Vaihdon loppuminen ja Suomeen palaaminen aiheutti suuremman kulttuurishokin kuin itse vaihtovuosi ja Yhdysvaltoihin (väliaikaisesti) muuttaminen. Ei niinkään sen takia, että olisin amerikkalaistunut yhdeksässä kuukaudessa niin paljon, etten enää osannut suomea, vaan sen vuoksi, että elo Emporiassa oli niin todellisuudesta irrallaan, ettei läheskään samanlainen meno voinut mitenkään jatkua Suomessa. Suomessa oli oikeita velvollisuuksia ja aitoa arkea, vaikka toki välillä juhlaakin. Mutta ei joka hemmetin ilta.
Myös suhde Scottyn kanssa muuttui Suomeen paluun jälkeen. Tiesin, että olisi molemmille parempi, jos lopettaisimme yhteydenpidon, toisissamme roikkumisen ja sen aiheuttaman itsekidutuksen. Oli hetkiä, jolloin vihasin Scottya, vihasin itseäni. Oli kuitenkin myös hetkiä, kun uskalsimme molemmat näyttää haavoittuvaisuutemme ja puhua rehellisesti. Ja ne tunteet... Ne eivät kadonneet käskemällä mihinkään.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Tiistai 22.5.2007 klo 03:37
Present Day
Palataanpa hetkeksi nykyhetkeen, ennen kuin jatkan tarinoita menneisyydestä. Juttelin tuossa nimittäin S:n kanssa pitkästä aikaa oikein kunnolla. Siis ennen kuin se lähti vaihteeksi Ty(tt)ökaverin kanssa ulos. Sain sen keskustelemaan, mikä ei ole mitenkään helppo tehtävä. Puhuttiin siitä, miten tämä meidän ystävyys tästä nyt oikein etenee, kun molempien tunteet ovat vielä aikas vahvoja. Ne tunteet pitää nyt vain tunkea väkisin taka-alalle ja yrittää olla pelkkää kaveria. Easier said than done.
S sanoi minulle eilen, ettei hän voi toimia minulle turvaverkkona, kun sanoin, että tällä hetkellä on jotenkin vaikeaa. Monen asian summa, sano. Nooh, en todellakaan edes oleta sen toimivan minun turvaverkkona, koska ei se koskaan ole sellainen ollutkaan, ei edes yhdessäoloaikana. Minä sen sijaan olen ollut sen kainalosauvoina useammankin kerran. Reilu peli, eikö?
Eilen mietin jo, että olisi varmaan parempi, jos ei puhuttaisi vähään aikaan. Minua satuttaa se, että Ty(tt)ökaveri melkein sanelee S:n aikataulun ja se, että melkein järjestään kaikki puhelut loppuvat siihen, että Ty(tt)ökaveri kilauttaa S:n puhelimeen ja kertoo jo odottavansa alhaalla. Vaikkeivät he seurustele, minusta se kuulostaa siltä, että Ty(tt)ökaveri olisi tyttökaveri. Siispä miksi kiusaisin itseäni toistamalla illasta ja aamusta toiseen saman rituaalin?
Koska haluan. Tänään juteltiin asiasta pikaisesti (no, 40 minuuttia). Tiedän, oikeasti tiedän, ettei me S:n kanssa päädytä yhteen, niin surullista kuin se onkin, mutta tosiasiat on hyväksyttävä. Miksipä sitä sinnittelisi tässä nyt semmoisen ihmisen takia, joka ei voi olla minulle turvaverkkona edes nyt. Mikä tämän tilanteen muuttaisi semmoiseksi, että päätettäisiin olla yhdessä? Tai edes voitaisiin olla yhdessä.
Tässä on nyt yritettävä olla pelkkiä ystäviä, jotten menetä sitä ihmistä kokonaan. En sitten tiedä, mitä tapahtuu, kun jompi kumpi oikeasti alkaa seurustella jonkun uuden ihmisen kanssa. Sen S sanoi, ettei hän todellakaan halua kuulla minun uusista tuulista mitään. Tuskin voidaan sitten tulevaisuudessa olla yhteydessä ihan niin paljon, kuin nyt ollaan. Jospa se tapahtuisi jotenkin luonnollisesti, ilman itkua ja parkua. Se on sen ajan murhe sitten. Jos on murhe ollenkaan.
