusi tyyppi on tehnyt jo itsenäisiä työvuoroja, joten me muutkin päästiin eroon aikataulumuutoksista. Palasin vanhaan tuttuun 36 tuntiin viikossa ja sain samalla pidemmän viikonlopun, sillä maanantaisin istuskelen täällä portilla kahdesta iltakuuteen keskiviikkoisen nelituntisen sijaan.

Työkaveri suunnitteli viime viikolla, että voisin palata tänne takaisin töihin muutaman vuoden päästä. Yritin olla mahdollisimman kohtelias sanoessani "Hell no!". Täällä saa ihan hyvää palkkaa siihen nähden, mitä meiltä vaaditaan, mutta kun kiinnostaisi oikeasti tehdäkin jotain, eikä vain pönöttää typerässä uniformussa milloin milläkin tuolilla. Viiden päivän vuosiloma ei myöskään houkuttele. Ei ainakaan, jos muita vaihtoehtoja on tarjolla.

Olen kaikesta tästä märinästä huolimatta erittäin iloinen siitä, että olen saanut olla työelämässä mukana; varsinkin, kun olen nyt taas jäämässä määrittelemättömäksi ajaksi kotiin. Työpaikka ei ole mikään itsestäänselvyys varsinkaan maahanmuuttajalle, vaikka olenkin nähnyt tv-mainoksia, joissa toitotetaan laillisten maahanmuuttajien olevan uhka kunnon amerikkalaisille ja heidän työllistymiselleen. Huoh.

Pieniä vinkkejä

Miten saadaan normaalisti hyvin leppoisa (öhöm...) raskaana oleva naisihminen pahalle tuulelle heti maanantaiaamusta? Minäpä kerron.

Ensin päivitellään, miten kyseinen nainen voi olla taas kipeänä. Sitten kysytään viikonlopun kulusta, ja kun nainen vastaa innoissaan, että maalasi tulevan vauvanhuoneen, niin arvostellaan väriä, esimerkiksi tähän tyyliin: "Hmm, oranssi... Enpä kyllä olisi itse valinnut oranssia. Miksi juuri oranssi?"

Jos nainen ei vielä oirehdi liikaa ärtymyksestä, kannattaa kysellä huoneen teemasta, joka täällä on näköjään pitää olla ihan jokaisessa vauvanhuoneessa. Vaihtoehtoja on monia. Suosittuja teemoja ovat ainakin viidakko- ja meriaiheiset jutut. Kun nainen vastaa, että varsinaista teemaa ei ole, mutta oli ajatellut koristella huonetta kotoisin Muumi-esinein, pitää tietysti kysyä, mitä ne Muumit oikein ovat. Kun nainen näyttää kuvan, voi sanoa vaikkapa: "Ai virtahepoja? Okei..."

Ennakkovalmisteluina on hyvä muistaa kutsua puolituttu itsensä jo etukäteen sairaalaan vastasyntynyttä ihmettelemään; kaikkia ärsytyskortteja ei kannata läväyttää kerralla esille. Tasaisin väliajoin on suositeltavaa myös kummastella normaalisti hyvin leppoisan (öhöm...) raskaana olevan naisihmisen raskauden kulkua ja muita valintoja. Voi esimerkiksi kauhistella, jos nainen kertoo juoneensa lasillisen lähes alkoholitonta (alle 0,5-prosenttista) viiniä tai olutta.

Tapaus perustuu löyhästi tositapahtumiin.

Mielipuolihaluja

Nyt kun olen päässyt raskausjutuissa alkuun, niin loppua ei näköjään ole ihan heti näköpiirissä. Ihanaa, kun voi olla rehellisesti ja avoimesti taas oma itsensä. Yrittäkää kestää.

Yksi yleisimmistä minulle esitetyistä kysymyksistä on, onko minulla ollut outoja mielitekoja. Vastaus on ollut tasaisen varmasti ei. Olen syönyt ehkä entistä enemmän hedelmiä, ja jotkut ruoat eivät mene alas, siinäpä se. Vanha tuttu aamupala, kaurapuuro, on ollut minun ällötyslistalla jo jonkin aikaa. Ei vain uppoa. En myöskään voi olla samassa huoneessa Pizza Hutin (ja vain ja ainoastaan Pizza Hutin) breadsticksien kanssa. Yäk. Lyhyesti sanottuna en ole päässyt juoksuttamaan miestä kauppaan, koska vauva haluaa jäätelöä ja suolakurkkuja.

Ollaan vertailtu äidin kanssa raskauksiamme. Olen oppinut muun muassa, että äidin oli tehnyt mieli hiekkaa.

Tänään on tehnyt mieli Saarioisten jauhelihapizzaa ja mykykeittoa. En voi laskea noita raskaushormonien aiheuttamiksi mielihaluiksi, sillä roiskeläppä ja mykykeitto ovat melkoisia kestosuosikkeja. Tuore tai edes semituore ruisleipäkin maistuisi, kunnon juustolla höystettynä. Ruisleipää kai saisi leipomalla tai tilaamalla netistä, mutta se ei helpota juuri tämänhetkistä mielitekoa. Hrmh.

Tilasinpa kuitenkin äsken lohdutukseksi vähän Suomi-karkkia (shh, ei kerrota kenellekään, että aion syödä kilotolkulla salmiakkia) ja pientä koristetta Potun huoneeseen. Minkäs sille mahtaa, että vauva halusi juuri noita asioita.