Onnen päiviä

Täällä ollaan oltu viime aikoina aika hyväntuulisia, joten antaa sen näkyä nyt blogissakin. Sain pari viikkoa sitten mukavia uutisia Suomesta. Vanhempani olivat ostaneet lentoliput Chicagoon ja takaisin, joten heidän ensikeväinen reissunsa näille meidän seuduille varmistui. Suunnitelmissa on mm. Chicagoon tutustuminen ja St. Louisin kautta kotiin ajaminen. Sitä pidemmälle en ole vielä ehtinyt/osannut ajatella, mutta olen kyllä varsin innoissani.

Viime perjantai oli ehkä paras tähänastisista täällä vietetyistä päivistä, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Minä puunasin päivän aikana koko asunnon kokolattiamatosta kattoon ja takaisin, joten kylläpä passasi viettää mukavaa koti-iltaa, ihan oman porukan kesken. Tuollaisen urakan jälkeen olenkin ollut sitten melkoinen siisteysnatsi, mutta se on asia erikseen...

Aloitettiin koti-ilta viemällä Usva tenniskentälle vähän pelailemaan palloa. Tässä lähellä ei ole koirapuistoja, joten lähin turvallinen koiranjuoksutusalue on siis tuo melkein käyttämättömänä lojuva taloyhtiön tenniskenttä. Vaikka Usva tykkääkin sisällä ollessa pallopeleistä ihan eniten, niin ulkona paimentamisvietti otti vallan tuosta rääpäleestä. Se kulkikin minun kannoilla jatkuvasti ja suostui hakemaan pallon vain, jos minä olin tarpeeksi lähellä. Juostiin sitten ympäri kenttää, koko porukka.

Tuossa BL-pullossa ei suinkaan ole Bud Lightia vaan banaanilimsaa.

Kun oltiin saatu tarpeeksi juoksemisesta, tultiin sisälle vähän paistamaan hampurilaisia ja herkuttelemaan. Tai S paistoi hampurilaisia ja minä herkuttelin ja sytyttelin kynttilöitä. Täällä on päivisin vielä suhteellisen lämmintä (yli 20 lämpöastetta), mutta illaksi viilenee, joten sisätulia passaa pöhötellä.

Meidän ei niin varaava takka.

Ilta menikin tosiaan oikein mukavissa merkeissä. Katsottiin kaapeliboksiin tallentuneita komediasarjoja (30 Rock, The Office) ja laatudraamaa à la HBO (Boardwalk Empire), sekä ihan vain juteltiin. Viikonloppuisin on yleensä niin paljon kaikenlaista menoa, että tämä oli erittäin miellyttävää vaihtelua.

Mukavat uutiset saivat jatkoa eilen, kun taloyhtiö jakoi paksun tiedotenivaskan kaikille asukkaille. Kirjoitin taannoin kierrättämisen sietämättömästä vaikeudesta; mehän kierrätettiin omalla kuistilla, kun muuta vaihtoehtoa ei oikein ollut. No, vähän aikaa sitten taloyhtiöltä tuli käsky, että kaikkien tulee tyhjentää sisäänkäynnit (joka meidän kuisti siis on) syyssiivouksen ajaksi ja mielellään ne tulisi pitää tyhjinä sen jälkeenkin. Siirrettiin meidän esteettinen roskiskeskus jo valmiiksi ahtaaseen keittiöön, ja välillä on kyllä tehnyt mieli antaa periksi koko kierrätyksen kanssa, sen verran työlästä se täällä on.

Vaan eipä ole enää! Ollaan käyty pari kertaa keskustelemassa tuolla toimistossa näistä kierrätysasioista, eikä näköjään ihan turhaan, sillä tuon jaetun tiedotteen mukaan tällä viikolla taloyhtiön pihaan ilmestyy kierrätyspiste! Riemuvoitto! Miten voikin ihminen olla näin innoissaan jostain sellaisesta, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys kaikille?

Ehkä yhtenä syynä on se, että enää ei tarvitse kuskata tölkkejä ja muovipulloja appivanhempien luokse ja kuunnella kuittailuja siitä, miten tölkit eivät ole tarpeeksi littanaksi lytättyjä.

*****

Fakta #70: En oikeastaan pidä Coca Colasta, mutta Cherry Coke (Zero) on taas sitten yksi lempparilimppareita.