S halusi hyvin miehekkäästi keksiä minun ongelmaan ratkaisun. Halusi miettiä asiaa rauhassa ja antaa neuvoja sitten myöhemmin. Sanoin, että ei ei ei, en minä sitä todellakaan halua. Minulle on jotenkin todella tärkeää, että se tietää, että minä pärjään omillani, enkä tarvitse sen apua. Haluan vain jutella sen kanssa asioista. Haluan tietää, etten ole yksin tässä tilanteessa. Ja sen sainkin tietää. Se kertoi, että kyllä hänelläkin on vaikeuksia, vanhoja tunteita, you name it. Sain myös varmistusta siihen, että S ja Ty(tt)ökaveri ovat oikeasti pelkkiä kavereita.
Ihan niin kuin mekin.
Keskiviikko 23.5.2007 klo 21:23
Blast from the Past
Otetaanpa vielä yksi vilkaisu menneisyyteen, ennen kuin alan elää taas nykyhetkessä. Tai ainakin yritän.
Ensimmäiset päivät Suomessa ovat menneet haukotellessa, nukkuessa, netissä, musisoidessa, haukotellessa lisää, ikävöidessä, ikävöidessä, ikävöidessä. Facebookiin voisi laittaa jonkun eston, jottei tulisi katseltua kuvia ja luettua ikävöiviä viestejä. Tai läheteltyä itse sellaisia. Unirytmi on vieläkin sekaisin, mutta eiköhän se siitä taas tasoitu. Ihan kuin ikäväkin. Toivottavasti.
Juttelin tuossa sunnuntaina Justinin kanssa, ja hän kertoi minulle mielenkiintoisen tarinan. Jason, joka kävi vielä muutama päivä aikaisemmin melkein sääliksi, oli valehdellut työkaverilleen viettäneensä maanantain ja tiistain välisen yön (minun viimeisen yön) minun luonani. Työkaveri sitten oli taas kertonut jutun Justinille, joka oli haistanut jutussa jo silloin palaneen käryä; Justinhan oli meidän kanssamme uima-altaalla loppuun (viiteen) asti, joten hän näki myös Jasonin hermoromahduksen aiemmin. Ajattelipa kuitenkin varmistaa totuuden kysymällä asiasta suoraan minulta. Todellisuudessahan valvoin Joshin kanssa kymmeneen asti aamulla, ja jos Jason on ollut yötä meidän kämpässä, niin hyvin on ollut piilossa.
Kävin lauantaina kylässä kummitytön luona. Tyttö oli innoissaan, kun vein Wal-Martista ostetun Bratzin tuliaiseksi. Oli mieluinen tuliainen, ja oli todella mukava seurata vierestä kohta kouluikäisen intoa. Kummitytön pikkuveli, kohta kolme vuotta, esitteli minulle autojaan ja ilmeitään ja kysyi minulta jossain vaiheessa: "Anni, onko sinulla tissit?" Naurahdin, että taitaa minulla olla. "Tarkista." Tarkistin, mutta sepä ei pikkumiehelle riittänyt: "Näytä." Sain naurultani sanottua, että sinähän käyt suoraan asiaan, ja viereisestä huoneesta kuului sedän ääni: "Isäänsä tullu."
Toisin sanoen, on täällä kotosalla ollut mukavaakin, ei pelkkää ikävää. Perjantaina käytiin armeijaveljen kanssa paikallisessa parilla kaljalla. Silloin tosin teki mieli itkeä: oli ikävä Emporiaan ja Beer:30:iin, mutta vielä enemmän masensi se seikka, ettei Pitäjäntuvalla ollut muuttunut mikään. Tänään on vissiin lähdettävä uudestaan. Euron kaliat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti