Hirmu kiva aamunavaus

Tämä päivä ei ole ollut yhtään pöllömpi tähän mennessä. Aloitin aamuni metsästämällä meille onnistuneesti liput Shinedownin akustiselle keikalle, joka myytiin loppuun kolmessa vartissa. Oi onnea! Viime viikonloppuna nähtiin muuten Buckcherry, ja minä olen nyt onnellinen Buckcherry-rumpukapulan omistaja. (En tosin itse saanut koppia, kun rumpali heitti kapulan yleisöön, mutta takana seissyt kaverinipa koppasi sen kiinni ja antoi minulle.)

Menestyksekkään metsästysreissun jälkeen suuntasin postiin hakemaan Suomesta tulleen paketin. Sisältö oli aika mieluisa:

Kuvaan tunkenut kissa ei löytynyt paketista vaan ihan omasta takaa.

Oli siellä paketissa muutakin, kuten S:n loput gradukopiot ja minun päiväkirjat, mutta ei niillä saa suuta yhtä makeaksi (suolaiseksi) kuin näillä herkuilla. S esitti jo vienon toiveen, etten söisi viittä pussillista Turkkareita tänään.

We'll see...

*****

Fakta #67: Tykkään hurjasti käsitöiden tekemisestä. Olen väkertänyt mm. aika monta mattoa, liinaa, ryijyä (näitä enimmäkseen mallikappaleiksi ja tilaustöinä ollessani harjoittelussa käsityökeskuksessa) ja yhden täkänänkin. Neulotut tekeleet taitavat kuitenkin viedä voiton lukumäärällisesti.

Isänmaan toivot ja toivottomat

Välillä se pistää silmään ja pahasti, vaikkakaan ei enää niin paljon kuin aiemmin. Siihen tottuu, vaikka sitä ei voi olla näkemättä tai kuulematta. Se on kaikkialla. Patriotismi, isänmaallisuus, nimittäin.

En usko, että koko maasta löytyy autokauppaa, jonka pihassa ei olisi edes yksi tähtilippu liehumassa. Autojen persuuksissa näkyy monesti isänmaallisia tarroja. Ulkona ei voi liikkua näkemättä USA:n lippuja, telkkaria on melkein mahdotonta katsoa törmäämättä vähän väliä patrioottisiin palopuheisiin (tästä vastuussa ovat pääosin poliitikot). Suuressa osassa amerikkalaisista kouluista, jopa esikouluista, aamu alkaa lippuvalalla:

I pledge allegiance to the flag of the United States of America, and to the republic for which it stands, one nation under God, indivisible, with liberty and justice for all.

Jokainen päivä on hyvä päivä juhlistaa amerikkalaisuutta. Sitä oikein hokemalla hoetaan, että tässä sitä ollaan; maailman paras kansa (ähäkutti, Newsweek oli eri mieltä, ja siitäkös kohu syntyi, tosin Suomessa enemmän kuin täällä). Vaikka vihaan yleistämistä, voisin rohkeasti sanoa, että amerikkalaiset ovat ylpeitä amerikkalaisuudestaan.

Urheilutapahtumat aloitetaan odotetusti vähän samaan tyyliin kuin Suomessakin, kansallislaululla, mutta, ah, paljon prameammin. Katsomossa seisotaan käsi sydämen päällä ja lauletaan Star-Spangled Banneria antaumuksella. Ok, tämän ymmärrän. Tämä kuuluu asiaan. Tässä maassahan ratkaistaan muuten mm. baseballin World Series ihan omin voimin (kanadalaisetkin saavat tosin osallistua leikkiin). Mitä tuota suotta olemaan vaatimaton.

En tiedä, miksi olin edes yllättynyt, että tänä kesänä näkemämme musikaalin aluksi koko katsomo nousi seisomaan, kääntyi kohti lipputankoa (oltiin siis ulkoilmateatterissa) ja laulaa luritteli kansallislaulun. Minä olin niin hölmistynyt, että melkein nauratti. Pihisin S:lle, että tämä menee nyt kyllä jo liian pitkälle. S:n selitys oli, että musikaalissa on mukana paljon highschoolilaisia, ja tämä on tavallaan heidän urheilutapahtumansa. Aha.