Lenkkimakkara

Käytiin tänään Usvan kanssa tähän mennessä pisimmällä yhteisellä lenkillä. Matkalle mittaa tuli ehkä noin neljä kilometriä, ja tuo pikkumakkara tallusti sen reippaasti alle tunnissa.

Käytiin palauttamassa kirjastoon uusin (kymmenes) Sookie Stackhouse -kirja. Pitkän kirjasarjan loputtua  tulee aika tyhjä olo, vaikkakin tähän kyseiseen sarjaan on tulossa jatkoa keväällä. Tekisi melkein mieli aloittaa koko homma alusta, mikä onnistuisikin pikkuisen liian helposti, sillä omistan sarjan yhdeksän ensimmäistä osaa. Kyllä se aina telkkarin tölläämisen voittaa, vaikka tässä viime aikoina on ollut mielenkiintoista seurata USA:n poliittisen tilanteen kehittymistä. Muun muassa eilinen Delawaren senaattorikisan väittely Chris "The Democrat" Coonsin ja Christine "I'm not a witch and mice have fully functional human brains" O'Donnellin välillä oli viihdyttävä ja kiihdyttävä.

Tännekin on tullut syksy, vaikka lenkkikamppeina riitti varsin hyvin t-paita ja shortsit. Yritin napsia kännykällä pari kuvaa matkan varrelta, sillä jotkut puut ovat aika komeassa vaiheessa. Tässä naapurustossa ei vielä näkynyt hurjia Halloween-koristeita pihalla, vaikka muutama överi Halloween-oksennus tulikin nähtyä. Niistä en valitettavasti älynnyt ottaa kuvia.

Lenkkeillessä huomaa olevansa Amerikassa muutenkin kuin maisemien perusteella. Ihmiset ovat helpommin lähestyttäviä, joten he olettavat minunkin olevan sosiaalinen. Tuota yllä olevaa kuvaa ottaessani joku tietyöläinen huuteli korttelin päästä, notta minkäslainen koira neidillä (rouvallapas!) on mukana. Vähän ajan päästä kohdalla hidasti iso pickup, jonka kuski (mies) hymyili leveästi, katsoi koiraa ja sanoi: "Adorable!"

Aika adorable oli tämäkin näky, joka oli vastassa, kun päästiin Usvan kanssa sisälle. Chaos oli Lumin pestävänä sängyssä, johon Lumi, meidän isoin elukka tällä hetkellä, mahtuu juuri ja juuri yksin. Nyt kaikki nelijalkaiset ovat päikkäreillä, joten asunnossa on mukavan rauhallista. Normitilannehan on se, että Lumi vahtaa ikkunassa lintuja ja mäkättää niille, Usva kantaa minulle leluja viskeltäväksi, ja Chaos hyrrää sylissä/näppäimistöllä niin pitkään, kunnes annan sille ruokaa.

Loppukevennykseksi haluaisin julkaista pätkän ala-asteaikaisesta päiväkirjastani, jota lukiessa meinasin eilen tukehtua nauruun:

Tein tänään englannin tehtäviä, ja siellä oli tai oikeestaan luki että: This is my cousin Mark. He lives in Manchester. Siis ihankun Mark Owenin serkku ois kertonu siitä, kun Mark asuu Manchesterissa... Tänään oli Jyrkissä Take Thatin viimesin sinkku, How deep is your love... Hau diip ishjor lav. Se kuulosti ihan tolta. Gary on ihana. [27.2.1996, Anni 11 vuotta]

*****

Fakta #68: Ulkomaanmatkani koostuvat reissuista seuraaviin maihin: Ruotsi, Norja, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Venäjä, Bulgaria, Espanja (Kanariansaaret), Kreikka (Kypros ja Kreeta), Yhdysvallat. Ranskassa olen käynyt sen verran, että kävelin Pariisin lentokentän parkkipaikalle ja sitten pikapikaa sisälle ja jatkolennolle, jotta voisin sanoa käyneeni Ranskassa. Saksassa, Hollannissa ja Isossa-Britanniassa pysyttelin lentokenttien sisällä.

Fakta #69: Olen käynyt Auschwitzissä.

Hirmu kiva aamunavaus

Tämä päivä ei ole ollut yhtään pöllömpi tähän mennessä. Aloitin aamuni metsästämällä meille onnistuneesti liput Shinedownin akustiselle keikalle, joka myytiin loppuun kolmessa vartissa. Oi onnea! Viime viikonloppuna nähtiin muuten Buckcherry, ja minä olen nyt onnellinen Buckcherry-rumpukapulan omistaja. (En tosin itse saanut koppia, kun rumpali heitti kapulan yleisöön, mutta takana seissyt kaverinipa koppasi sen kiinni ja antoi minulle.)

Menestyksekkään metsästysreissun jälkeen suuntasin postiin hakemaan Suomesta tulleen paketin. Sisältö oli aika mieluisa:

Kuvaan tunkenut kissa ei löytynyt paketista vaan ihan omasta takaa.

Oli siellä paketissa muutakin, kuten S:n loput gradukopiot ja minun päiväkirjat, mutta ei niillä saa suuta yhtä makeaksi (suolaiseksi) kuin näillä herkuilla. S esitti jo vienon toiveen, etten söisi viittä pussillista Turkkareita tänään.

We'll see...

*****

Fakta #67: Tykkään hurjasti käsitöiden tekemisestä. Olen väkertänyt mm. aika monta mattoa, liinaa, ryijyä (näitä enimmäkseen mallikappaleiksi ja tilaustöinä ollessani harjoittelussa käsityökeskuksessa) ja yhden täkänänkin. Neulotut tekeleet taitavat kuitenkin viedä voiton lukumäärällisesti.

Isänmaan toivot ja toivottomat

Välillä se pistää silmään ja pahasti, vaikkakaan ei enää niin paljon kuin aiemmin. Siihen tottuu, vaikka sitä ei voi olla näkemättä tai kuulematta. Se on kaikkialla. Patriotismi, isänmaallisuus, nimittäin.

En usko, että koko maasta löytyy autokauppaa, jonka pihassa ei olisi edes yksi tähtilippu liehumassa. Autojen persuuksissa näkyy monesti isänmaallisia tarroja. Ulkona ei voi liikkua näkemättä USA:n lippuja, telkkaria on melkein mahdotonta katsoa törmäämättä vähän väliä patrioottisiin palopuheisiin (tästä vastuussa ovat pääosin poliitikot). Suuressa osassa amerikkalaisista kouluista, jopa esikouluista, aamu alkaa lippuvalalla:

I pledge allegiance to the flag of the United States of America, and to the republic for which it stands, one nation under God, indivisible, with liberty and justice for all.

Jokainen päivä on hyvä päivä juhlistaa amerikkalaisuutta. Sitä oikein hokemalla hoetaan, että tässä sitä ollaan; maailman paras kansa (ähäkutti, Newsweek oli eri mieltä, ja siitäkös kohu syntyi, tosin Suomessa enemmän kuin täällä). Vaikka vihaan yleistämistä, voisin rohkeasti sanoa, että amerikkalaiset ovat ylpeitä amerikkalaisuudestaan.

Urheilutapahtumat aloitetaan odotetusti vähän samaan tyyliin kuin Suomessakin, kansallislaululla, mutta, ah, paljon prameammin. Katsomossa seisotaan käsi sydämen päällä ja lauletaan Star-Spangled Banneria antaumuksella. Ok, tämän ymmärrän. Tämä kuuluu asiaan. Tässä maassahan ratkaistaan muuten mm. baseballin World Series ihan omin voimin (kanadalaisetkin saavat tosin osallistua leikkiin). Mitä tuota suotta olemaan vaatimaton.

En tiedä, miksi olin edes yllättynyt, että tänä kesänä näkemämme musikaalin aluksi koko katsomo nousi seisomaan, kääntyi kohti lipputankoa (oltiin siis ulkoilmateatterissa) ja laulaa luritteli kansallislaulun. Minä olin niin hölmistynyt, että melkein nauratti. Pihisin S:lle, että tämä menee nyt kyllä jo liian pitkälle. S:n selitys oli, että musikaalissa on mukana paljon highschoolilaisia, ja tämä on tavallaan heidän urheilutapahtumansa. Aha.

Minua ei isänmaallisuuden osoittaminen haittaa, kunhan se ei mene liiallisuuksiin. Niin kauan, kuin ollaan ylpeitä omasta maasta, mutta myös suvaitsevaisia ja kunnioittavia muita kohtaan, se on ihan okei. Tämänkokoisessa maassa tarvitaan jokin yhdistävä tekijä pitämään kansakunta koossa, ja patriotismi toimii tässä tapauksessa loistavana liimana. Uskonnosta tai politiikasta ei taida olla yhtenäistämisessä mitään apua, päin vastoin.

