Itsekidutus ja mustasukkaisuus saivat aivan uusia ulottuvuuksia toukokuun lopulla, kun Scotty kertoi kutsuneensa koko ajan läheisemmäksi käyneen naispuoleisen työkaverinsa ja oikeastaan ainoan itärannikkolaisen ystävänsä mukaan float tripille, jonne minutkin oli kutsuttu ja jonne oli menossa paljon yhteisiä tuttujamme.
Kesällä 2007 rämmimme molemmat pohjamudissa ja näytimme varmasti rumimmat puolemme toisillemme. Vaikka dramaattisemmat käänteet suhteessamme olivat tapahtuneet jo aiemmin keväällä, niin itsekkäästi ajatelleen se oli minulle helpompaa aikaa, sillä vietin vielä vaihtovuotta ja olin kunnon sosiaalinen perhonen. Suomessakin minulla oli toki hauskaa kavereiden kanssa, mutta kuten aiemmin totesin, myös oikeita velvollisuuksia, enkä voinut viettää kaikkea aikaani pakoillessa kipeitä asioita ja todellisuutta kuten Emporiassa. Suomessa tilanne kääntyi päälaelleen - käytin kaiken mahdollisen ajan analysointiin ja märehtimiseen.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
30.5.2007 klo 02:28
Haavat auki
Onhan se tämäkin aika kirjoitella, varsinkin kun pitää aamulla mennä kasiksi töihin. Ei vain hirveästi väsytä, kun parin päivän aikana on tullut nukuttua vissiin yhteensä seitsemän ja puolen tunnin verran päikkäreitä. Äskeinen nettipuhelu S:n kanssa vei viimeisetkin unenrippeet silmistä.
Pelailtiin ja juteltiin niitä näitä, kunnes se yhtäkkiä kysyi, lupaanko olla suuttumatta, jos hän kertoo minulle jotain. Sydän pomppasi tietysti kurkkuun. Se sanoi kutsuneensa Ty(tt)ökaverin retkelle Kansasiin, jonne minutkin kutsuttiin (ja jonne en sattuneesta syystä pääse). Sanoi kutsuneensa hänet kuukausi sitten, kertoi vasta nyt, kun oli yrittänyt löytää hyvää aikaa kertoa asiasta. Siinä vaiheessa pysyin vielä yllättävän rauhallisena.
Vaan sitten juttu levisi käsiin. Kysyin S:ltä, onko heidän välillään menossa jotain (täältä kaukaa seurattuna on vaikuttanut siltä, että koko ajan on pienet viritelmät menossa). Se vastasi: "Ei juuri nyt." Täh? "Ei tällä hetkellä." Lopetin pelaamisen siihen paikkaan ja pyysin pientä selvennystä. Se sanoi, että he ovat nyt kavereita, ei muuta. Entä tulevaisuudessa? "En minä tiedä."
Jos kyse olisi kenestäkään muusta kuin Ty(tt)ökaverista, en kokisi asiaa läheskään yhtä voimakkaasti. Hän on minulle kuin punainen vaate. Here's why: Kun S alkoi hengailla Ty(tt)ökaverin kanssa helmikuussa, meidän välit etääntyivät välittömästi. Lukekaapa vaikka helmikuun merkintöjä, kyllä sieltä huomaa muutoksen aika selvästi. Enkä ihan kaikesta tietysti kirjoittanutkaan. Ty(tt)ökaveri on siis koko ajan ollut minulle uhka, kilpailija, enkä todellakaan halua seurata vierestä, jos heidän välilleen nyt sitten kehkeytyy jotain muutakin kuin ystävyyttä. Sanoinkin S:lle, etten voi pyytää häntä tekemään yhtään mitään, mutta voin vaikuttaa siihen, miten paljon haluan asian kanssa itseäni kiusata.
Ja sitten S otti sanansa takaisin. "Lupaan, ettei meidän välillä tule olemaan koskaan mitään", se sanoi hiljaa. Ja hetken päästä: "Haluatko tietää, jos jotain tapahtuu?" Ahhh, miehet! Siinä sitten yritin selittää, miksi en tykkää Ty(tt)ökaverista ollenkaan, miksi minusta tuntuu tältä, diipa daapa. Ja S meni taas välittömästi perusmoodiinsa, eli puolustuskannalle, marttyyriksi. Meidän tavat keskustella asioista ovat täysin erilaiset, mutta jotenkin me aina saadaan asiat selvitettyä. Niin tänäänkin.
S sanoi, että häneen(kin) sattuu. Hän ei todellakaan ole päässyt yli tapahtuneesta ja hän vielä syyttää itseään kaikesta. Sanoin, etten minä syytä häntä, eikä hänenkään siis pitäisi. Syyttää kuulemma silti. Se sanoi, että viimeisen puolen vuoden aikana se on käynyt tunnetasolla asioita läpi 20 vuoden edestä. Ja osasi se jotenkin päätellä minun äänestä tai puheista, en tiedä, että haluan kuulla sanat: "Älä koskaan epäile, ettenkö välittäisi sinusta." Se luetteli vielä todisteita siitä, miten hän on osoittanut välittämistään teoilla ja sanoilla. Kaulakorunkin se mainitsi monta kertaa. Sanoi vielä ihan puhelun lopuksi, että jos minulle ikinä tulee semmoinen olo, ettei hän välitä, niin minun pitää vain katsoa kaulakorua ja hymyillä. Koska hän haluaa saada minut hymyilemään. Aina. "Haluaisin tehdä kaikkeni, että voisit olla minun kanssa täällä."