Minua ei isänmaallisuuden osoittaminen haittaa, kunhan se ei mene liiallisuuksiin. Niin kauan, kuin ollaan ylpeitä omasta maasta, mutta myös suvaitsevaisia ja kunnioittavia muita kohtaan, se on ihan okei. Tämänkokoisessa maassa tarvitaan jokin yhdistävä tekijä pitämään kansakunta koossa, ja patriotismi toimii tässä tapauksessa loistavana liimana. Uskonnosta tai politiikasta ei taida olla yhtenäistämisessä mitään apua, päin vastoin.

Suomen päässä ollaan valitettavasti menty siihen, että jos jonkun takin pieltä koristaa sininen risti tai seinällä roikkuu Suomen lippu, minä näen sinisen ja valkoisen lisäksi punaista, sillä minä yhdistän nuo symbolit äärimmäiseen, ylimieliseen ja suvaitsemattoman isänmaallisuuteen. "Suomi suomalaisille" ja niin edelleen. Normaalisti lippua vilautellaan vain erikoistapauksissa, kuten juhlapäivinä ja Suomen voittaessa MM-lätkämittelöt; muuten se saa olla nätisti taiteltuna jossain kaapin perukoilla. Sääli, sillä minusta olisi ollut mukava tuoda kaunis Suomen lippu mukanani tänne ja laittaa se jonnekin näkyville, mutta noiden aiemmin mainittujen mielleyhtymien vuoksi en halua, ainakaan vielä. Amerikan lippua taas voi heilutella ihan vaikka maanantain kunniaksi, eikä se tarkoita, että lipunliehuttelija olisi suvaitsematon ja ylimielinen, vaikka toki näitäkin liputtajia mahtuu ryhmään amerikkalaiset.

USA muuten sijoittui eräässä 30 kehittyneen maan välisessä koulutukseen liittyvässä tutkimuksessa häntäpään sijoille kaikessa muussa paitsi oppilaiden itsevarmuudessa; siinä se oli ykkönen. Olisikohan tällä sokealla USA on paras! -hypetyksellä, jota voisi ilkeästi aivopesuksikin kutsua, mitään tekemistä asian kanssa?

Suomi taas oli saman tutkimuksen kärjessä. Nyt voisi vähän heilutella sitä siniristilippua ja olla ylpeä suomalainen.

*****

Fakta #66: Kirjoitin kandintutkielmani aiheesta amerikkalainen patriotismi ja sen yhdistävä voima.

Uskomatonta

Käytiin eilen kaveriporukalla syöpöttelemässä. Siinä illankähmässä kevyt keskustelu kulkeutui politiikan kautta uskontoon. Itse en ole millään tavalla uskonnollinen, mutta minun mielestä kaikkien kukkien tulee antaa kukkia, kunhan kukka ei kukkimisellaan loukkaa toisia. Kaveriporukalla oli vähän samanlaiset ajatukset, mutta olen toki päässyt vaihtamaan ajatuksia täysin toista mieltä olevienkin kanssa.

Kansasissa kun ollaan niin ei voi olla puhumatta evoluutioteoriasta ja siitä, kannattaako sitä vai ei (tai useammin, uskooko siihen vai ei). Reilu vuosikymmen sitten uuden tieteenopetuksen standardien mukaan evoluutiosta, Maan iästä ja universumin muodostumisesta ei saisi kouluissa puhua. Jokainen koulupiiri sai kuitenkin päättää, miten asiaan suhtautuvat. Muutama vuosi myöhemmin kouluissa alettiin opettaa älykästä suunnittelua evoluution rinnalla/sijasta. Tällä hetkellä ollaan käsittääkseni takaisin lähtötilanteessa, eli tiedetunneilla opetetaan tiedettä, ei kreationismiä tai älykästä suunnittelua.