Suomen päässä ollaan valitettavasti menty siihen, että jos jonkun takin pieltä koristaa sininen risti tai seinällä roikkuu Suomen lippu, minä näen sinisen ja valkoisen lisäksi punaista, sillä minä yhdistän nuo symbolit äärimmäiseen, ylimieliseen ja suvaitsemattoman isänmaallisuuteen. "Suomi suomalaisille" ja niin edelleen. Normaalisti lippua vilautellaan vain erikoistapauksissa, kuten juhlapäivinä ja Suomen voittaessa MM-lätkämittelöt; muuten se saa olla nätisti taiteltuna jossain kaapin perukoilla. Sääli, sillä minusta olisi ollut mukava tuoda kaunis Suomen lippu mukanani tänne ja laittaa se jonnekin näkyville, mutta noiden aiemmin mainittujen mielleyhtymien vuoksi en halua, ainakaan vielä. Amerikan lippua taas voi heilutella ihan vaikka maanantain kunniaksi, eikä se tarkoita, että lipunliehuttelija olisi suvaitsematon ja ylimielinen, vaikka toki näitäkin liputtajia mahtuu ryhmään amerikkalaiset.

USA muuten sijoittui eräässä 30 kehittyneen maan välisessä koulutukseen liittyvässä tutkimuksessa häntäpään sijoille kaikessa muussa paitsi oppilaiden itsevarmuudessa; siinä se oli ykkönen. Olisikohan tällä sokealla USA on paras! -hypetyksellä, jota voisi ilkeästi aivopesuksikin kutsua, mitään tekemistä asian kanssa?

Suomi taas oli saman tutkimuksen kärjessä. Nyt voisi vähän heilutella sitä siniristilippua ja olla ylpeä suomalainen.

*****

Fakta #66: Kirjoitin kandintutkielmani aiheesta amerikkalainen patriotismi ja sen yhdistävä voima.

Uskomatonta

Käytiin eilen kaveriporukalla syöpöttelemässä. Siinä illankähmässä kevyt keskustelu kulkeutui politiikan kautta uskontoon. Itse en ole millään tavalla uskonnollinen, mutta minun mielestä kaikkien kukkien tulee antaa kukkia, kunhan kukka ei kukkimisellaan loukkaa toisia. Kaveriporukalla oli vähän samanlaiset ajatukset, mutta olen toki päässyt vaihtamaan ajatuksia täysin toista mieltä olevienkin kanssa.

Kansasissa kun ollaan niin ei voi olla puhumatta evoluutioteoriasta ja siitä, kannattaako sitä vai ei (tai useammin, uskooko siihen vai ei). Reilu vuosikymmen sitten uuden tieteenopetuksen standardien mukaan evoluutiosta, Maan iästä ja universumin muodostumisesta ei saisi kouluissa puhua. Jokainen koulupiiri sai kuitenkin päättää, miten asiaan suhtautuvat. Muutama vuosi myöhemmin kouluissa alettiin opettaa älykästä suunnittelua evoluution rinnalla/sijasta. Tällä hetkellä ollaan käsittääkseni takaisin lähtötilanteessa, eli tiedetunneilla opetetaan tiedettä, ei kreationismiä tai älykästä suunnittelua.

Evoluutioteoria on siis täällä melkoinen kuuma peruna, kuten myös se, jos joku sanoo olevansa ateisti. Paikalliset leimaavat itsensä yleensä mieluummin agnostikoksi kuin ateistiksi, sillä Raamattuvyöhykkeellä ateisti on melkein kirosana.

Haluan täsmentää, että mielestäni jokaisella on täysi oikeus uskoa tai olla uskomatta, ja sitä oikeutta täytyy kunnioittaa. Se, etten itse näe asioita samalla tavalla kuin joku muu, ei tarkoita sitä, että minun katsontatapani olisi jotenkin toista parempi.

Silti leukani putosi lattialle asti muutama vuosi sitten eräällä historiantunnilla kansasilaisessa yliopistossa. Oltiin käsitelty jo muutaman viikon ajan alkuperäisasukkaiden historiaa, opettaja kun oli melkoinen inkkarifani. Keski-ikäinen kurssitoverini tokaisi kesken erään tunnin, että kaikkien näiden historiallisten keskustelujen ja todisteiden perusteella hän taitaakin uskoa, että maailma on vanhempi kuin 6000 vuotta.