Sain sen jäämään kotiin vielä joksikin aikaa, vaikka sillä olikin vähän kiire tuulettumaan (arvatkaa kenen kanssa). Se sanoi, että se haluaa päästä juomaan (alkkis), koska se on pahoittanut minun mielen. Lopetettiin puhelu kuitenkin hyvillä mielin ja hymyssä suin, muisteltiin "vanhoja" hyviä aikoja. Varsin hyviä ne olikin. Eikä ajan ole tarvinnut edes kullata muistoja, ei kai tässä muuten enää toisessa roikuttaisi. Toisaalta tieto siitä, että siellä sekin kärvistelee samojen tunteiden kanssa kuin minäkin auttoi, toisaalta taas ei yhtään. Miten tästä nyt edetään? Pysytäänkö paikoillaan? Ei, ei voida. Jos se, muka järkiperäinen ihminen, ei ole päässyt vielä minusta yli, mitä mahdollisuuksia minulla, valitettavan tunneperäisellä ihmisellä, on päästä siitä yli?
Onpa taas harvinaisen heikko olo. S sanoi minulle, että ollaan molemmat oltu yllättävän vahvoja asian suhteen. Heikommat olisivat kuulemma romahtaneet aikoja sitten. Monesti ollaan noustu syvästä kuopasta, ja vieläkin näköjään taistellaan. Ei ehkä pitäisi. Olisi molemmille paljon helpompaa, jos siirryttäisiin eteenpäin, mutta itse prosessi olisi varmasti vaikea. Ärsyttää myöntää, mutta luultavasti ainoa keino päästä S:stä yli on löytää joku uusi miekkonen tilalle. Siinäpä olisi uusi suhde terveellä pohjalla. Olisi kiva, jos voisin väittää olevani niin vahva nainen, etten tarvitse mitään miehiä elämääni, mutta nyt on näköjään semmoinen tilanne, että pitää vain hypätä toisesta liaanista toiseen. Minusta ei ole nyt hyppäämään tyhjän päälle.
Mutta entä jos ei halua päästää edellisestä köynnöksestä irti?
31.5.2007 klo 17:54
Too Many Questions
Eilen oli töissä aikaa enemmän kuin tarpeeksi miettiä yöllistä puhelua. Aamulla piti jo melkein taistella kyyneleitä vastaan. Melkein. Siinä päivän edetessä työkavereiden kanssa jutustelu ja pelleily sai ajatukset onneksi hetkeksi muualle, mutta muutama kysymys pyöri mielessä.
Halusin päästä selvittelemään asioita illalla, kuten tarkoitus oli. S kysyi minulta yöllisen puhelun päätteeksi, haluanko jutella hänen päästyä töistä. Ei pelata. Jutella. Noh, kävi toisinto viime keskiviikosta. Jäi sitten kysymykset kysymättä.
Kysymykset, kuten: Miksi et haluaisi kuulla uusista viritelmistäni mitään, jos kerran olisit onnellinen puolestani, kuten sanoit? Jos olisit onnellinen puolestani, olisitko onnellinen vain sen takia, että voisit päästää irti syyllisyydentunnostasi? Olisitko kutsunut miespuolisen kaverin mukaan retkelle? Viettäisitkö näin paljon aikaa miespuolisen kaverin kanssa?
Ja luottamus. Mietin nyt, missä asioissa voin luottaa S:ään ja missä en. Mitä se kertoo, mitä jättää kertomatta. Mitä on tapahtunut, mitä se tietää tapahtuvan. Tänään oli sitten kiva jatkaa töissä näiden mietteiden pyörittelyä. Pitikin ehkä hölmöillä vähän tavallista enemmän. Onneksi muillakin oli jäänyt aamulääkkeet ottamatta.
Enkä tiedä, milloin asianomaisen kanssa pääsee asiasta keskustelemaan. Haluaisin nyt jotain selvyyttä tähän tilanteeseen. En vain jaksa roikkua enää. En jaksa, koska tämä sattuu. Joka kerta, kun S lähtee Ty(tt)ökaverin kanssa ulos, sydämeni särkyy vähän. Kun S kertoi kutsuneensa Ty(tt)ökaverin mukaan retkelle, pumppuun taisi tulla aika iso särö, joka suureni heti rotkoksi, kun S ei kieltänyt romanttisten viritelmien mahdollisuutta. Haluaisin kuitenkin selvitä tästä tilanteesta edes kohtalaisen ehjällä sydämellä.
Se taitaa vain olla toiveajattelua. Me on hävitty tää peli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti