It's Times Like These You Learn to Live Again

Puuh, tauti alkaa vihdoinkin taittua. Johan tässä on reilu viikko sairastettukin ja saatu anoppi huolestumaan niin paljon, että minun vointia tiedustelevia tekstiviestejä tulee meille molemmille päivittäin. Voiton puolella kuitenkin siis ollaan. :)

Kuten jo edellisessä merkinnässä vinkkailin, käytiin perjantaina kuuntelemassa Shinedownia. Olin vielä vähintäänkin puolikuntoinen ja olin jo melkein valmis lähtemään kesken keikan kotiin, vaikka meininki oli mitä mainioin. Onneksi en lähtenyt, sillä itse keikka oli loistava! Pojat olivat sovittaneet biisinsä akustiseksi, ja paria poikkeusta lukuunottamatta homma toimi erinomaisesti. Devour taisi olla ainoa pettymys. Pianolla ei ihan noin vain korvatakaan ärjyvää sähkökitaraa. Olen nähnyt Shinedownin kerran aikaisemmin, Helsingissä Disturbedin lämppärinä vuonna 2008, ja silloin laulajan ääni ei tainnut olla ihan täydessä kuosissa. Perjantaina Brent ei onneksi säästellyt keuhkojaan. Mikä Ä-Ä-N-I!

Kamera jäi kotiin, on siis tyydyttävä kännykkälaatuun.

Loppuunmyydyn keikan näyttämönä toimi vuonna 1927 rakennettu Midland Theater. Yritin aikoinaan metsästää meille liput hyviltä paikoilta, mutta en siinä onnistunut. Tämän vuoksi oltiin general admission -alueella, jossa ei ollut istuimia vaan pelkkiä kyynärpäätaktiikalla (tai aikaisin paikalle saapumalla) hankittuja seisomapaikkoja. Me tultiin vissiin sen verran ajoissa paikalle, ettei tarvinnut töniä, ja nähtiinkin jopa jotain. Teatterin akustiikka oli ihan  ok, vaikka välispiikit menivätkin vähän puuroksi. Kuuluvuutta ei yhtään helpottanut se, että vieressä mölysi lauma aika väsähtäneitä neitokaisia. "I'm a bitch and proud of it!"

Illan huippukohtina mieleen jäivät mm. 45, Foo Fighters -cover Times Like These ja spektaakkelin päättäneet Simple Man ja Second Chance. Onneksi jälkimmäinen soitettiin, sillä yksi äänekkäistä ja kulahtaneista leideistä kävi huutamassa korvaani nasaalilla ja humalaisella äänellä: "Have they played Halley's Comet yet? They have to play it, it's the reason I bought the ticket!" Saipahan rahoilleen vastinetta.

Keikasta kuvattiin muuten dvd, joten kaikille halukkailla on joskus tulevaisuudessa mahdollisuus tarkistaa tunnelma kotisohvalta käsin.

No niin, eiköhän tämä fanitus riitä nyt vähäksi aikaa. Mitäs muuta tänne sairastupaan on kuulunut? Ainakin paljon neulepuikkojen heiluttelua. Olen tässä vähälle aikaa neulonut ympyräkaulahuivin, kaksi pipoa (joista toisen lahjaksi), sukat ja miehekkeelle lapaset. Valmistelin meitä talvea varten vielä ostamalla meille talvitakit (ja itselle ehkä kengät...). Ilman toissapäiväistä ostosreissuani S olisi varmaan kulkenut koko talven fleecetakissa.

Meidän viikonloppuihin kuuluu yleensä myös tuntitolkulla jalkapalloa. Siis sitä amerikkalaista. Minusta on vahingossa tullut ihan oikea fani, vaikka mielestäni lajille olisi olemassa parempiakin nimityksiä kuin jalkapallo (kuten mm. puikulan viskely tms.). Minulla on vielä ihan hurjasti opittavaa, mutta ymmärrän kuitenkin jo sen verran, että osaan riemuita oikeissa kohdissa ja älähtää, kun tuomarit ovat epäreiluja.

*****

Fakta #80: Vihaan pitkiä kynsiä (siis itsellä). Aika ironista onkin, että tällä hetkellä kynnet ovat pidemmät kuin pitkiin, pitkiin aikoihin.

