Mitäpä mökille kuuluu?

Mökkipahasen kuulumisia on kyselty, joten täältäpä pesee. Kirjaimellisesti, sillä heitteille jätetty pikkurakennus oli/on aikamoisessa moskassa.

Mökin toinen omistajapariskunta lomailee tällä hetkellä Suomessa, ja kun muutaman erittäin vapaamuotoisen palaverin jälkeen totesimme, että kaikilla on samanlaiset ajatukset remontista ja sen laajuudesta (halvalla, mutta huolella), he luottivat mökin meidän osaaviin (haha!) käsiimme. Olemmekin yrittäneet olla ahkeria männäviikkoina, sillä minusta ei varmasti ole kovin paljon hyötyä enää ensi kuussa, paitsi työnjohdollisissa tehtävissä. Luonnollisesti.

Päätimme keskittyä mökin sisätilojen raikastamiseen ja ulkopuolen korjaamiseen. Muut rakennukset (autotalli ja huussi) saavat olla vielä tässä vaiheessa oman onnensa nojassa. Kurkistetaanpa, mistä lähdettiin liikkeelle:

Mökin etupanelointi kaipasi kipeästi korjausta kosteusvaurioiden vuoksi. Myös oven- ja ikkunanpielet olivat kokeneet kovia.

Sininen, kostea, haiseva kokolattiamatto sai kyytiä heti, kun mökin avaimet olivat kourassa. Tästä kuvasta huomaa hyvin myös, kuinka pienestä kopperosta löytyi kolmea erilaista tapettia. Plus kukkaboordi. Naapurin kissa ei kuulu vakiovarustukseen.

Lisää kukkatapettiloistoa.

Ensimmäinen remppailta aluillaan.

Allekirjoitimme paperit kaksi viikkoa sitten tiistaina, ja heti seuraavana torstaina, pitkän viikonlopun ollessa aluillaan, hurautimme auto työkaluja täynnä mökille, ihan vain vähän valmistelemaan tulevia hommia. Niinhän siinä sitten kävi, että kahdeksan tuntia myöhemmin seinät olivat joko tapeteista paljaina tai pohjamaalissa. Huomasimme myös, että edellisten omistajien tekemät vesiviritelmät olisi uusittava kokonaan. Eräs aika hyvä vinkki siitä oli se, kun mökin ainoasta hanasta irtosi säätelynuppi, ja vesi suihkusi täydellä paineella ympäriinsä, tai se, että huussin käsienpesualtaaseen tarkoitettu vesi lorisi huussikuoppaan kiertämättä lähtöruudun kautta.

Pimeä ilta ja likainen ikkuna.

Uurastuksen tuloksia.

Kokolattiamaton alta paljastui likainen betonilattia ja iso, koko lattian halkova railo, joka ei kylläkään tullut yllätyksenä.

Tapettien alta löytyi myös tunneleita, joita arvelimme termiittien tekemiksi, mutta varmistus termiittiongelmaan saatiin vasta myöhemmin.

4th of July -viikonloppu meni mökkihommissa, uusien naapureiden ilakointia seuratessa. Pieni järvi täyttyi veneilijöistä, ja rakettien pauke kaikui luodoissa. Me taisimme istua nauttimassa mukavasta säästä ja kauniista maisemista noin tunnin verran, sillä kumpikaan meistä ei osaa istua aloillaan, jos joku (mieluinen remontti)homma on kesken. Tähän väliin on lisättävä sellainen disclaimer, että jotkut hommat sitten jäävät tarpeeksi pitkään roikuttuaan ihan lopullisesti kesken. Nimimerkillä: "Yksi yläkerran kaide on maalattu viime vuonna, muut odottavat edelleen inspiraatiota -84"

Entinen tapettiosio sai mintunvihreän maalipeitteen. Miksi mintunvihreä? No siksi. Kellarista löytyi siis valmiiksi maalipönttö.

Muut juhlivat.

Meillä paikkailtiin lahoavia seiniä.

