Överijoulu

Joulu on. Taas. Puoli vuotta sitten pakattiin hiki hatussa koko elämää muutamaan Atlantin ylittävään matkalaukkuun, nyt odotellaan jo Joulupukkia. Valmistelut ovat meillä korvapuusteja ja huomenna häämöttävää ruokaostosten hoitamista vaille tehty (eilen näpertelin satsin pipareita). 

Sain reilu kuukausi sitten juttuehdotuksen kommenttiboksiin koskien jouluöveriyttä (on se sana). Siitä lähtien olen kulkenut silmät ja korvat sepposen selällään, imien kaikkea amerikkalaiseen tyyliin ylilyötyä. Enkä pettymyksekseni oikein nähnyt tai kuullut mitään erikoista. Joko olen jo niin tottunut kuukausitolkulla kestäviin kauppojen joulukinkereihin ja omakotitaloja kiertäviin valonauhoihin, tai sitten ylilyöntejä ei vain sattunut kohdalle.

Kunnes sitten eilen:

Candy Cane Lane, jo 50. joulu menossa

Näitä puhallettavia barbaroita en vielä oikein voi sietää.

Tämä on jonkun koti. Ja näköjäään paikallinen nähtävyys.

Yllä olevan talon autotalli. Mihin parkkeeraisit Amerikan-rautasi?

Eilisen jouluretkemme jälkeen olin aika huuli pyöreänä. Nämä yllä esitellyt paikat ovat jo joillekin amerikkalaisillekin pikkuisen liikaa, sillä anoppi kehotti meitä käymään katsomassa tuota viimeisimpänä esiteltyä taloa. Se oli varma, että minä järkyttyisin. Oikeassa oli. Toisaalta olin myös aika hämmentynyt siitä, miten joku viitsii uhrata hurjan määrän omaa aikaansa ja yksityisyytensä (ja oletettavasti myös aika ison nipun dollareita sähkölaskun maksamiseen) vieraiden ihmisten viihdyttämiseksi. Kysehän oli jo melkein taidokkaasta sirkuksesta, eikä enää mistään tökeröstä jouluvaloviritelmästä.

Meidän oma koti on pikkuisen hillitymmässä kuosissa kuin nuo esimerkkikohteet tuossa aiemmin, vaikka olenkin yrittänyt luoda joulutunnelmaa tähänkin tupaan. Sain valtavasti apua viime viikolla saapuneesta paketista, johon äiti oli pakannut nipun joulutarvikkeita. Nyt meidän pöydällä on punaista Marimekkoa, ja telkkarin päällä tähystää pikkuruinen tonttu-ukko. Sisäisesti joulumieltä ollaan saatu nautittua jouluteen muodossa.

Kaiken tässä merkinnässä esiintyneen krääsän vastapainoksi haluaisin liittää tähän lopuksi lyhennelmän äitini tänä vuonna pitämästä joulunavajaispuheesta. Yllättävän paljon asiaa muori oli puheeseen saanut ahdettua. Ei uskoisi, että ollaan sukua.

Aika on kumma juttu. Ja joulun alla se vasta kummaksi muuttuu. Muistan, kun olin pikkuinen tyttö Horsmanmäen pikkuisella kylällä ja availin itse kötöstämäni joulukalenterin ensimmäistä luukkua ajatellen, että voi kamala, kun jouluun on vielä 23 valovuotta, niin samaan aikaan äiti sinkoili ympäri huushollia kapakalansa kanssa huokaillen, että nyt käy aika vähiin. Opettaja puolestaan väitti, että joulun alla on päivä lyhimmillään, ja minä ajattelin, että miten on noin tyhmä ihminen opettajaksi lainkaan päässyt, kun päivähän on ehdottomasti pisimmillään.

Joulun alla aika tahtoo meiltä aikuisilta loppua. Pitää ehtiä leipoa ja siivota, askarrella ja somistella, kaunistautua ja toipua pikkujouluista, nauttia kulttuurista ja hävittää kiloja, ennen kuin uusia tulee - jotkut kai käyvät vielä töissäkin. Mitä jos nipistettäisiin tästä vouhakasta hetki ja pohdittaisiin sitä, että kaikkien jouluaika ei ole tunnelmallista rauhallista, iloista, hauskaa eikä hyvääkään.

Kukaan meistä ei tiedä, milloin oma joulu muuttuukin alakulon ja ikävän jouluksi. Ja kuten tiedämme, joulun tunnekerroin on kova, ja ikävä voi olla monin verroin pahempi. Niinä hetkinä tarvitaan kaveria, joka laittaa tekstiviestin, muistaa Facebookissa tai ihan peräti tulee kylään. Se on sellainen lahja, joka varmasti ilahduttaa saajaa, mutta antaa paljon myös antajalleen.

Ei jätetä kaveria tänäkään jouluna!

*****

Fakta #82: Tämä joulu on S:lle ja minulle neljäs yhteinen. Tasoissa ollaan, sillä niistä kaksi on vietetty Suomessa ja kaksi täällä Amerikan ihmemaassa. Katsotaan, kumpi maa ottaa johtoaseman vuoden päästä...

Outoa on

Bemary ehdotti aikoinaan, että kirjoittaisin meidän asunnon omituisuuksista. Avauduin jo aiemmin vääntimistä ja kääntimistä, mutta löytyy täältä toki muutakin mukavaa kummasteltavaa, vaikka itse näihin onkin jo aika tottunut.

Ihan ensiksi pitää mainita, että tämä asunto on yhtä vanha kuin minäkin, enkä usko, että tätä on päivitetty sitten kultaisen 80-luvun. Uudemmista taloista ja asunnoista löytyy vähän modernimpia ja/tai parempia ratkaisuja, joten kaikki amerikkalaiset eivät asu suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna näin "alkeellisissa" olosuhteissa (eikä tämä oikeasti nyt niin kamalaa ole, kunhan hienostelen...).

Aloitetaan tuolta keittiön puolelta. Minulle suurin ihmetyksen/ärsytyksen aihe on epäkäytännöllinen hella. Miten puhdistaisit tämän?

Minäpä kerron. Tuo ritilä vetäistään irti, jonka jälkeen sen alla olevan kulhon voi viskata tiskialtaaseen. Loppujen lopuksi itse siivousoperaatio on melko helppo, mutta voi miten ärsyttävää on, jos ja kun tuonne ritilän alle tippuu kokatessa jotain. Kuumaa levyäpä et niin vain nyhtäisekään irti, joten kulhon pohjalle kertyy jos jonkinmoista palanutta moskaa.

Siirrytäänpä seuraavaksi meidän lämmitys-/ilmastointijärjestelmään. En ole nähnyt täällä missään suomalaisille niin tuttuja seinäpattereita. Yleisimmin törmään kiertoilmalämmitykseen (tai -ilmastointiin), jollainen meilläkin on.

Tällä rasialla kontrolloidaan meidän asumuksen lämpötilaa. Kesällä se näpsäytetään cool-asentoon ja näillä leveysasteillä näin talvella luonnollisesti valitaan heat. Toivottu lämpötila säädetään yläreunassa olevan vivun avulla, ja ainakin minä vielä arvailen, mikä Fahrenheit-lukema voisi olla mukava.

Eipä tuossa vielä mitään, toimii ihan hyvin. Ongelmaksi muodostuu lähinnä se, että termostaatti sijaitsee vetoisassa alakerrassa, joten yläkerta (eli makuuhuone) on monesti ihan liian kuuma, kun samalla alakerrassa jäädyttää varpaat, ellei laita Reinoja tai äidin neulomia villasukkia jalkaan.

Lämmin tai kylmä ilma kulkeutuu olohuoneeseen tämännäköisen seinässä töröttävän pöntön kautta, muihin huoneisiin se virtaa kattoventtiileiden kautta. Lämmityksen tai ilmastoinnin päälläoloa ei voi olla huomaamatta, paitsi jos on täysin kuuro. Melkoinen pöhisijä siis. Kaiken lisäksi pönttö tuntuu puhaltavan kylmää ilmaa, vaikka olevinaan lämmittääkin asuntoa.