Evoluutioteoria on siis täällä melkoinen kuuma peruna, kuten myös se, jos joku sanoo olevansa ateisti. Paikalliset leimaavat itsensä yleensä mieluummin agnostikoksi kuin ateistiksi, sillä Raamattuvyöhykkeellä ateisti on melkein kirosana.

Haluan täsmentää, että mielestäni jokaisella on täysi oikeus uskoa tai olla uskomatta, ja sitä oikeutta täytyy kunnioittaa. Se, etten itse näe asioita samalla tavalla kuin joku muu, ei tarkoita sitä, että minun katsontatapani olisi jotenkin toista parempi.

Silti leukani putosi lattialle asti muutama vuosi sitten eräällä historiantunnilla kansasilaisessa yliopistossa. Oltiin käsitelty jo muutaman viikon ajan alkuperäisasukkaiden historiaa, opettaja kun oli melkoinen inkkarifani. Keski-ikäinen kurssitoverini tokaisi kesken erään tunnin, että kaikkien näiden historiallisten keskustelujen ja todisteiden perusteella hän taitaakin uskoa, että maailma on vanhempi kuin 6000 vuotta.

No, ei kai siinä, uskokoon jokainen mitä haluaa, mutta oikeasti... Miten voi opiskella collegessa historiaa, jos ei usko maailman olevan vanhempi kuin 6000 vuotta? En ole törmännyt Suomessa kovinkaan moneen Raamatun kirjaimellisesti ottavaan ihmiseen, mutta Raamattuvyöhykkeellä heitä(kin) tuntuu riittävän.

Jos aihe amerikkalaiset ja uskonto kiinnostaa, katsokaa vaikka yhden suosikkikoomikkoni, itseään avoimesti ateistiksi kutsuvan Bill Maherin elokuva Religulous (alla traileri). Elokuva ei käsittele pelkkää kristinuskoa tai Bible Beltiä, mutta antaa hyvän kuvan siitä, miten äärimmilleen näillä seuduilla homma osataan viedä. Sohvaperunoille on tele-evankelistoja, äärikiihkoilijoille Fred Phelps, evoluutioteorian vastustajille kreationismimuseo ja lapsukaisille ja vähän vanhemmillekin Jeesus-puisto. Jokaiselle jotakin.

Totuuden nimissä on sanottava, että suurin osa täällä tapaamistani ihmisistä ovat fiksuja ja suvaitsevaisia, uskomuksistaan huolimatta tai juuri niiden vuoksi. Olen käynyt monta, monta mielenkiintoista ja asiallista keskustelua täysin toista mieltä olevien ihmisten kanssa, vaikka uskonto voikin olla aika arka aihe. Olisi äärettömän tylsää, jos kaikki olisivat kaikesta samaa mieltä.

Äärimmäisyyksien ihmisiä löytyy jokaisesta maasta, ja täällä nyt sattuu olemaan melko monta ihmistä. Ihan parasta kuitenkin olisi, jos Fred Phelpsin (asuu muuten Topekassa, Kansasissa) kaltaiset kiihkoilijat pitäisivät kiihkoilun omana tietonaan, eivätkä kävisi lisäämässä kaatuneen sotilaan perheen tuskaa osoittamalla mieltään God hates fags -kyltein varustettuna hautajaisten aikana. Kiihkoilla saa, mutta toisten tahallisen loukkaamisen voisi jättää suosiolla väliin.

Toivottavasti minä en loukannut ketään tällä "kiihkoilullani", se ei ollut missään nimessä tarkoitus. Hyvää viikonloppua!

*****

Fakta #65: Olen pelannut Monopolia vain kerran.

Niin Usva vastaa, kuin sille huudetaan

Usva-vauvaa mätkäistiin haasteella Karvahelvetin Caron toimesta. Usvahan oli heti innosta pinkeänä ottamassa haasteen vastaan, vaikkei edes ymmärtänyt kysymyksiä, sillä koira ei taida tajuta sanaakaan suomea. Minä toimin tulkkina ja kirjurina, sillä Usvan kymmensormijärjestelmässä on vielä parantamisen varaa.

Usva ei tällä kertaa haasta ketään, sillä karvainen tuttavapiiri on vielä aika suppea. Omat kissakaverit se haastoi, mutta kissat eivät viitsineet alentua kyseiseen touhuun, yllättäen. Napatkoon tämän siis mukaansa kaikki lemmikinomistajat, joilla sattuu olemaan muutama minuutti aikaa mukavaan höpöttelyyn. :)

*****

Fakta #64: Opiskelin sivuaineena yliopistossa kulttuurienvälistä viestintää.

Halattaisko pikkuisen?

Näille lakeuksille laskeutuessa ja paikallisiin tutustuessa kannattaa varautua oman henkilökohtaisen tilan huomattavaan pienenemiseen, ainakin jos on yhtään samanlainen mörrimöykky kuin minä. Omien kokemusten perusteella voisin sanoa, että täällä Keskilännessä halaillaan ja kosketellaan (ihan siveellisesti, jos jollekin jäi epäselväksi) paljon enemmän kuin kylmässä pohjolassa, jossa toisen ihmisen ruumiinlämmöstä olisi jotain hyötyäkin.

Kaverit pitää halia tervehtiessä ja hyvästellessä. Anoppilasta ei pääse lähtemään, ennen kuin kaikki paikallaolijat on halattu, useasti vielä moneen kertaan. Edellisessä kirjoituksessa yhdessä pääosassa vilahtanut appiukko saattaa mojauttaa pusun poskelle halauksen lomassa. Ensin tämä tapa vähän kauhistutti tätä jäyhää suomalaista, mutta erinäisten empiiristen tutkimusten jälkeen olen todennut, että kyseessä on todellakin ihan yleinen paikallinen tapa.

En tiedä, saatan olla jotenkin poikkeuksellisen läheisyysrajoitteinen, mutta vierastin alkuun tuota kaikkien kumminkaimojen halailua (taidan vierastaa vähän vieläkin). Ensimmäisenä tunteena ei tosin ollut vaivautuneisuus vaan mustasukkaisuus, sillä S:lla on tapana halata kaikki naispuoleiset kaverit (mukaanlukien ex-tyttökaverit) jokaisessa mahdollisessa välissä. Kun huomasin, että pojatkin antavat anteliasti toisilleen bro hugeja, mustasukkaisuus laantui. Halailussa ei ole välttämättä kyse mistään äärettömästä hellyydenosoituksesta. S:lla taas oli alkuun hankaluuksia osoittaa oikeaa hellyyttä julkisilla paikoilla. Meni melko pitkään, ennen kuin se piti minua luontevasti kädestä.

Juuri tämän jokapäiväisyyden vuoksi halailu olikin minulle jotenkin todella vaivaannuttavaa. Suomessa säästin halit läheisille perheenjäsenille ja ystäville, eikä niitä hyvänen aika jaeltu silloinkaan ihan joka välissä (kts. edellisen kappaleen alku)! Nyt en enää onneksi kavahda pahasti sitä, kun joku (puoli)tuttu tunkee lähietäisyydelle, eikä jäyhälle suomalaiselle enää naureta halausrajoitteisuudesta.

Parin oluen jälkeen olen itse ensimmäisenä halaamassa kaikkia seurueeseen kuuluvia (siis hyvästiksi, ei mitään sellaista kännihalailua). Uusi lemppariurheilijani on nimeltään Tamba Hali.

Toinen minulle entuudestaan vähän vieras juttu oli love youn käyttäminen heipan sijasta. S muistaa sanoa jokaisen puhelun lopuksi love you, jos "langan" toisessa päässä on perheenjäsen tai minä (tai no, kai minutkin voisi lukea samaan kategoriaan perheenjäsenten kanssa). Meneehän siitä vähän hohto, kun lausetta koko ajan toistellaan. Toisaalta on aika surullista, että ainakin minulle rakkauden tunnustaminen on ollut tähän asti jotenkin nolo ja erittäin yksityinen asia. Enää en onneksi ujostele ihan samalla tavalla. I love you livahtaa suusta paljon helpommin kuin minä rakastan sinua.