Ensiapupaketin tarpeellisuuskin tuli testattua, kun Scotty hioi paklattua seinää. Onnistui huitaisemaan sälekaihtimen metallista pidikettä, joka viilsi kämmenselkään syvän, irvistävän, monen sentin haavan. Minä olisin passittanut miehen tikattavaksi, mutta itse potilas ei siihen suostunut (koska tosi mies), joten paikattiin sitten mies kasaan omin avuin. Mies taisi olla kerrankin oikeassa, sillä käteen ei näyttäisi jäävän minkäänlaista arpea. Viilentävät uimareissut haava kuitenkin esti vähäksi aikaa, joten Scotty joutui hakemaan helpotusta jääkylmästä remonttioluesta. Raukka.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, että ulkoseinät on korjattu ja sieltä löytyneet elävät termiitit toivottavasti tuhottu. Sisätilat on maalattu lattiaa ja "keittiön" kaapistoja vaille kokonaan. Scotty paikkasi viime lauantaina superpitkän päivän päätteeksi betonilaatassa irvistäneen rakosen, joten tänä viikonloppuna pitäisi päästä viimeistelemään lattia. Muutama tehokas päivä, ja mökki on asuttavassa yövyttävässä kunnossa.

Mökin sisätilojen kuvaaminen on haastavaa, koska tönö on kallellaan vähän joka suuntaan... Mutta on se silti ihana!

Miehet sementtihommissa. Scotty täyttää eläimen ja/tai eroosion aiheuttamaa koloa mökin edessä, Sisu odottelee, että josko pääsisi uudelleen uimaan.

Jos remonttia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin sanoisin, että se on vaiheessa. Jos kolmella, niin yllättävän hyvässä vaiheessa. Minäkin olen jaksanut häärätä pitkiä iltoja ja päiviä tehden milloin mitäkin, vaikkakin aina seuraavana päivänä olen sen luissani tuntenut. Vielä ei ole siis tarvinnut tyytyä pelkkiin työnjohdollisiin tehtäviin, vaikka niitäkin olen joutunut tekemään. Luonnollisesti.

Mitään järkyttäviä yllätyksiä ei ole vielä tullut vastaan - termiititkin olivat aika odotettavissa, ja vaikka ovatkin periaatteessa iso probleema, niin kun ottaa mökin koon huomioon, niin suuretkin ongelmat ovat verrattain pieniä. Sepä tuosta paikasta erityisen ihanan tekeekin.

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää

Vietimme viikonloppuna tuoreen kolmevuotiaan synttäreitä. Talo ja takapiha täyttyivät ystävistä, pienistä ja isoista sellaisista, naurusta ja metelistä, ilmapalloista, sokerisista herkuista, savustetusta possusta, huonoista jutuista ja hyvistä tyypeistä.

Vaan yksi puuttui joukosta, jo kolmantena vuotena peräkkäin. Lapsen ainoa setä.

Vaikka napero omien sanojensa mukaan onkin big small, niin onneksi kuitenkin vielä sen verran pieni, ettei ymmärrä näistä asioista mitään. Kun epäreiluuden (ja ehkä vähän raskaushormonienkin?) kirvoittama kyynel meinasi karata äidin silmäkulmasta, lapsi leikki onnellisesti saamillaan lahjoilla. Kun äidin teki mieli tarttua puhelimeen ja sanoa jälleen kerran veräjästä päässeelle koiralle suorat sanat, lapsi valmensi daddyaan baseballin saloihin: "Take your time, concentrate, and hit the ball!" Annoinpa minäkin siis olla, jälleen kerran.

Mutta kyllä minua edelleen loukkaa. Loukkaa se, että setä ei tee elettäkään ollakseen lapsen elämässä millään tavalla mukana, ellei se palvele hänen omaa etuaan. Loukkaa erityisesti sen takia, että Suomen enot eivät ihan tuosta vain voi tulla tytön synttäreille tai muuten piipahtamaan, vaikka haluaisivatkin.

Pettynyt, muttei yllättynyt Scotty sanoi sunnuntai-iltana lahjapapereita lattialta siivotessaan: "What goes around, comes around." Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Kun puuskahdin, että tietysti menemme veljen tytön synttäreille, Scotty sanoi, ettei tarkoittanut kliseistä lausettaan niin.

Scotty muistutti minua, että meillä oli juuri ollut talo täynnä väkeä, ystäviä, jotka oikeasti välittävät. Monessa kortissa oli allekirjoituksena Uncle Se-ja-se tai Aunt Tuo-ja-tuo, vaikka minkäänlaista sukulaissidettä lapseemme ei olekaan. Olemme ihan äärettömän onnekkaita, sillä siinä, missä suku on joskus pahin, niin elämässämme on silti paljon läheisiä, tärkeitä ihmisiä. Ihmisiä, joita ei tarvitse velvoittaa iloitsemaan tai suremaan kanssamme.