Iso syy asunnon kylmyyteen löytyy yksinkertaisista ikkunoista. Meidän alakerran ikkunat avataan nostamalla alempi ikkuna suoraan ylöspäin, yläkerrassa ikkunaa liu'utellaan kiskojaan pitkin oikealle. Avattavia ikkunoita ei meillä voi pestä kuin sisältä päin, sillä ulkopuolella tukkeena on ötökkäverkko. (Näistä minun siivousintoiluista voisi kuvitella, että olisin siivousintoilija. Sehän ei oikeastaan voisi olla kauempana totuudesta.)

Yksinkertaisten ikkunoiden vuoksi sälekaihtimet roikkuvat vapaasti pölyttymässä. Valmiiksi asennettuja verhotankoja/-kiskoja minulla ei ole ollut vielä yhdessäkään amerikkalaisessa asumuksessani, enkä sellaisia ole vielä yhteenkään itse asentanut. Sälekaihtimilla siis mennään. Aika tylsää.

Tässäpä on meidän naulakko; yhteensä neljä naulaa seinässä, jotka omin kätösin siihen hakkasin. 

Ollaan yritetty etsiä kätevää naulakkoa kaupoista, mutta vielä aika laihoin tuloksin, joten meidän takkiraukat roikkuvat nauloista tai lepäilevät tuolien selkänojilla. Yläkerrassa olisi toki vaatehuone, jossa vaatteet saavat arvoisensa kohtelun, eli hengariripustuksen. On vain valitettavan epäkäytännöllistä säilyttää ulkovaatteita kauimmaisessa nurkassa ulko-ovelta katsoen.

Muita epäkäytännöllisyyksiä tällaiselle suomalaiselle hienohelmalle on mm. tuulikaapin puute, eli kengille ei ole mitään järkevää säilytyspaikkaa, eikä keittiössä ole kuivauskaappia tiskeille. Asunnossa on monia juttuja, joista tykkään paljonkin, mutta annetaan tämän merkinnän nyt mennä vähän narinan puolelle.

Tässä yhteydessä pitää vielä mainita aika iso narinan aihe, eli se, että meidän taloyhtiö on lähettänyt vaikka minkälaisia lappusia, joissa muistutetaan, että pakkasilla pitäisi jättää kaikki hanat tippumaan vettä, etteivät putket vain jäätyisi. Ollaan suhtauduttu tuollaiseen veden tuhlaamiseen aika nihkeästi, joten kun lauantaina lähdettiin S:n veljen luo yökylään, hanat olivat tiiviisti suljettuja. Kun tultiin sunnuntaina takaisin, isosta pumppuautosta kulki iso letku kohti meidän asuntoa.

Meidän onneksi letkun määränpää oli naapurin asunto. Naapurin epäonneksi vesivahingot olivat sen verran suurta luokkaa, että tyyppi muutti eilen pois. Meille ei koskaan selvinnyt, oliko kyse jäätyneestä putkesta, mutta ollaan otettu varoitukset sunnuntaisen puolikkaan sydänkohtauksen jälkeen melko vakavasti. En edelleenkään ymmärrä, miten asuntojen sisäseinien välissä kulkevat putket jäätyisivät pikkupakkasilla, mutta tiputellaan nyt sitten, ihan vain varmuuden vuoksi.

*****

Fakta #81: Pukeuduin penkkareissa Elvikseksi.

Elvis has left the building.

Niila

Suomessa on nyt yksi hyvä tyyppi vähemmän ottamassa minut vastaan, kun joskus kylmään Pohjolaan taas eksyn. Enpä lähtiessäni arvannut, ettei enää nähdä.

Niila, olit hienoakin hienompi mies.