No, kiitos

Viime viikolla juhlittiin syöpöttelyjuhlaa nimeltä kiitospäivä. Perinteenä on jakaa toisten kanssa asioita, joista on itse kiitollinen. Itse olen äärimmäisen iloinen esimerkiksi omasta perheestä, ystävistä ja maailman mukavimmista lemmikeistä. Eiköhän tuohon ryppääseen jo melkein kaikki olennainen mahdu.

Sen sijaan en ole mitenkään erityisen kiitollinen siitä, miten kiitospäivä sujui. Kaikki olivat jotenkin riitaisalla tuulella, joten aika monesta sivulauseessa oli luettavissa pientä kuittailua. Koko homma huipentui lahja-arpajaisiin ja käsintehtyjen lahjojen täydelliseen lyttäämiseen. Sanotaanko vaikka, että erään idean kannattajan mielestä tällä tavalla jokainen saisi yhden hyvän lahjan kaiken tarpeettoman p*skan, kuten kuivuneiden ruisleipien, sijaan. Tuo ruisleipäjuttu oli toki aika suora, vaikkakin ajattelematon, sivallus minua kohtaan, vaikka kukaan ei ole koskaan saanut minulta ruisleipää missään muodossa, eivätkä taida saada tulevaisuudessakaan.

Anoppi oli koristellut pöydän tilanteeseen kuuluvalla tavalla.

S oli pitkän ja piinallisen päivän jälkeen todella pahoillaan siitä, etten ollut saanut kokea aitoa ja onnellista kiitospäivää. Se sanoi, että monessa perheessä keskitytään niihin positiivisiin asioihin hampaidenkiristelyn sijaan. Itsellä olo oli aika turta (ja ähky), vaikka itse keskityin vain seuraamaan touhua sivusta. Joulusta on näillä näkymin tulossa samanlainen ilon ja syyllistämisen juhla.

No, meidän pitkään viikonloppuun mahtui paljon hyviäkin asioita! Tavattiin viikonloppuna sattumalta aika mahtavaa porukkaa. Oltiin perjantaina pelaamassa biljardia, ja juuri kun oltiin lähdössä pois, naapuripöydässä pelannut pariskunta houkutteli meitä jäämään ja pelaamaan heidän kanssaan. Viihdyttiinkin sitten lopulta niin hyvin, että oltiin paikalla ihan tappiin asti.

Harvinaislaatuisen tästä kohtaamisesta tekee se, että uudet tuttavuutemme halusivat viettää aikaa meidän kanssa seuraavana päivänäkin, koska olimme kuulemma niin hauskaa seuraa (onneksi heillä oli alla muutama rohkaisuryyppy enemmän kuin meillä, muuten olisivat tajunneet, miten tylsiä oikeasti ollaan), vaikka ikäeroa meillä taitaa olla viitisentoista vuotta. Miehen bändillä oli seuraavana päivänä keikka, johon me saatiin kutsut, ilmaiset sisäänpääsyt ja juomista bändin piikkiin, joiden hyödyntämisestä S huolehti, sillä minä olin kuskina. Niin, ja toinen hauska ilta heti perään.

Sain myös viikonlopun aikana kuulla sen seitsemän kertaa kerran, että kuulostan ihan paikalliselta (yhden kerran jopa oletettavasti täysin selvältä ihmiseltä). En sitten tiedä, onko se pidemmän päälle hyvä asia, sillä joudun aina välillä selittelemään olevani ulkomaalainen, koska en ymmärrä kaikkia kulttuurispesifisiä juttuja. No, niitäkin oppii koko ajan lisää. Viikonlopun paras kehu taisi kuitenkin tulla eräältä aika juopuneelta "herrasmieheltä", jolta sain arvosanan 11,5 "on a scale of one to me". En tiedä, onko kukaan koskaan yltänyt hänen tasolleen. Plussaa sain sinisistä silmistä.

Perjantaina oli Black Friday, joka me skipattiin ostosten osalta kokonaan. Sen sijaan Small Business Saturdayna tuli tuettua pienyritystä, sillä käytiin tyhjentämässä (no ei nyt ihan kuitenkaan) melkein naapurissa sijaitseva saksalais-skandinaavinen kauppa salmiakista, vaniljakastikepussukoista, kardemummasta ja Dansukkerin vaniljasokerista. Kahden jälkimmäisen ansiosta sain tehtyä maanantaina pikkupullia ja korvapuusteja. Tuli herkkua. Chaos ja Usva tykkäsivät taikinasta ja näköjään valmiista pullastakin, sillä kissa kävi justiinsa pöllimässä palasen minun lautaselta.

Maanantai-iltana se sitten iski, flunssa nimittäin. En ole ollut muuton jälkeen vielä kertaakaan kipeä (pari kurkkukipua on käyty läpi, mutta siihenpä ne ovat aina jääneetkin). No, nyt olen! Puhti ja makuaisti ovat täysin poissa. Onneksi täältä saa aika tujuja lääkkeitä, joilla oloaan voi hetkellisesti helpottaa. Hetkellinen helpotus voi tulla tarpeeseen perjantaina, sillä Shinedown soittelee hittejään akustisesti downtownissa. Onko pakko olla kipeä, jos ei halua?

*****

Fakta #79: Muistan sen oivalluksen hetken, kun opin lukemaan. "Luin" Miinaa ja Manua, ja ensimmäinen lause, jonka osasin oikeasti lukea, oli: "Mummon mökki on maalla." Olin kuusivuotias.

Jouluinnostus

Nyt kyllä vähän hävettää. Meillä on joulukuusi töröttänyt takan vieressä jo viime sunnuntaista asti.

Kaikkihan lähti siitä, että käytiin lauantaina vähän jouluostoksilla. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja t-paidalla pärjäsi oikein mainiosti. Ajeltiin ympäri Kansas Cityä, ja minä ehdin jo valitella, että on hankala päästä joulufiilikseen, kun ulkona on lämmintä ja valoisaa.

Kansas Cityn skyline

National World War I Museum at Liberty Memorial

Sitten mentiin Walmartiin, ihan vain hakemaan pari juttua. Jotenkin kummasti kärry, jonka sijaan meinasin ovella ottaa korin, täyttyi täyttymistään lahjoilla ja koristeilla, ja joulufiilis oli valmis. Kun löysin sairaalassa olevalle mummolleni lahjan, meinasin pillahtaa itkuun joulukuusten ja -laulujen keskellä. Joulumieli valtasi jokaisen solun, kertaheitolla.

Sunnuntaina saatiin perintökuusi appivanhemmilta. Kyseessä on siis melkoisen iäkäs tekokuusi, jonka kunnon halusin nähdä hetimiten. No, eihän sitä raaskinut enää purkaakaan, joten kuusi on tosiaan pönöttänyt nurkassa jo muutaman päivän. Koristeita siihen ei vielä olla kuitenkaan lykitty; kuusi saa nauttia pelkistä valoista ja tähdestä jouluaattoon asti. Pidetään nyt joistakin perinteistä ja periaatteista sentään kiinni. Suomessa olisin tuonut kuusen sisälle vasta aatonaattona. Mutta hei, maassa maan tavalla, vai miten se meni...

Joulutunnelmaa on viritelty tällä viikolla muutenkin. Eilen tein glögiä ja isän perinteistä joulusinappia. Tänään oli vuorossa lanttu- ja porkkanalaatikko, jotta voin tyrkyttää niitä sukulaisille huomisella kiitospäiväillallisella. Kaikkia näitä tein kauhunsekaisin tuntein ensimmäistä kertaa ikinä, mutta hyvinhän nuo tuntui onnistuvan.

Ennen eilisiltaisia glögeilyjä päivä meni "mukavasti" ruokakaupassa. Minulla oli melkoisen pitkä ostoslista mukana, ja olin varautunut siihen, että iso osa raaka-aineista jää ostamatta. Joulupullaan ei kardemummaa tai tuorehiivaa meidän lähikaupasta löytynyt (jälkimmäistä oli kuulemma joskus ollut, mutta suosio oli ollut heikkoa), joten sovelletaan. Lanttuja piti etsiä melkein suurennuslasin kanssa, mutta lopulta löysin niitä kolme kappaletta, joista kotiutin yhden. Kaupan iso meksikolaisosasto pelasti paljon, sillä sieltä löysin sellaisia hienouksia kuten maissitärkkelystä (perunajauhojen korvikkeeksi) ja valkopippuria.

Nyt täytyy mennä jatkamaan jauhopeukalointia, sillä S on matkalla kotiin, ja lupasin sille kotitekoista pizzaa viikonlopun kunniaksi. Meidän viikonloppu tosiaan alkaa tänään, sillä S:lla on pari peräkkäistä vapaapäivää. Huomenna ahdetaan itsemme täyteen ruokaa ja sukulointia. Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun pääsen kokemaan "aidon" kiitospäivän. Viimeksi täällä näihin aikoihin ollessani vietin kiitospäivän Coloradossa kavereiden kanssa syöden pikaruokaa. Aika amerikkalaista sekin, tosin.

Tähän loppuun pitää vielä lisätä kuva meidän sängystä aika ajoin löytyvästä möröstä:

Peiton alla möyhivä Chaos on hirvittävä näky.

*****

Fakta #78: Vuoden 1995 kohokohta oli se, kun mestari-Leijonat Juha Ylönen ja Antti Törmänen vierailivat kotipitäjässäni. Pääsin läpsäyttämään jälkimmäisen kättä ja kuljin loppupäivän muovipussi käden suojana. "En pese tätä kättä ikinä!"

Jouluahdistus

Kahden perheen jouluperinteiden yhteensulattaminen on monissa tapauksissa hankalaa. Me luultiin, että päästäisiin todella helpolla, sillä suomalaiseen tyyliin jouluaatto on minulle tärkeämpi kuin joulupäivä, kun taas S:n perhe juhlii joulua ja jakaa lahjat vasta jouluaamuna. Ajateltiin, että meidän oma pikkuperhe viettää oman joulunsa aattona suomalaisten perinteiden ja ruokien kera, ja appivanhempien luona juhlitaan sitten amerikkalaista perhejoulua seuraavana aamuna. Helppo nakki.

No joo, eihän se tietenkään noin helposti sujunut. Jouluun on vielä yli kuukausi aikaa, ja minä olen tirautellut jo yhdet kyyneleet koko sopan takia. Eräänä lauantaiaamuna S:n äiti soitti ja ilmoitti, että joulusuunnitelmat ovat viime vuosista poiketen seuraavanlaiset: Jouluaattona mennään kaikki appivanhempien luokse, ja joulupäivänä saa sitten jokainen tehdä ihan mitä itse haluaa. "Kun kaikki ovat tänä vuonna hankalia." Hermoromahduksen partaalle minut lopulta lykkäsi tieto siitä, että kiitospäivänä vedellään hatusta nimiä ja arvotaan, kuka ostaa kenellekin 50 dollarin arvoisen lahjan. Ettei kato tulis sanomista saatujen ja annettujen lahjojen arvosta...

Ei! Ei ei ei ei... EI!

Nyt me ollaan sitten niitä erityisen hankalia tapauksia, sillä me (minä) ei suostuta menemään jouluaattona yhtään mihinkään. Se on meidän joulu. Silloin jutellaan minun joulua Suomessa viettävälle perheelle ja rauhoitutaan illaksi takkatulen ääreen kuusen alle, eikä ajella pitkin poikin valtateitä. Mihinkään lahja-arpajaisiinkaan en halua osallistua, sillä täytyy muistaa, että nyt on kyse aikuisista ihmisistä, joiden pitäisi osata olla tyytyväisiä saamaansa lahjaan, olipa kyse sitten konvehtirasiasta tai digikamerasta. Ilo lahjan antamisesta häviää, kun on kyse pakosta, ei halusta. Tuoreen kälyn kanssa (S:n veli meni kuukausi sitten naimisiin!) tuumattiin, että olisi jo ihan sama vaihtaa 50 dollarin shekit (Amerikassa kun ollaan) päikseen; silloin ainakin voisi olla ihan varma, että on osannut antaa aikuiselle ihmiselle, jolla on jo kaikki, mieluisen ja varmasti juuri 50 dollarin arvoisen lahjan.

Merry Christmas, p*rkele!

*****

Fakta #77: Olen saunonut kahden namibialaisen pikajuoksijan kanssa. Vaatteet päällä.

Havaittavissa pientä ylpeyttä

Huh, niin se viikko taas hurahti ihan huomaamatta. On ollut aika rauhallista, kun tuo meidän perheenpää (HAHA!) on ollut vähän sään alla (under the weather), eli ihan rehellisesti kipeä. Meikämannekin on ollut vähän tukkoinen, mutta pahin tauti taisi jäädä saamatta. Kaikenlaisen riekkumisen sijaan ollaan nakutettu Rock Band kolmosta niin, että nivelet paukkuvat, ja katsottu eka tuotantokausi Tales from the Crypt -sarjasta. Ollaan oltu musikaalisia ja nostalgisia nörttejä.

Syy, miksi oikeastaan koneelle istahdin, on Usva. Piti tulla kehumaan, miten hieno pentu se on. Typy on oppinut sisäsiistiksi ihan uskomattoman nopeasti; vahinkovapaita viikkoja on takana jo vaikka kuinka monta. Temppurepeertuaari on nykyisellään melkoisen laaja, vaikkakin Usva on ehkä ottanut kissoista vähän liikaa mallia, ja kun temppuilu ei huvita, niin se ei huvita. Alla vähän mallia köhäisen kameran ja emännän tarjoamana.

Nätisti istuminen ei vielä ihan onnistu.

Täällä päin maailmaa tuntuu olevan melko yleisenä tapana kouluttaa koira häkkiä/koppaa apuna käyttäen (crate training). En ole kyseisen koulutustavan suurin fani. Kokolattiamattojen luvatussa maassa toki on ihan kätevää nakata koira vähän itseään suurempaan häkkiin ja pakottaa se sisäsiistiksi, sillä kuka sitä nyt sänkyynsä haluaisi kuseksia (Chaos sitten taas tykkää kuseksia meidän sänkyyn). Onneksi meidän ei ole tarvinnut kyseiseen tapaan turvautua, sillä olen ollut kotona vahtimassa Usvan rakon toimintaa aika haukkana. Suurin syy inhooni häkkikoulutusta kohtaan on se, että kopassa asuminen ei usein lopu koulutuksen loppuessa, vaan siitä tulee koiran päiväkoti, eli kun itse ollaan töissä, koira on pikkuruisessa kopassa. Meidän lähipiiristäkin löytyy näitä tapauksia.

Kännykuvan suttuisuudeta huolimatta tästä näkee, missä olosuhteissa Usva eläinkaupassa eleli. Ei haluttu jatkaa vankilaelämää.

Tästä kaikesta inhosta huolimatta Usva on kuitenkin nukkunut yönsä sille crate trainingin mukaan aivan liian isossa häkissä. Koulutukseen sitä ei ole käytetty, ollaan vain haluttu varmistaa, etteivät mahdolliset vahinkopissat ehdi imeytyä kokolattiamattoon yön aikana. Häkki on ollut Usvan luola, oma turvapaikka, ja sellaisena se on sitä pitänytkin. Tuo rääpäle, joka on muuten nyt viisikuukautisena jo täysikasvuisen sheltin kokoinen, pelkää ihan älyttömästi esim. käryävien ranskalaisten aiheuttamaa savunhajua, ja se juoksee häkkiin turvaan pahaa lemua. Yläkertaan pakeneminenhan olisi oikeassa tulipalotilanteessa hurjan järkevää...

Palatakseni itse asiaan: Meidän oli tarkoitus pitää Usva öisin häkissä siihen asti, kunnes se on toipunut steriloinnista, joka tapahtuu joskus joulukuussa. Halutaan pitää kissat erossa kipeästä sessusta, joten häkki on hyvä apuväline. No, viime viikolla jätettiin Usva kuitenkin laittamatta häkkiin, ja kaikki meni oikein loistavasti (tosin Usva nukkui ensimmäisen "vapaan" yönsä häkissä ihan oma-aloitteisesti). Siitä lähtien se on ollut vapaana vuorokauden ympäri, ja osaa kyllä pyytää yölläkin ulos, jos tarve tulee. Hieno koira, vaikka se nyt näköjään jyystääkin kengännauhoja.

Joko olen kehunut omaa hauvavauvaa tarpeeksi? Haluaisin nimittäin vielä lisätä, että se on hirvittävän fiksu ja ihmisrakas, enkä voi mitenkään ottaa noista kunniaa itselleni, sillä tuommoinen se on ollut alusta asti. Meillä kävi ihan älyttömän hyvä tuuri.

Tasapuolisuuden vuoksi pitää pikkuisen kehua kissojakin. Ne ovat oppineet sietämään Usvaa, vaikka se niitä ympäri asuntoa jahtaakin. Chaos antaa Usvan jopa purra sitä niskasta. Kissat ovat hyvästä käytöksestä, tai minun roskisdyykkauksesta, hyötyneetkin, sillä raahattiin roskalavan viereen hylätty hyväkuntoinen ja -laatuinen raapimispuu kotiin. On ollut vähintäänkin suosittu.

Jotta tämä merkintä menisi vielä enemmän sekavaksi, lisätään tähän nyt vielä kuva minun joulu... tunnelmavaloista. Kai minä saan jo vähän tunnelmoida, kun kerran kaupatkin pursuavat joulukamaa?

Jos katsoo oikein tarkasti, saattaa huomata, että pullon sisältö ei voi olla vodkaa, sillä siellä kasvaa kasvi.

*****

Fakta #76: Leivoin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni ruisleipää. Siitä tuli jopa ihan syötävää.

Viännä ja kiännä

Mikäköhän viehätys amerikkalaisilla on asioiden vaikeasti tekemiseen? Tästä erinomainen esimerkki on ovenkahva. Tai siis nuppi. Pyörylä. Mötikkä. Meidän asunnon ovet eivät ole kahvoja nähneetkään, uudemmista asunnoista saattaa sellaisia hienouksia löytyäkin.

Ulko-oven knob on sileä. Neulehanskat kädessä se on mielenkiintoinen väännettävä. Kuvassa näkyy myös "tiivisteet", eli niiden puute, eli järjetön rako oven ja karmin välissä.

Alakerran pikkuvessan nuppia on joku yrittänyt karheuttaa vissiin hampaillaan. Pinta ei ole enää sileä, vaan lähinnä epäilyttävän näköinen. Onkohan joku joskus jäänyt huussiin jumiin?

Toinen verenpainetta ja bakteerikantoja nostattava juttu on vesihanat ja niiden avaamis-/sulkemismekanismit. Hygieenisyydestä ei ole tietoakaan, kun huolellisen puhdistusoperaation (suihkun, käsienpesun) jälkeen hana on mahdotonta sulkea tarraamatta koko kouralla vääntimeen.

Suihkun jälkeen on toki kiva napata morkulasta kiinni ja pyöritellä sitä puoli tuntia, kunnes vesi suvaitsee lopettaa valumisen.

Tiskiallas. Tässä on sentään olevinaan tuollaiset upotukset, joista saa muka hyvän otteen.

Pelkällä kyynärpäällä ei vessan hanaakaan suljeta. Hanan toiselta puolelta löytyy luonnollisesti kylmän veden väännin, joten molemmat kädet saa kätevästi likaisiksi heti pesun jälkeen.

No entäs sitten valonkatkaisimet? Seinään kiinni lyödyt katkaisimet ovat yleensä melko järkevää tekoa. Ihan rehelliset pikkuvivut, kuten olla pitääkin. Mutta entäs tällainen melkein jokaisesta jalka- tai pöytälampusta löytyvä tappi?

Tuota pitäisi pyöritellä myötäpäivään. Halkaisijaa tikulla on noin 5 mm. On siis helpompaa vetäistä johto seinästä, kuin vääntää jähmeää katkaisijaa.

*****

Fakta #74: Jääkiekko on parasta. Joskus pikkunaperona keksin, että Jokerit on paras joukkue (ehkä sen takia, että kaikki luokan pojat tykkäsivät Tepsistä). Innostuksesta kehkeytyi pienoinen pakkomielle; keräsin esimerkiksi yhdellä kaudella kaikkien joukkuiden kaikki ottelutilastot Savon Sanomista talteen. Tallessa ovat vieläkin.

Fakta #75: Omistan kaksi Jokereiden pelipaitaa: Ari Sulanderin vihreä-violetti paita 90-luvun menestysvuosilta, sekä Eero Somervuoren sininen nuttu vuodelta 1997. Jälkimmäiseen metsästin Eeron nimmarin Niiralan montun harjoitusjään vieressä keväällä 1999. Jokerit päihitti KalPan 9-0. Jokaisen teinitytön unelmapäivä.

Marraskuulumisia

Ah, Halloween, tuo ihmisuhrien juhla (ok, tämä olkoon viimeinen Christine O'Donnell -linkki, jos naista ei valita Delawaren senaattoriksi tänään), on nyt ohi. Käteen jäi paljon mukavia muistoja, vähemmän mukavia mustelmia ja ällömakeita karkkeja.

Meidän Halloween-hulluttelu alkoi kunnolla torstaina, kun käytiin pelottelemassa itseämme haunted housessa Kansas Cityn aika autiolla keskusta-alueella. Pelottavinta pilkkopimeässä ja säikyttelyansoja täynnä olevassa talossa oli, jälleen kerran, liukumäki. Neljä kerrosta korkea liukkari ei sovi tällaiselle korkeanpaikankammoiselle. Hrr.

Perjantaina käytiin katsomassa Saw 3D, ja voi plääh, en tykännyt ollenkaan. Olisi kai pitänyt katsoa kaikki sata aiempaa jatko-osaa, jotta olisin saanut elokuvasta enemmän irti. Tai no, tuskinpa olisin leffasta silti nauttinut. Se oli huono. Piste.

Lauantaina oli sitten meidän Halloweenin kohokohta, kavereiden järjestämät bileet Emporiassa. Paikalla oli meidän lisäksi mm. Magnum P.I. -robotti, tirkistelijä, päivätyöläinen, ukki ja Dwight Schrute.

Mulla ei ollut peruukkia, valitettavasti.

Me pukeuduttiin S:n kanssa sisäpiirivitsiksi, joka taitaa olla vähän liian pitkä ja eräälle kaverille liian henkilökohtainen täällä selitettäväksi, mutta kerrotaan nyt sen verran kummiskin, että meillä ja muutamalla kaverilla on ollut jo pidemmän aikaa tapana sanoa sweetin sijasta sweat ja toisin päin. "Would you like some sweats?" "Ah, it's really hot, I'm getting all sweety!"

Hehee...

Moving on. Edellisessä kirjoituksessa avauduin meidän eroavaisuuksista sen verran, että varmaan kaikille kävi selväksi, että meillä konsolipelihommat hoitaa yleensä S. No, rouva sai sunnuntai-iltana päähänsä, että meidän on saatava Rock Band 3, nytheti, vaikka marraskuun kohdalla kalenterissa lukee isolla "SAVE $$$ €€€". Meillähän oli Suomessa pelin aiemmat versiot ja soittimet, mutta tänne niitä ei lähdetty raahaamaan. Onkin siis ollut vähän ikävä bändeilyä.

Tilanne on tällä hetkellä se, että meidän olohuone näyttää joltain leikkistudiolta minisoittimineen. Ostettiin Rock Band 3 ja sen mukana tullut pikkuinen kosketinsoitin (!!!), sekä ihan vahingossa myös The Beatles Rock Band -paketti, jossa tuli mukana Beatles-peli, kitara, rummut ja mikki. No kun halvalla saatiin.

Eikä tässä vielä kaikki. Nämä säästäjät päättivät eilisellä ostosreissulla, että torstaina kotiutetaan Kinect. Eipä tarvitse poistua kotoa vähään aikaan yhtään mihinkään, paitsi puurohiutaleostoksille. S voisi myös käydä töissä.

*****

Fakta #73: Aloitin pianotunnit kuusivuotiaana ja jatkoin ohjattua harrastusta muistaakseni seitsemän vuotta. Sen jälkeen olen soitellut omaksi ilokseni, mutten ollenkaan tänne muuton jälkeen. Ehkä seuraavaksi voisin ostaa ihan oikean kosketinsoittimen/pianon.