Itsekäs ja itsekeskeinen käytös on jättänyt jälkensä. Ystäviä ei ole, ei edes oikeastaan kavereita. Ei varmasti myöskään syyllisyydentuntoa jälleen kerran tuotetusta pettymyksestä. Perhekin käsittelee aikuista miestä silkkihansikkain, ettei jo valmiiksi kovin vähäinen yhteydenpito vain kuihtuisi kokonaan pois, mutta enpä vaihtaisi paikkoja.

Tilanteesta kertoo varmasti paljon se, että näiden kolmen vuoden aikana minun kaukana, kaukana asuvat veljeni ovat viettäneet enemmän aikaa lapsemme kanssa kuin tuo vajaan tunnin päässä asuva setä. Eihän sitä tunnesidettä kai voi pakottaa.

Joskus varmasti tulee hetki, kun lapsi ihmettelee, miksi yksi on joukosta pois, muttei onneksi vielä. Ilta päättyi isoon hymyyn ja levollisiin yöuniin. Meillä kaikilla, sillä muistin jälleen kerran, kuinka aito välittäminen ei välttämättä kumpua DNA:sta.

Se on perheestään kaukana olevalle ulkosavolaiselle erityisen tärkeää.

Perinneperjantai: Taitekohta

Viime perjantaina kirjoittelin jo, että Suomeen paluun jälkeen suhde Scottyyn muuttui. Puhuimme asioista enemmän niiden oikeilla nimillä. Ehkä koimme, että olimme tulleet jonkinlaiseen taitekohtaan. Yhteinen (lähi)tulevaisuus tuntui mahdottomalta, mutta se ei silti estänyt meitä olemasta jatkuvassa yhteydessä.

Minulla oli sellainen olo, että Scotty talloi ylitseni ja piti kaikkia lankoja käsissään, vaikka todellisuudessa olisin ihan hyvin voinut sulkea tietokoneen ja elää omaa elämää aivan oman aikataulun mukaan. Valitsin, täysin itsenäisesti, kuitenkin menneessä ja utopistisessa tulevaisuudessa roikkumisen, joten ihan kaikista sydänsuruista en voinut miestä syyttää.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 24.5.2007 klo 12:27

Thnks fr th mmrs

Jooh. Enpä taas tiedä, mitä ajattelisi. S sanoi minulle maanantaina, että hän jää keskiviikkona (eilen) kotiin ulkoilun sijasta, jotta voidaan jutella kunnolla. Oikein lupasi ja vannoi. Oli mukava.

Ja pitihän se arvata: herraa ei näkynyt, ei kuulunut. Odotin kolmeen asti (kahdeksaan illalla sen aikaa), senkin jälkeen vielä jätin koneen päälle siinä toivossa, että se laittaisi viestiä. Ei.

Onhan se mahdollista, että sillä oli joku hyvä syy olla tekemättä niin kuin lupasi. Sekin on mahdollista, että se unohti. Valitettavasti sekin on mahdollista, että se teki tuon tietoisesti. Ei olisi ensimmäinen kerta, todellakaan.

Olipa tilanne mikä tahansa, en jaksa enää kiusata itseäni. En jaksa olla heittopussina, varavaihtoehtona, sylkykuppina. En jaksa enää valvoa yöllä siinä toivossa, että se viitsisi uhrata minulle pari tuntia ajastaan. En jaksa enää mennä nukkumaan pahantuulisena ja kiukkuisena. Heräsin aamulla kuuden aikaan katsomaan, olisiko se käynyt kotosalla. Ei ollut. Siinä vaiheessa meinasin jo ottaa kaulakorun kaulasta pois, heittää pois yhteisen tulevaisuuden, toivon, kivat muistot ynnä muut. Onneksi oli sen verran järkeä päässä, että hengitin vähän aikaa syvään ja painoin silmät kiinni draamaattisten eleiden sijaan.

Vaikka se nyt kamalalta ajatukselta tuntuukin, niin pitää varmaan sopia S:n kanssa (jos joskus oikeasti pääsen juttelemaan sen kanssa), että vähennetään yhteydenpitoa tietoisesti, jolloin minullakin olisi tässä asiassa vähän valtaa. Puhutaan esimerkiksi vain viikonloppuisin, jolloin kummankaan ei tarvitse kukkua hereillä koko yötä. Eipähän minun sitten tarvitsisi täällä epävarmana odotella, että ilmestyyköhän se tänään kotiin ja onkohan sillä minulle aikaa. Kas kun petyn kuitenkin, kuten viime yönä. Jos meinataan säilyttää tämä jo muutenkin huteralla pohjalla oleva ystävyys, niin näin on toimittava.

Jos ei kerran edes sovituista "tapaamisista" pidetä kiinni.

Sunnuntai 27.5.2007 klo 01:13

Yarr!

Niinhän siinä kävi, että S:llä oli kuin olikin ihan pätevä syy keskiviikon poisjääntiin: kone ei ollut käynnistynyt ja töissä oli mennyt myöhään. Se heräsi torstaiaamuna (päivällä meidän aikaa) aikaisin kokeilemaan, josko kone käynnistyisi ja tarkistamaan, olisiko minulta tullut viestejä. Se viivytteli töihin menoakin reilulla tunnilla, että ehdittiin jutella eikun pelata. Eipä sille sitten voinut vihainen olla. Ei ollenkaan. En ollutkaan. Varsinkaan sen jälkeen, kun se esitteli minulle nälkiinnyttämällä hankittuja vatsalihaksiaan.

Eilenkin juteltiin kolmisen tuntia. Tai oikeastaan tänä aamuna. Nukkumaan menin puoli kahdeksalta, you do the math. Se kertoi mm. livauttaneensa vahingossa Ty(tt)ökaverille, että hän juttelee minulle vieläkin. Saattaisi joutua vaikeuksiin. Töissä kaikki tietävät meidän tarinan. Tai meidän tarinan tiettyyn pisteeseen asti. Siellä tosin pidetään hauskana sitä, että joku valitsee työn tytön sijaan. Eipä tuo paljoa ole meitä naurattanut. S sanoikin, että eivät ole olleet tällä puolella kokemassa tilannetta. Eivätkä varsinkaan ole olleet sen tytön kengissä, joka jäi kakkoseksi työlle. Vaikka eihän siinä oikeasti ihan niin käynyt.

Miten voin olla vielä näin voimakkaasti kiinni siinä ihmisessä? Ja se minussa. Se on nykyisin mustasukkainen ihan jokaisesta pikkuasiasta, mm. siitä, kun sanoin, että ostan ison nallen, että voin nukkua jonkun kainalossa. Ja nyt puhutaan siis ihmisestä, joka oikein mainosti aikaisemmin olevansa kaikkea muuta kuin mustasukkainen. Kai se pelkää, että unohdan sen täällä jotenkin, koska se kokee jo nalletkin uhkana.

Tämä on niin järjetöntä itsensä kiusaamista, että pikkuhiljaa alan löytää itsestäni masokistisia piirteitä. Tällä hetkellä tästä tilanteesta ei ole kuin yksi suunta, ja se on alaspäin. Silti tässä nyt yritetään jotenkin pitkittää nykyhetkeä, vältellä sitä väistämätöntä, eli eteenpäin siirtymistä. Ehkä siksi, että myöhemmin olisi sitten periaatteessa lyhempi matka kivuta jyrkkää mäkeä ylöspäin ja saada asiat kuntoon. Mikähän ihme siinä miehessä on, kun se saa kaiken järjen lentämään jopa suljetusta, hyvin tiivistetystä ikkunasta ulos?

Jätetäänpä S sikseen vähäksi aikaa ja puhutaan vähän muistakin asioista. En nimittäin vietä ihan kaikkea aikaa S:ää miettien, uskokaa tai älkää. Kävin tänään entisen poikakaverin vanhempien luona pikavisiitillä. Voi että oli mukava nähdä ja vaihtaa kuulumisia! Ihan kuin ennen vanhaan, pari, kolme, neljä, viisi, kuusi vuotta sitten. Some things never change. Käytiin veljen kanssa katsomassa uusi piraatti-leffakin. Tää antais neljä tähteä. Yksi niistä menee pelkästään Johnnylle, ko se näyttää sen verran hyvältä meikattuna.

Nyt nukkumaan. Neljän tunnin unilla ei juhlita tämän pidemmälle.

Sunnuntai 27.5.2007 klo 23:32

Matkakumppanini Mikko

Katsoin vasta tänään Helsingin Euroviisu-lähetyksen nauhalta. Tai kovalevyltä, se on sitä nykyaikaa. Anyway, juontajathan olivat oikein mainioita, varsinkin se miespuolinen. Tulikin mieleen semmoinen hauska juttu viime tammikuulta, että Helsinki-Vantaalla lähtöselvitystä tehdessäni virkailija luuli minun olevan Mikko Leppilammen seurassa, Mikko kun sattui seisomaan minun vieressä. Harmi kun Mikko oli liikenteessä perheensä kanssa, muutenhan olisin voinut lyöttäytyä matkaseuraksi. Niin, ja Yhdysvaltojen päässä minua odotti joku, joka tuntui silloin Mikkoakin paremmalta ja jännittävämmältä. Kai vieläkin.