No, ei kai siinä, uskokoon jokainen mitä haluaa, mutta oikeasti... Miten voi opiskella collegessa historiaa, jos ei usko maailman olevan vanhempi kuin 6000 vuotta? En ole törmännyt Suomessa kovinkaan moneen Raamatun kirjaimellisesti ottavaan ihmiseen, mutta Raamattuvyöhykkeellä heitä(kin) tuntuu riittävän.

Jos aihe amerikkalaiset ja uskonto kiinnostaa, katsokaa vaikka yhden suosikkikoomikkoni, itseään avoimesti ateistiksi kutsuvan Bill Maherin elokuva Religulous (alla traileri). Elokuva ei käsittele pelkkää kristinuskoa tai Bible Beltiä, mutta antaa hyvän kuvan siitä, miten äärimmilleen näillä seuduilla homma osataan viedä. Sohvaperunoille on tele-evankelistoja, äärikiihkoilijoille Fred Phelps, evoluutioteorian vastustajille kreationismimuseo ja lapsukaisille ja vähän vanhemmillekin Jeesus-puisto. Jokaiselle jotakin.

Totuuden nimissä on sanottava, että suurin osa täällä tapaamistani ihmisistä ovat fiksuja ja suvaitsevaisia, uskomuksistaan huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Olen käynyt monta, monta mielenkiintoista ja asiallista keskustelua täysin toista mieltä olevien ihmisten kanssa, vaikka uskonto voikin olla aika arka aihe. Olisi äärettömän tylsää, jos kaikki olisivat kaikesta samaa mieltä.

Äärimmäisyyksien ihmisiä löytyy jokaisesta maasta, ja täällä nyt sattuu olemaan melko monta ihmistä. Ihan parasta kuitenkin olisi, jos Fred Phelpsin (asuu muuten Topekassa, Kansasissa) kaltaiset kiihkoilijat pitäisivät kiihkoilun omana tietonaan, eivätkä kävisi lisäämässä kaatuneen sotilaan perheen tuskaa osoittamalla mieltään God hates fags -kyltein varustettuna hautajaisten aikana. Kiihkoilla saa, mutta toisten tahallisen loukkaamisen voisi jättää suosiolla väliin.

Toivottavasti minä en loukannut ketään tällä "kiihkoilullani", se ei ollut missään nimessä tarkoitus. Hyvää viikonloppua!

*****

Fakta #65: Olen pelannut Monopolia vain kerran.

Niin Usva vastaa, kuin sille huudetaan

Usva-vauvaa mätkäistiin haasteella Karvahelvetin Caron toimesta. Usvahan oli heti innosta pinkeänä ottamassa haasteen vastaan, vaikkei edes ymmärtänyt kysymyksiä, sillä koira ei taida tajuta sanaakaan suomea. Minä toimin tulkkina ja kirjurina, sillä Usvan kymmensormijärjestelmässä on vielä parantamisen varaa.

Usva ei tällä kertaa haasta ketään, sillä karvainen tuttavapiiri on vielä aika suppea. Omat kissakaverit se haastoi, mutta kissat eivät viitsineet alentua kyseiseen touhuun, yllättäen. Napatkoon tämän siis mukaansa kaikki lemmikinomistajat, joilla sattuu olemaan muutama minuutti aikaa mukavaan höpöttelyyn. :)

*****

Fakta #64: Opiskelin sivuaineena yliopistossa kulttuurienvälistä viestintää.

Halattaisko pikkuisen?

Näille lakeuksille laskeutuessa ja paikallisiin tutustuessa kannattaa varautua oman henkilökohtaisen tilan huomattavaan pienenemiseen, ainakin jos on yhtään samanlainen mörrimöykky kuin minä. Omien kokemusten perusteella voisin sanoa, että täällä Keskilännessä halaillaan ja kosketellaan (ihan siveellisesti, jos jollekin jäi epäselväksi) paljon enemmän kuin kylmässä pohjolassa, jossa toisen ihmisen ruumiinlämmöstä olisi jotain hyötyäkin.

Kaverit pitää halia tervehtiessä ja hyvästellessä. Anoppilasta ei pääse lähtemään, ennen kuin kaikki paikallaolijat on halattu, useasti vielä moneen kertaan. Edellisessä kirjoituksessa yhdessä pääosassa vilahtanut appiukko saattaa mojauttaa pusun poskelle halauksen lomassa. Ensin tämä tapa vähän kauhistutti tätä jäyhää suomalaista, mutta erinäisten empiiristen tutkimusten jälkeen olen todennut, että kyseessä on todellakin ihan yleinen paikallinen tapa.