En tosin vieläkään osaa käyttäytyä normaalisti, kun esimerkiksi appiukko sanoo meille "I love you both". Hehee, kiitos. Kyllähän minäkin sinusta tykkään, mutta jätetään nuo love yout vielä ainakin toistaiseksi sinun poikasi yksinoikeudeksi.

Kyllä tässä vielä muutama tovi menee, ennen kuin olen täysin sinut tämän kaiken näennäisen hellyyden keskellä. Halaaminen on monesti vain tapa sanoa terve tai heippa. Jotkut vilkuttavat, jotkut paiskaavat kättä. Jotkut halaavat. Jotkut eivät. En haluaisi vedota tässä halaamiskammossa mihinkään kulttuurieroihin, sillä esimerkiksi toinen mummoni on kova tyttö halaamaan, eikä siinä ole mitään outoa. Ei kai tämä mikään perisuomalainen piirre ole, minulla vain sattuu olemaan suht' suuri henkilökohtainen tila. Joskus olen ottanut vaivihkaa pari askelta sivulle/taakse, kun jonkun puolitutun kaverilliset lähentely-yritykset ovat alkaneet ahdistaa, tai kun joku on vain yksinkertaisesti seissyt liian lähellä minua.

Oman tilan ottaminen taitaa olla jatkossakin onneksi minun oikeuteni.

*****

Fakta #62: Olen ollut yhden kesän puhelinmyyjänä. En mene uudestaan, ellei ole ihan pakko.

Fakta #63: Käytiin sunnuntaina katsastamassa Blue October downtownissa. Bändistä tekee erityisen se, että meidän kihlasormusten kaiverrukset ovat peräisin heidän lyriikoistaan.

Taattua kännykkälaatua.

Pick Your Battles

Vaikka ollaan oltu naimisissa jo reipas vuosi, niin pääsin (?) nauttimaan (?) appivanhempien lähellä elämisestä vasta muutama kuukausi sitten. Olen siinä mielessä erittäin onnellisessa asemassa, että sekä appiukko että anoppi tuntuvat tykkäävän minusta, enkä ole vissiin pilannut heidän poikansa elämää, vaikka sen kahdeksi vuodeksi kylmään pohjolaan houkuttelinkin.

Nyt on ehkä kuitenkin ollut havaittavissa pieniä yliannostuksen oireita allekirjoittaneen kohdalla. Viikottaiset perheillalliset ovat kyllä mukavia, mutta kun S:n perheessä on aina meneillään joku kriisinpoikanen. Kriisit vaihtelevat tutun vakuutusyhtiön vaihtamisesta koiranpennun hankkimiseen. Mistään vakavista jutuista ei siis ole kyse, S:n isä vain kokee saaneensa osakseen vääryyttä, jos häntä ei olla konsultoitu asian (minkä tahansa asian) suhteen. Koko illallinen sitten kuunnellaan naljailua, puolin ja toisin, ja tallotaan vähän kuvainnollisesti (ainakin vielä toistaiseksi) varpaitakin.

Otetaan nyt esimerkiksi tuo koiranpennun hankkiminen, kun se sattuu läheltä liippaamaan. S:n siskon mies oli mennyt ostamaan bulldogin pennun, ihan omine nokkineen. Oli kyllä kertonut vaimolleen aikeistaan, mutta vaimo ei ollut uskonut. Koiran saavuttua kotiin, S:n isä päätti työntää koko kouransa soppaan ja alkoi arvostella miehen päätöstä hankkia koira. "Ostit sitten koiran ilman vaimosi lupaa. Mihin tarvitset toista koiraa?" kysyi mies, jolla itsellään on kotona kaksi koiraa (joista toinen on pomeranian, jotka tunnetusti ovat hyvin tarpeellisia koiria). Uusi onnellinen koiranomistaja otti koko piruilun ihailtavan rauhallisesti, eikä heittänyt bensaa liekkeihin. Minähän olisin saattanut samassa tilanteessa hujauttaa nuotioon vähän 87-oktaanista, jota täällä yleisesti tankataan.

Kun S toi Usvan kotiin ja soitti äidilleen kertoakseen mukavista uutisista, appiukko soitti perään ja kysyi, eikö Annin olisi ollut järkevämpi hankkia työpaikka kuin koira. No joo, point taken, työpaikka olisi varmasti järkevämpi tapa viettää aikaa kuin koiranpennun kanssa touhuaminen, mutta tämä(kään) asia ei varsinaisesti vissiin appiukkoselle kuulu. Liukenin yläkertaan puhelun ajaksi, sillä en halunnut möläyttää mitään sopimattomuuksia.

Dozer, Usva ja sen verran vauhdikkaat leikit (vaikkei kuvan perusteella ehkä uskoisikaan), että molempien saaminen kuvaan oli melko mahdoton tehtävä.

Nyt kun meillä on koira, meitä on arvosteltu S:n siskon matkimisesta. En oikein ymmärrä, mihin tämä perustuu, sillä en löydä montaakaan yhtäläisyyttä. Me asutaan kerrostalokaksiossa kahden kissan ja yhden koiran kanssa. S:n sisko miehineen asuu omakotitalossa kahden koiran ja yhden lapsen kanssa (toinen on muuten tuloillaan!). He hankkiutuivat juuri kahdesta kissasta eroon, eli yhtäläisyydeksi jää vissiin sitten tuo koiranpentu, jota S:n sisko ei edes hankkinut. Nyt täällä ollaankin sitten vitsailtu oikein olan takaa, että kohta se Annikin odottaa vauvaa, kun kerran piti koirakin hankkia siskon esimerkin perässä. Naurattaa.

Not.

Kaikesta arvostelusta ja aikuisten lasten elämän hallitsemishaluista huolimatta minusta todellakin pidetään, ja se on tärkeintä. S:n isä tykkää esitellä minua työkavereilleen ja tuttavilleen, sillä suomalainen miniä on aika eksoottinen juttu täällä päin. Minun rooliksi jää nyökytellä ja hymyillä kohteliaasti. Sitä paitsi minä taidan olla ainoa, joka jaksaa kuunnella oikeasti kiinnostuneena tarinoita perheen historiasta.

Sanonta pick your battles sopii meidän väliseen suhteeseen hyvin. Joidenkin asioiden on vain parempi antaa olla. Kerran tein jo sen virheen, että kyseenalaistin appiukon poliittiset näkemykset (= kaikki on Obaman syytä). Sain osakseni luennon siitä, miten hän on nähnyt elämää jo tarpeeksi huomatakseen, miten historia toistaa itseään, joten äläpä tyttönen siinä hupata. Niin, Obamaa edeltänyt aikahan ei millään tavalla vaikuttanut USA:n nykytilanteeseen... No mutta, minun on tosiaan parempi leikkiä miellyttävää ja mukavaa miniää muutaman tunnin verran viikossa, sillä pidän siitä, että minusta pidetään. Yritän toki olla mahdollisimman aito, mutten viitsi takertua jokaiseen minua rassaavaan juttuun. Se on vain kohteliasta, ja sillä säästetään kaikkien hermoja.

Muutaman kerran on kyllä tehnyt mieli sanoa pari sanaa koira-asiasta, meidän elämän ohjaamisyrityksistä ja yleisesti päätösten kritisoimisesta. Kyllä meidän jalat kantavat jo sen verran, että pärjätään. Hyväähän kaikki kai vain tarkoittavat, mutta jos me satutaan valitsemaan appiukon mielestä väärä pankki tai vakuutusyhtiö, niin tuskin siihen kenenkään elämä kaatuu.

Niin, ja vaikka appiukko on olevinaan melkoinen patriarkka, perhettä johtaa oikeasti ihan joku muu. Kaiken takana on nainen.

*****

Fakta #61: En ole koskaan katsonut Matrix-trilogian kolmatta osaa. Toivon edelleen, etten olisi nähnyt kakkososaakaan.

Kolme kuukautta jouluun on

Jokainen chanssi on mahdollisuus, jonka voi jättää käyttämättä. Toissapäivänä Chicagosta lähti lento kohti Eurooppaa, johon minulla oli varattuna lippu. Jätin lipun hyödyntämättä, kuten alunperinkin oli tarkoitus. Edestakainen lippu oli halvempi kuin yhdensuuntainen. Pikkuisen kyllä olisi tehnyt mieli käväistä Suomessa treffaamassa perhettä ja ystäviä, juomassa pari Fizzin kuivaa siideriä ja syömässä ruisleipää ja salmiakkia, vaikka tälläkin hetkellä yläkerrasta löytyy Dean & Delucan double salt licoricea. Ei ole suomalaista salmiakkia voittanutta! Tänne olisi kuitenkin pitänyt kai tulla takaisinkin, enkä halunnut pistää tuhatta dollaria likoon juuri nyt.

Hassua ajatella, että ostin lentoliput kolme kuukautta ennen matkaan lähtöä, ja nyt tänne tulosta on kulunut tasan kolme kuukautta. Aika on kulunut jotenkin eri tavalla muuton molemmin puolin. Keväällä sitä laski päiviä tulevaan. Touhusin töiden, muuton, häävalmistelujen ynnä muiden parissa. Aika kului hitaasti, mutta varmasti. Muuton jälkeinen aika on ollut vähän puuromaista, vaikka paljon on nähty ja tehty. Tuntuu, että aika on ottanut kunnon kirin kesäkuusta syyskuuhun. Kai normaalit ihmiset elävätkin tällä tavalla; laskematta päiviä johonkin tulevaan tapahtumaan. Vai onko se jotenkin surullista, ettei minulla ole varsinaisesti mitään jännättävää ja odotettavaa? Pitäisikö alkaa laskea päiviä jouluun? Siihen olisi sopivasti tuo kolme kuukautta.

Onneksi minulla on tuo Usva Uffaffaa paimennettavana. Kyllä minä oikeasti odotankin jotain: sitä päivää, kun voin oikeasti todeta, että koira on nyt sisäsiisti. Me mentiin jo kaksi päivää ilman sisälle sattuneita vahinkopissoja, mutta eilen en reagoinut koiran valitukseen tarpeeksi nopeasti ja pääsin siivoamaan kokolattiamatolta (jee...) liruja. Usva on kuitenkin edistynyt hurjaa vauhtia. On pakko olla vähän ylpeä tuosta pikkuisesta karvakasasta.

Eilen Usva oppi menemään makuulle alle puolessa tunnissa. Istuminen onnistui jo ekalla viikolla, joten päätin eilen sitten kokeilla uutta temppua. Kyllä koira on tullut emäntäänsä; makupalojen vuoksi sitä tekee melkein mitä vain. S lupasi viedä minut tänään vähän herkuttelemaan buffalo wingseillä. Mitähän temppuja se odottaa minun tekevän?

Käytettiin eilen Usvaa ekoilla koiratreffeillä S:n siskon, eli paikalliseen tyyliin myös minun siskon luona. Usva pääsi leikkimään itseään nuoremman bulldogin kanssa, jonka säkäkorkeus oli aika lailla identtinen meidän neidin kanssa. Painoa vain oli jo kolme kertaa enemmän. Usvan salaisuus oli salamankaltainen nopeus, kun taas bulldog Bully Dozer luotti silkkaan massaan. Taistosta tuli aika tasaväkinen, vaikka välillä tekikin pahaa katsoa, kun Usva iski hampaansa Dozerin huuliin ja kiskoi minkä jaksoi.

Rajuista koiraleikeistä huolimatta kotona meillä kuitenkin marssitaan vielä kissojen pillin mukaan, ja Usvakin onneksi sen ymmärtää.

*****

Fakta #60: Rrrrrakastan valkosipulia.