S on ollut tämän viikonlopun tapaamassa tätinsä perhettä, joten ei olla jutusteltu sitten lauantaiaamun, jolloin olin varmasti todella virkeää seuraa. Vaikka ei jatkuvasti puhelinyhteydessä oltaisikaan, niin kyllä se melko jatkuvasti mielessä tahtoo pyöriä. Tänään velipoikaa inttibussiin viedessäni katselin kauniita kesäisiä järvimaisemia, ja heti tuli mieleen, miten mukava olisi näyttää kyseisiä maisemia S:lle. Puhuttiin sen kanssa joskus viime syksynä, että se tulisi käymään Suomessa kesällä, ehkä jopa tänä kesänä, juhannuksen tienoilla. Siitä lähtien olen pystynyt näkemään sieluni silmin, miten istuttaisiin kahdestaan tyynen järven äärellä keskellä yötä. Oltaisiin vain hiljaa ja lähekkäin, uitettaisiin varpaita vilpoisessa vedessä, kuunneltaisiin kalojen hyppelyä. Edes hyttyset eivät häiritsisi.

Mutta. Tämä unelma ei voi toteutua, ei ainakaan vielä pariin vuoteen. S ei saa matkustaa Suomeen ilman lupaa työnantajalta, ja luvan kysyminen vaikuttaisi varmasti epäilyttävältä, hehän tietävät kuitenkin minun olemassaolosta. Sitä he eivät tiedä, että ollaan vieläkin yhteydessä, ellei Ty(tt)ökaveri mene kertomaan. Eikä se mene. Kummasti tuo päiväuni yöllisestä järvimaisemasta silti kummittelee takaraivossa eikä suostu lähtemään sieltä pois.

On mulla sitä vissiin aika kova ikävä.

"En tiennyt olevani raskaana!"

Raskaus on edennyt nyt siihen vaiheeseen, etten voi ymmärtää, miten helekatissa jotkut naiset voivat muka huomata olevansa pieniin päin vasta silloin, kun jalkojen välistä paistaa muutakin karvoitusta, kuin sinne normaalisti kuuluva.

Jotkut muljahdukset voisi varmaan laittaa mahakremppojen piikkiin, mutta entäs sitten se ilmiö, kun kantapää tai joku muu uloke venyttää mahanahkaa äärirajoille? Tai kun koko pötsi heiluu puolelta toiselle, kun kaveri heittää kärrynpyöriä? Edes pahimman Taco Hell Bell -mässäyksen jälkeen en ole tuollaisista riesoista kärsinyt, mutta ehkä joillain ihmisillä on eeppisemmät ilmavaivat.

Viime yönä ähkin ja puhkin, kun kaveri monotti kylkeä niin lujaa, että ihan oikeasti sattui. Heijasin itseäni sängyssä puolelta toiselle siinä toivossa, että tuo noin kahden kilon painoinen pötkylä lopettaisi iltajumpat ja asettuisi yöpuulle.

Kun viimein sain unen päästä kiinni, pitikin herätä ensimmäistä kertaa vessaan. Ponnahdin kilpikonnamaisella sulavuudella ylös sängystä ja vaapuin huussiin. Vasen lonkka oli suuttunut sen päällä nukkumisesta niin, että vajaan kymmenen metrin matka tuntui puolimaratonilta.

Sänkyyn palatessani hörppäsin hiukan vettä, ja pötsinvaltaajalle tuli hikka.

Levolliset yöt ovat historiaa, ja vauvan syntymään on vielä valitettavasti/toivottavasti pari kuukautta. Jos tuollaisia autuaan tietämättömiä superodottajia on oikeasti olemassa (ja onhan niitä...), niin voin kyllä avoimesti myöntää olevani kateellinen. En nimittäin kuulu myöskään niihin superodottajiin, jotka varsinaisesti nauttivat raskaudesta.

Nauttisin tänään nimittäin paljon mieluummin hääpäiväskumpasta, kuin nyrkkeilysäkkinä olemisesta, mutta onneksi loppusuora ja palkinto häämöttävät jo, vaikka maitohapoilla semisti ollaankin.