It's Times Like These You Learn to Live Again

Puuh, tauti alkaa vihdoinkin taittua. Johan tässä on reilu viikko sairastettukin ja saatu anoppi huolestumaan niin paljon, että minun vointia tiedustelevia tekstiviestejä tulee meille molemmille päivittäin. Voiton puolella kuitenkin siis ollaan. :)

Kuten jo edellisessä merkinnässä vinkkailin, käytiin perjantaina kuuntelemassa Shinedownia. Olin vielä vähintäänkin puolikuntoinen ja olin jo melkein valmis lähtemään kesken keikan kotiin, vaikka meininki oli mitä mainioin. Onneksi en lähtenyt, sillä itse keikka oli loistava! Pojat olivat sovittaneet biisinsä akustiseksi, ja paria poikkeusta lukuunottamatta homma toimi erinomaisesti. Devour taisi olla ainoa pettymys. Pianolla ei ihan noin vain korvatakaan ärjyvää sähkökitaraa. Olen nähnyt Shinedownin kerran aikaisemmin, Helsingissä Disturbedin lämppärinä vuonna 2008, ja silloin laulajan ääni ei tainnut olla ihan täydessä kuosissa. Perjantaina Brent ei onneksi säästellyt keuhkojaan. Mikä Ä-Ä-N-I!

Kamera jäi kotiin, on siis tyydyttävä kännykkälaatuun.

Loppuunmyydyn keikan näyttämönä toimi vuonna 1927 rakennettu Midland Theater. Yritin aikoinaan metsästää meille liput hyviltä paikoilta, mutta en siinä onnistunut. Tämän vuoksi oltiin general admission -alueella, jossa ei ollut istuimia vaan pelkkiä kyynärpäätaktiikalla (tai aikaisin paikalle saapumalla) hankittuja seisomapaikkoja. Me tultiin vissiin sen verran ajoissa paikalle, ettei tarvinnut töniä, ja nähtiinkin jopa jotain. Teatterin akustiikka oli ihan  ok, vaikka välispiikit menivätkin vähän puuroksi. Kuuluvuutta ei yhtään helpottanut se, että vieressä mölysi lauma aika väsähtäneitä neitokaisia. "I'm a bitch and proud of it!"

Illan huippukohtina mieleen jäivät mm. 45, Foo Fighters -cover Times Like These ja spektaakkelin päättäneet Simple Man ja Second Chance. Onneksi jälkimmäinen soitettiin, sillä yksi äänekkäistä ja kulahtaneista leideistä kävi huutamassa korvaani nasaalilla ja humalaisella äänellä: "Have they played Halley's Comet yet? They have to play it, it's the reason I bought the ticket!" Saipahan rahoilleen vastinetta.

Keikasta kuvattiin muuten dvd, joten kaikille halukkailla on joskus tulevaisuudessa mahdollisuus tarkistaa tunnelma kotisohvalta käsin.

No niin, eiköhän tämä fanitus riitä nyt vähäksi aikaa. Mitäs muuta tänne sairastupaan on kuulunut? Ainakin paljon neulepuikkojen heiluttelua. Olen tässä vähälle aikaa neulonut ympyräkaulahuivin, kaksi pipoa (joista toisen lahjaksi), sukat ja miehekkeelle lapaset. Valmistelin meitä talvea varten vielä ostamalla meille talvitakit (ja itselle ehkä kengät...). Ilman toissapäiväistä ostosreissuani S olisi varmaan kulkenut koko talven fleecetakissa.

Meidän viikonloppuihin kuuluu yleensä myös tuntitolkulla jalkapalloa. Siis sitä amerikkalaista. Minusta on vahingossa tullut ihan oikea fani, vaikka mielestäni lajille olisi olemassa parempiakin nimityksiä kuin jalkapallo (kuten mm. puikulan viskely tms.). Minulla on vielä ihan hurjasti opittavaa, mutta ymmärrän kuitenkin jo sen verran, että osaan riemuita oikeissa kohdissa ja älähtää, kun tuomarit ovat epäreiluja.

*****

Fakta #80: Vihaan pitkiä kynsiä (siis itsellä). Aika ironista onkin, että tällä hetkellä kynnet ovat pidemmät kuin pitkiin, pitkiin aikoihin.

No, kiitos

Viime viikolla juhlittiin syöpöttelyjuhlaa nimeltä kiitospäivä. Perinteenä on jakaa toisten kanssa asioita, joista on itse kiitollinen. Itse olen äärimmäisen iloinen esimerkiksi omasta perheestä, ystävistä ja maailman mukavimmista lemmikeistä. Eiköhän tuohon ryppääseen jo melkein kaikki olennainen mahdu.