En tiedä, saatan olla jotenkin poikkeuksellisen läheisyysrajoitteinen, mutta vierastin alkuun tuota kaikkien kumminkaimojen halailua (taidan vierastaa vähän vieläkin). Ensimmäisenä tunteena ei tosin ollut vaivautuneisuus vaan mustasukkaisuus, sillä S:lla on tapana halata kaikki naispuoleiset kaverit (mukaanlukien ex-tyttökaverit) jokaisessa mahdollisessa välissä. Kun huomasin, että pojatkin antavat anteliasti toisilleen bro hugeja, mustasukkaisuus laantui. Halailussa ei ole välttämättä kyse mistään äärettömästä hellyydenosoituksesta. S:lla taas oli alkuun hankaluuksia osoittaa oikeaa hellyyttä julkisilla paikoilla. Meni melko pitkään, ennen kuin se piti minua luontevasti kädestä.

Juuri tämän jokapäiväisyyden vuoksi halailu olikin minulle jotenkin todella vaivaannuttavaa. Suomessa säästin halit läheisille perheenjäsenille ja ystäville, eikä niitä hyvänen aika jaeltu silloinkaan ihan joka välissä (kts. edellisen kappaleen alku)! Nyt en enää onneksi kavahda pahasti sitä, kun joku (puoli)tuttu tunkee lähietäisyydelle, eikä jäyhälle suomalaiselle enää naureta halausrajoitteisuudesta.

Parin oluen jälkeen olen itse ensimmäisenä halaamassa kaikkia seurueeseen kuuluvia (siis hyvästiksi, ei mitään sellaista kännihalailua). Uusi lemppariurheilijani on nimeltään Tamba Hali.

Toinen minulle entuudestaan vähän vieras juttu oli love youn käyttäminen heipan sijasta. S muistaa sanoa jokaisen puhelun lopuksi love you, jos "langan" toisessa päässä on perheenjäsen tai minä (tai no, kai minutkin voisi lukea samaan kategoriaan perheenjäsenten kanssa). Meneehän siitä vähän hohto, kun lausetta koko ajan toistellaan. Toisaalta on aika surullista, että ainakin minulle rakkauden tunnustaminen on ollut tähän asti jotenkin nolo ja erittäin yksityinen asia. Enää en onneksi ujostele ihan samalla tavalla. I love you livahtaa suusta paljon helpommin kuin minä rakastan sinua.

En tosin vieläkään osaa käyttäytyä normaalisti, kun esimerkiksi appiukko sanoo meille "I love you both". Hehee, kiitos. Kyllähän minäkin sinusta tykkään, mutta jätetään nuo love yout vielä ainakin toistaiseksi sinun poikasi yksinoikeudeksi.

Kyllä tässä vielä muutama tovi menee, ennen kuin olen täysin sinut tämän kaiken näennäisen hellyyden keskellä. Halaaminen on monesti vain tapa sanoa terve tai heippa. Jotkut vilkuttavat, jotkut paiskaavat kättä. Jotkut halaavat. Jotkut eivät. En haluaisi vedota tässä halaamiskammossa mihinkään kulttuurieroihin, sillä esimerkiksi toinen mummoni on kova tyttö halaamaan, eikä siinä ole mitään outoa. Ei kai tämä mikään perisuomalainen piirre ole, minulla vain sattuu olemaan suht' suuri henkilökohtainen tila. Joskus olen ottanut vaivihkaa pari askelta sivulle/taakse, kun jonkun puolitutun kaverilliset lähentely-yritykset ovat alkaneet ahdistaa, tai kun joku on vain yksinkertaisesti seissyt liian lähellä minua.

Oman tilan ottaminen taitaa olla jatkossakin onneksi minun oikeuteni.

*****

Fakta #62: Olen ollut yhden kesän puhelinmyyjänä. En mene uudestaan, ellei ole ihan pakko.

Fakta #63: Käytiin sunnuntaina katsastamassa Blue October downtownissa. Bändistä tekee erityisen se, että meidän kihlasormusten kaiverrukset ovat peräisin heidän lyriikoistaan.

Taattua kännykkälaatua.