Kolmevuotias

Meillä on asunut eilisestä lähtien kolmevuotias tättähäärä. Kun häneltä kysyy, kuinka vanha hän on, vastaukseksi tulee kolme sormea ja "I can be fii (three)." Synttäreitä juhlitaan isommalla porukalla vasta sunnuntaina, ja juhlatoiveita tiedustellessani olen mm. ymmärtänyt, että pöydästä pitäisi löytyä tiikerikakku (tuskin tarkoittaa sitä kuivakakkua) ja kalakakku, ja lahjat laitetaan synttäripuun (vrt. joulukuusi) alle. Suurimmat odotukset kuitenkin tuntuvat kohdistuvan kynttilöiden puhaltamiseen.

Lapsen muisti on pelottavan hyvä ja pitkä - ei todellakaan ole äitiinsä tullut. Leikeistä paistaa läpi melkoisen mahtava mielikuvitus, ja laulaminen sekä kirjojen "lukeminen" (eli ulkomuistista kertominen) ovat olleet viime aikoina tapetilla. Ura koirankouluttajana saattaisi avautua piankin, sillä lapsi saa meidän person hötkyläpennun odottamaan ruokaansa verrattain kärsivällisesti. "Sisu, wait... Wait... And go get it!"

Suomi (savo) on edelleen aika samalla tasolla kuin ennenkin. Napero ymmärtää kaiken, niin halutessaan, molemmilla kielillä, mutta ilmaisee itseään enimmäkseen englanniksi. Suomi ja englanti sotkeutuvat joskus sujuvasti, vaikka lapsi tuntuukin ymmärtävän kielien eron. Kun pyydän tyttöä laskemaan sormeni, laskutoimitus tehdään suomeksi ("yski, kaski, kolme, neljä, viisi"), mutta daddyn sormet lasketaan englanniksi. Täysin suomenkieliset lauseet ovat lapselle hankalia (paitsi "Hyvää yötä, äiti."), mutta hybridejä tulee aika lailla.

"I want mansikka on my pancake, p(l)ease."

"You can go eti (etsiä) it."

"Daddy is töissä."

"My knee meni hurt."

"Kakka gotta go to potta."

Typy on itsenäinen, mutta silti riippuvainen. Iso, mutta pieni, tai kuten hän itse asian ilmaisee, "I'm big small." Tuossa se kulkee, meidän mukana, milloin mihinkin, yleensä hyvin vaivattomasti. Mökkiäkin on rempattu ja maalattu, ja lapsi viihdyttää itseään tai katsoo tyytyväisenä elokuvan. Jotenkin minä olen meistä kolmesta aina se, joka on kaikista eniten maalin peitossa, vaikka väittäisin, että tasapainoni ja huolellisuuteni on kolmevuotiasta paremmalla tasolla.

Daddyn tyttö Minnesotassa.

"Hey, she's out of her Terrible Twos", Scotty sanoi eilen iloisesti, viitaten amerikkalaiseen tapaan pitää toista vuotta pahimpana uhmaiän kannalta. Hetken toisiamme tapitettuamme päästimme vapauttavan naurun ilmoille. Niinpä niin.

Perinneperjantai: Kotiinpaluushokki

Vaihdon loppuminen ja Suomeen palaaminen aiheutti suuremman kulttuurishokin kuin itse vaihtovuosi ja Yhdysvaltoihin (väliaikaisesti) muuttaminen. Ei niinkään sen takia, että olisin amerikkalaistunut yhdeksässä kuukaudessa niin paljon, etten enää osannut suomea, vaan sen vuoksi, että elo Emporiassa oli niin todellisuudesta irrallaan, ettei läheskään samanlainen meno voinut mitenkään jatkua Suomessa. Suomessa oli oikeita velvollisuuksia ja aitoa arkea, vaikka toki välillä juhlaakin. Mutta ei joka hemmetin ilta.

Myös suhde Scottyn kanssa muuttui Suomeen paluun jälkeen. Tiesin, että olisi molemmille parempi, jos lopettaisimme yhteydenpidon, toisissamme roikkumisen ja sen aiheuttaman itsekidutuksen. Oli hetkiä, jolloin vihasin Scottya, vihasin itseäni. Oli kuitenkin myös hetkiä, kun uskalsimme molemmat näyttää haavoittuvaisuutemme ja puhua rehellisesti. Ja ne tunteet... Ne eivät kadonneet käskemällä mihinkään.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 22.5.2007 klo 03:37

Present Day

Palataanpa hetkeksi nykyhetkeen, ennen kuin jatkan tarinoita menneisyydestä. Juttelin tuossa nimittäin S:n kanssa pitkästä aikaa oikein kunnolla. Siis ennen kuin se lähti vaihteeksi Ty(tt)ökaverin kanssa ulos. Sain sen keskustelemaan, mikä ei ole mitenkään helppo tehtävä. Puhuttiin siitä, miten tämä meidän ystävyys tästä nyt oikein etenee, kun molempien tunteet ovat vielä aikas vahvoja. Ne tunteet pitää nyt vain tunkea väkisin taka-alalle ja yrittää olla pelkkää kaveria. Easier said than done.

S sanoi minulle eilen, ettei hän voi toimia minulle turvaverkkona, kun sanoin, että tällä hetkellä on jotenkin vaikeaa. Monen asian summa, sano. Nooh, en todellakaan edes oleta sen toimivan minun turvaverkkona, koska ei se koskaan ole sellainen ollutkaan, ei edes yhdessäoloaikana. Minä sen sijaan olen ollut sen kainalosauvoina useammankin kerran. Reilu peli, eikö?

Eilen mietin jo, että olisi varmaan parempi, jos ei puhuttaisi vähään aikaan. Minua satuttaa se, että Ty(tt)ökaveri melkein sanelee S:n aikataulun ja se, että melkein järjestään kaikki puhelut loppuvat siihen, että Ty(tt)ökaveri kilauttaa S:n puhelimeen ja kertoo jo odottavansa alhaalla. Vaikkeivät he seurustele, minusta se kuulostaa siltä, että Ty(tt)ökaveri olisi tyttökaveri. Siispä miksi kiusaisin itseäni toistamalla illasta ja aamusta toiseen saman rituaalin?

Koska haluan. Tänään juteltiin asiasta pikaisesti (no, 40 minuuttia). Tiedän, oikeasti tiedän, ettei me S:n kanssa päädytä yhteen, niin surullista kuin se onkin, mutta tosiasiat on hyväksyttävä. Miksipä sitä sinnittelisi tässä nyt semmoisen ihmisen takia, joka ei voi olla minulle turvaverkkona edes nyt. Mikä tämän tilanteen muuttaisi semmoiseksi, että päätettäisiin olla yhdessä? Tai edes voitaisiin olla yhdessä.

Tässä on nyt yritettävä olla pelkkiä ystäviä, jotten menetä sitä ihmistä kokonaan. En sitten tiedä, mitä tapahtuu, kun jompi kumpi oikeasti alkaa seurustella jonkun uuden ihmisen kanssa. Sen S sanoi, ettei hän todellakaan halua kuulla minun uusista tuulista mitään. Tuskin voidaan sitten tulevaisuudessa olla yhteydessä ihan niin paljon, kuin nyt ollaan. Jospa se tapahtuisi jotenkin luonnollisesti, ilman itkua ja parkua. Se on sen ajan murhe sitten. Jos on murhe ollenkaan.

S halusi hyvin miehekkäästi keksiä minun ongelmaan ratkaisun. Halusi miettiä asiaa rauhassa ja antaa neuvoja sitten myöhemmin. Sanoin, että ei ei ei, en minä sitä todellakaan halua. Minulle on jotenkin todella tärkeää, että se tietää, että minä pärjään omillani, enkä tarvitse sen apua. Haluan vain jutella sen kanssa asioista. Haluan tietää, etten ole yksin tässä tilanteessa. Ja sen sainkin tietää. Se kertoi, että kyllä hänelläkin on vaikeuksia, vanhoja tunteita, you name it. Sain myös varmistusta siihen, että S ja Ty(tt)ökaveri ovat oikeasti pelkkiä kavereita.

Ihan niin kuin mekin.

Keskiviikko 23.5.2007 klo 21:23

Blast from the Past

Otetaanpa vielä yksi vilkaisu menneisyyteen, ennen kuin alan elää taas nykyhetkessä. Tai ainakin yritän.

Ensimmäiset päivät Suomessa ovat menneet haukotellessa, nukkuessa, netissä, musisoidessa, haukotellessa lisää, ikävöidessä, ikävöidessä, ikävöidessä. Facebookiin voisi laittaa jonkun eston, jottei tulisi katseltua kuvia ja luettua ikävöiviä viestejä. Tai läheteltyä itse sellaisia. Unirytmi on vieläkin sekaisin, mutta eiköhän se siitä taas tasoitu. Ihan kuin ikäväkin. Toivottavasti.