Sen sijaan en ole mitenkään erityisen kiitollinen siitä, miten kiitospäivä sujui. Kaikki olivat jotenkin riitaisalla tuulella, joten aika monesta sivulauseessa oli luettavissa pientä kuittailua. Koko homma huipentui lahja-arpajaisiin ja käsintehtyjen lahjojen täydelliseen lyttäämiseen. Sanotaanko vaikka, että erään idean kannattajan mielestä tällä tavalla jokainen saisi yhden hyvän lahjan kaiken tarpeettoman p*skan, kuten kuivuneiden ruisleipien, sijaan. Tuo ruisleipäjuttu oli toki aika suora, vaikkakin ajattelematon, sivallus minua kohtaan, vaikka kukaan ei ole koskaan saanut minulta ruisleipää missään muodossa, eivätkä taida saada tulevaisuudessakaan.

Anoppi oli koristellut pöydän tilanteeseen kuuluvalla tavalla.

S oli pitkän ja piinallisen päivän jälkeen todella pahoillaan siitä, etten ollut saanut kokea aitoa ja onnellista kiitospäivää. Se sanoi, että monessa perheessä keskitytään niihin positiivisiin asioihin hampaidenkiristelyn sijaan. Itsellä olo oli aika turta (ja ähky), vaikka itse keskityin vain seuraamaan touhua sivusta. Joulusta on näillä näkymin tulossa samanlainen ilon ja syyllistämisen juhla.

No, meidän pitkään viikonloppuun mahtui paljon hyviäkin asioita! Tavattiin viikonloppuna sattumalta aika mahtavaa porukkaa. Oltiin perjantaina pelaamassa biljardia, ja juuri kun oltiin lähdössä pois, naapuripöydässä pelannut pariskunta houkutteli meitä jäämään ja pelaamaan heidän kanssaan. Viihdyttiinkin sitten lopulta niin hyvin, että oltiin paikalla ihan tappiin asti.

Harvinaislaatuisen tästä kohtaamisesta tekee se, että uudet tuttavuutemme halusivat viettää aikaa meidän kanssa seuraavana päivänäkin, koska olimme kuulemma niin hauskaa seuraa (onneksi heillä oli alla muutama rohkaisuryyppy enemmän kuin meillä, muuten olisivat tajunneet, miten tylsiä oikeasti ollaan), vaikka ikäeroa meillä taitaa olla viitisentoista vuotta. Miehen bändillä oli seuraavana päivänä keikka, johon me saatiin kutsut, ilmaiset sisäänpääsyt ja juomista bändin piikkiin, joiden hyödyntämisestä S huolehti, sillä minä olin kuskina. Niin, ja toinen hauska ilta heti perään.

Sain myös viikonlopun aikana kuulla sen seitsemän kertaa kerran, että kuulostan ihan paikalliselta (yhden kerran jopa oletettavasti täysin selvältä ihmiseltä). En sitten tiedä, onko se pidemmän päälle hyvä asia, sillä joudun aina välillä selittelemään olevani ulkomaalainen, koska en ymmärrä kaikkia kulttuurispesifisiä juttuja. No, niitäkin oppii koko ajan lisää. Viikonlopun paras kehu taisi kuitenkin tulla eräältä aika juopuneelta "herrasmieheltä", jolta sain arvosanan 11,5 "on a scale of one to me". En tiedä, onko kukaan koskaan yltänyt hänen tasolleen. Plussaa sain sinisistä silmistä.

Perjantaina oli Black Friday, joka me skipattiin ostosten osalta kokonaan. Sen sijaan Small Business Saturdayna tuli tuettua pienyritystä, sillä käytiin tyhjentämässä (no ei nyt ihan kuitenkaan) melkein naapurissa sijaitseva saksalais-skandinaavinen kauppa salmiakista, vaniljakastikepussukoista, kardemummasta ja Dansukkerin vaniljasokerista. Kahden jälkimmäisen ansiosta sain tehtyä maanantaina pikkupullia ja korvapuusteja. Tuli herkkua. Chaos ja Usva tykkäsivät taikinasta ja näköjään valmiista pullastakin, sillä kissa kävi justiinsa pöllimässä palasen minun lautaselta.

Maanantai-iltana se sitten iski, flunssa nimittäin. En ole ollut muuton jälkeen vielä kertaakaan kipeä (pari kurkkukipua on käyty läpi, mutta siihenpä ne ovat aina jääneetkin). No, nyt olen! Puhti ja makuaisti ovat täysin poissa. Onneksi täältä saa aika tujuja lääkkeitä, joilla oloaan voi hetkellisesti helpottaa. Hetkellinen helpotus voi tulla tarpeeseen perjantaina, sillä Shinedown soittelee hittejään akustisesti downtownissa. Onko pakko olla kipeä, jos ei halua?

*****

Fakta #79: Muistan sen oivalluksen hetken, kun opin lukemaan. "Luin" Miinaa ja Manua, ja ensimmäinen lause, jonka osasin oikeasti lukea, oli: "Mummon mökki on maalla." Olin kuusivuotias.

Jouluinnostus

Nyt kyllä vähän hävettää. Meillä on joulukuusi töröttänyt takan vieressä jo viime sunnuntaista asti.

Kaikkihan lähti siitä, että käytiin lauantaina vähän jouluostoksilla. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja t-paidalla pärjäsi oikein mainiosti. Ajeltiin ympäri Kansas Cityä, ja minä ehdin jo valitella, että on hankala päästä joulufiilikseen, kun ulkona on lämmintä ja valoisaa.

Kansas Cityn skyline

National World War I Museum at Liberty Memorial

Sitten mentiin Walmartiin, ihan vain hakemaan pari juttua. Jotenkin kummasti kärry, jonka sijaan meinasin ovella ottaa korin, täyttyi täyttymistään lahjoilla ja koristeilla, ja joulufiilis oli valmis. Kun löysin sairaalassa olevalle mummolleni lahjan, meinasin pillahtaa itkuun joulukuusten ja -laulujen keskellä. Joulumieli valtasi jokaisen solun, kertaheitolla.

Sunnuntaina saatiin perintökuusi appivanhemmilta. Kyseessä on siis melkoisen iäkäs tekokuusi, jonka kunnon halusin nähdä hetimiten. No, eihän sitä raaskinut enää purkaakaan, joten kuusi on tosiaan pönöttänyt nurkassa jo muutaman päivän. Koristeita siihen ei vielä olla kuitenkaan lykitty; kuusi saa nauttia pelkistä valoista ja tähdestä jouluaattoon asti. Pidetään nyt joistakin perinteistä ja periaatteista sentään kiinni. Suomessa olisin tuonut kuusen sisälle vasta aatonaattona. Mutta hei, maassa maan tavalla, vai miten se meni...

Joulutunnelmaa on viritelty tällä viikolla muutenkin. Eilen tein glögiä ja isän perinteistä joulusinappia. Tänään oli vuorossa lanttu- ja porkkanalaatikko, jotta voin tyrkyttää niitä sukulaisille huomisella kiitospäiväillallisella. Kaikkia näitä tein kauhunsekaisin tuntein ensimmäistä kertaa ikinä, mutta hyvinhän nuo tuntui onnistuvan.

Ennen eilisiltaisia glögeilyjä päivä meni "mukavasti" ruokakaupassa. Minulla oli melkoisen pitkä ostoslista mukana, ja olin varautunut siihen, että iso osa raaka-aineista jää ostamatta. Joulupullaan ei kardemummaa tai tuorehiivaa meidän lähikaupasta löytynyt (jälkimmäistä oli kuulemma joskus ollut, mutta suosio oli ollut heikkoa), joten sovelletaan. Lanttuja piti etsiä melkein suurennuslasin kanssa, mutta lopulta löysin niitä kolme kappaletta, joista kotiutin yhden. Kaupan iso meksikolaisosasto pelasti paljon, sillä sieltä löysin sellaisia hienouksia kuten maissitärkkelystä (perunajauhojen korvikkeeksi) ja valkopippuria.

