Hyvästely oli raskasta. Henkisesti ja fyysisesti. Ne lentokentillä vietetyt viimeiset yhteiset hetket ja sormenpäihin vienosti väreilemään jäänyt kosketus lamaannuttivat ihan joka kerta. Siihen ei tottunut, vaikka kokemusta kertyikin.
Olen joskus tainnut kirjoittaakin, miten kaukosuhdeaika oli matematiikkaa täynnä. Aina laskettiin jotain. Yleensä päiviä reissuun, ja yhdessä ollessa sitten tietysti vaalittiin jokaista jäljellä olevaa päivää ja pelättiin sitä viimeistä. Joka ikinen kerta Kansas Citystä lähtevään koneeseen kävely oli äärimmäisen vaikeaa, ja piti kerätä kaikki voimanrippeet siihen, etten kääntynyt kannoillani ja juossut kentältä hysteerisenä ulos.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Maanantai 24.3.2008 klo 14:53
Ei ihan vielä, eihän?
Eilen se sitten iski. Lähtömasennus. Aika pitkään siinä meni, ennen kuin se päälle hiipi, mutta tällä kertaa se iskeytyikin sitten päälle oikein voimalla. Eilen illalla nukkumaan mennessä se lamaannutti. S nukkui jo, mutta minä valvoin puoli neljään yrittäen hokea itselleni, että olen vielä täällä, S on vielä lähellä. Eipä paljoa auttanut.
Tänään on viimeinen päivä. Paineet on kovat. Jokaisen minuutin pitäisi olla täydellinen ja ihana. Vaan mahdotontahan se on. Ja mikä se lopulta on täydellistä? Kävely eläintarhassa auringonpaisteessa, käsi kädessä (perjantaina). Grillaaminen lämpimällä takakuistilla (keskiviikkona ja lauantaina). Herääminen tiukkaan halaukseen (joka aamu). Siinä pieniä pilkahduksia täydellisistä onnenhetkistä.
Illalla olisi tarkoitus käydä katsomassa vähän jalkapalloa ja syödä hyvin. Ennen ja jälkeen jalkapallon. Jospa voisin unohtaa huomisen ja lähtemisen edes hetkeksi ja nauttia jäljellä olevasta ajasta. Asiaa ei auta yhtään, että muistan hyvin elävästi, miten kamala eronhetki viimeksi oli. Kyllähän se pahin ikävä helpottaa parissa päivässä, mutta niiden parin päivän ajan se ikävä on aika tuskaista ja lamaannuttavaa. Uusi reissu on jo suunnitelmissa, eikä siihen nyt kovin pitkään olisi, mutta arvatkaapa, helpottaako se hyvästelyä yhtään.
No, joku päivä reissuaminen ja lähteminen loppuu, luotan siihen vakaasti. Toivottavasti pian, sillä kyllä tämä lähteminen (ja sen pelkääminen jo paria päivää ennen) syö naista ja miestä sen verran, että lähtemisen vatsa alkaa olla jo varmasti aika täynnä. Jälleennäkeminen on aina riemua täynnä ja puolentoista vuorokauden matkustamisen arvoista, mutta lähteminen...
Nonnih, masistelu sikseen. Vielä on kesää jäljellä. Tämän illan, ensi yön ja huomisaamun verran.
Tiistai 25.3.2008 klo 16:07
Ikävä
Chicagossa. Taas. Kansas Cityyn vievä lento houkuttelisi paljon enemmän kuin Pariisiin suuntaava kone. Äh.
Eilinen meni yllättävän hyvin. Tulihan sitä tietysti itkeä tuhrattuakin (siis minun taholta), mutta enimmäkseen kuitenkin naureskeltiin ja hymyiltiin. Tänään olen ollut yllättävän vahva, sain nimittäin pidettyä kyyneleet poskien ulottumattomissa yhtä poikkeusta lukuunottamatta, mutta tiukkaa teki. Kädestä irti päästäminen on aina yhtä rankkaa.
Nyt on kai vaan suunnattava katse taas tulevaan. Oli nimittäin sen verran mahtireissu, jälleen kerran, että tahdon heti takaisin. Vaan enpä ihan heti pääse, ja se on nyt vain kestettävä. Kestettävä on vielä monen, monen tunnin matkustaminenkin (mm. Charles de Gaulle'lla seikkailu, kamala kenttä). Olen saanut lentokentistä ja -koneista ihan tarpeeksi, mutta jostain kumman syystä sitä vain jaksaa takamustaan puuduttaa istumalla tuntikaupalla.
Sanottu on nämäkin asiat moneen kertaan, mutta eivätpä ne näytä miksikään muuttuvan.
Ikävä. |
Mä muistan alun kaukosuhdeajalta sen, että pahinta oli, kun ei tiennyt, milloin ajanjakso loppuisi. Silloin ne lähdöt tuntui kaikkein pahimmilta ja aina lentokentällä käytiin läpi mahdollisuudet ja vaihtoehdot kaukosuhteesta irti pääsemiselle. Kun sitten alkoi olla näköpiirissä kaukosuhteen loppuminen, viikon tai parin erossaolot ei tuntuneet enää missään, ja oma suhteeni lentokenttiin parani huomattavasti.
VastaaPoistaSepä just - epätietoisuus tulevasta ja siitä, kuinka kauan oli jaksettava. Minä aloin nauttia muutenkin elämästä enemmän, kun kaukosuhdejakso oli tulossa loppuunsa. Vietin aikaa kavereiden kanssa, enkä selkä kyyryssä tietokoneen edessä.
PoistaAivan tismalleen sama kokemus. Ensimmäisinä kertoina epävarmuus oli suurinta ja eron tuska samoin. Ne päivien laskut. (Ja se kun laskurissa oli kuukausia takana JA edessä.) Ei yhtään niin vaikeaa lopussa, ja olen valtavan onnellinen siitä vuodesta, jonka vietin Suomessa muuttopäätöksen jälkeen ja viisumia odottaessa. Vietin sen hyvin!
PoistaVoi kun näitä kommentteja voisi peukuttaa (nim. FB-addikti)!
Poista