Juttelin tuossa sunnuntaina Justinin kanssa, ja hän kertoi minulle mielenkiintoisen tarinan. Jason, joka kävi vielä muutama päivä aikaisemmin melkein sääliksi, oli valehdellut työkaverilleen viettäneensä maanantain ja tiistain välisen yön (minun viimeisen yön) minun luonani. Työkaveri sitten oli taas kertonut jutun Justinille, joka oli haistanut jutussa jo silloin palaneen käryä; Justinhan oli meidän kanssamme uima-altaalla loppuun (viiteen) asti, joten hän näki myös Jasonin hermoromahduksen aiemmin. Ajattelipa kuitenkin varmistaa totuuden kysymällä asiasta suoraan minulta. Todellisuudessahan valvoin Joshin kanssa kymmeneen asti aamulla, ja jos Jason on ollut yötä meidän kämpässä, niin hyvin on ollut piilossa.

Kävin lauantaina kylässä kummitytön luona. Tyttö oli innoissaan, kun vein Wal-Martista ostetun Bratzin tuliaiseksi. Oli mieluinen tuliainen, ja oli todella mukava seurata vierestä kohta kouluikäisen intoa. Kummitytön pikkuveli, kohta kolme vuotta, esitteli minulle autojaan ja ilmeitään ja kysyi minulta jossain vaiheessa: "Anni, onko sinulla tissit?" Naurahdin, että taitaa minulla olla. "Tarkista." Tarkistin, mutta sepä ei pikkumiehelle riittänyt: "Näytä." Sain naurultani sanottua, että sinähän käyt suoraan asiaan, ja viereisestä huoneesta kuului sedän ääni: "Isäänsä tullu."

Toisin sanoen, on täällä kotosalla ollut mukavaakin, ei pelkkää ikävää. Perjantaina käytiin armeijaveljen kanssa paikallisessa parilla kaljalla. Silloin tosin teki mieli itkeä: oli ikävä Emporiaan ja Beer:30:iin, mutta vielä enemmän masensi se seikka, ettei Pitäjäntuvalla ollut muuttunut mikään. Tänään on vissiin lähdettävä uudestaan. Euron kaliat.

Mökin kohtalo

Kirjoitin pari viikkoa sitten vähän uhkarohkeasti mökistä, jota olimme ostattelemassa ystäviemme kanssa, vaikka prosessi oli vielä täysin kesken. Mökin omistajat eivät tehneet menneistä viikoista helppoja, varsinkaan kiinteistövälittäjäparalle, joka toimi välikätenä ostajien ja myyjien välillä. Myös rahoituspuoli aiheutti päänvaivaa, ja byrokratia heitteli kapuloita rattaisiin - ihan vain kettuillakseen, tietysti.

Mutta niin siinä kävi, että alustavan sopimuksen viimeisenä voimassaolopäivänä, toissapäivänä, meillä oli nimet papereissa ja avaimet kädessä. Olo oli aika uskomaton, ja sitä se taitaa olla vieläkin.

Freixenet ja naapurin laituri.

Edessä oleva urakka on aika hurja, mutta mökin terassilla istuessa ja järveä tuijotellessa se ei tuntunut ollenkaan kamalalta ajatukselta. Tiistai oli aika hyvä esimerkki siitä, millaista mökkielämä tulee olemaan. Heti kiinteistövälittäjän lähdettyä pojat repivät mökistä haisevan kokolattiamaton pois, jonka jälkeen siivottiin pahimmat sotkut ja eliminoitiin kamalimmat hajupesäkkeet. Lyhyen ahkeroinnin jälkeen olikin hyvä hetki käydä pulikoimassa, sitten grillata, ja sitten testata se polkuvene, jonka perässä tullaan näkemään jos jonkinmoista vesihiihtosuoritusta, luulen ma.

Juuri putsattu polkuvene koeajolla. Hyvin toimi!

Vastarannalla pilkottaa järven yleinen uimaranta, joka on vain maanomistajien käytössä, samoin kuin koko järvi kaloineen ja aktiviteetteineen.

Remonttilista on pitkä, ellei loputon. Jos yleistä siivousta ja raivausta ei oteta huomioon, ensimmäisenä jonossa on haljenneen perustuksen ja samalla lattian korjaaminen, etummaisen ulkoseinän aukaiseminen ja paikkaaminen, sisäpintojen ja "keittiön" kaappien maalaaminen, jonka jälkeen pääsemmekin sitten jälleen ulkoseinien kimppuun ja terassin fiksailuun. Myös laituri pitää rakentaa.

Niin, ja se sauna.

Siinä se nyt on, urakointia odottamassa.

Ei voi sanoa, että unema toteutui, sillä en koskaan oikein osannut unelmoida mistään tällaisesta. Nyt se on joka tapauksessa totta, kutsuipa sitä millä nimellä tahansa - unelma, haave, päähänpisto.