Nyt täytyy mennä jatkamaan jauhopeukalointia, sillä S on matkalla kotiin, ja lupasin sille kotitekoista pizzaa viikonlopun kunniaksi. Meidän viikonloppu tosiaan alkaa tänään, sillä S:lla on pari peräkkäistä vapaapäivää. Huomenna ahdetaan itsemme täyteen ruokaa ja sukulointia. Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun pääsen kokemaan "aidon" kiitospäivän. Viimeksi täällä näihin aikoihin ollessani vietin kiitospäivän Coloradossa kavereiden kanssa syöden pikaruokaa. Aika amerikkalaista sekin, tosin.

Tähän loppuun pitää vielä lisätä kuva meidän sängystä aika ajoin löytyvästä möröstä:

Peiton alla möyhivä Chaos on hirvittävä näky.

*****

Fakta #78: Vuoden 1995 kohokohta oli se, kun mestari-Leijonat Juha Ylönen ja Antti Törmänen vierailivat kotipitäjässäni. Pääsin läpsäyttämään jälkimmäisen kättä ja kuljin loppupäivän muovipussi käden suojana. "En pese tätä kättä ikinä!"

Jouluahdistus

Kahden perheen jouluperinteiden yhteensulattaminen on monissa tapauksissa hankalaa. Me luultiin, että päästäisiin todella helpolla, sillä suomalaiseen tyyliin jouluaatto on minulle tärkeämpi kuin joulupäivä, kun taas S:n perhe juhlii joulua ja jakaa lahjat vasta jouluaamuna. Ajateltiin, että meidän oma pikkuperhe viettää oman joulunsa aattona suomalaisten perinteiden ja ruokien kera, ja appivanhempien luona juhlitaan sitten amerikkalaista perhejoulua seuraavana aamuna. Helppo nakki.

No joo, eihän se tietenkään noin helposti sujunut. Jouluun on vielä yli kuukausi aikaa, ja minä olen tirautellut jo yhdet kyyneleet koko sopan takia. Eräänä lauantaiaamuna S:n äiti soitti ja ilmoitti, että joulusuunnitelmat ovat viime vuosista poiketen seuraavanlaiset: Jouluaattona mennään kaikki appivanhempien luokse, ja joulupäivänä saa sitten jokainen tehdä ihan mitä itse haluaa. "Kun kaikki ovat tänä vuonna hankalia." Hermoromahduksen partaalle minut lopulta lykkäsi tieto siitä, että kiitospäivänä vedellään hatusta nimiä ja arvotaan, kuka ostaa kenellekin 50 dollarin arvoisen lahjan. Ettei kato tulis sanomista saatujen ja annettujen lahjojen arvosta...

Ei! Ei ei ei ei... EI!

Nyt me ollaan sitten niitä erityisen hankalia tapauksia, sillä me (minä) ei suostuta menemään jouluaattona yhtään mihinkään. Se on meidän joulu. Silloin jutellaan minun joulua Suomessa viettävälle perheelle ja rauhoitutaan illaksi takkatulen ääreen kuusen alle, eikä ajella pitkin poikin valtateitä. Mihinkään lahja-arpajaisiinkaan en halua osallistua, sillä täytyy muistaa, että nyt on kyse aikuisista ihmisistä, joiden pitäisi osata olla tyytyväisiä saamaansa lahjaan, olipa kyse sitten konvehtirasiasta tai digikamerasta. Ilo lahjan antamisesta häviää, kun on kyse pakosta, ei halusta. Tuoreen kälyn kanssa (S:n veli meni kuukausi sitten naimisiin!) tuumattiin, että olisi jo ihan sama vaihtaa 50 dollarin shekit (Amerikassa kun ollaan) päikseen; silloin ainakin voisi olla ihan varma, että on osannut antaa aikuiselle ihmiselle, jolla on jo kaikki, mieluisen ja varmasti juuri 50 dollarin arvoisen lahjan.

Merry Christmas, p*rkele!

*****

Fakta #77: Olen saunonut kahden namibialaisen pikajuoksijan kanssa. Vaatteet päällä.