Myydään vähän käytetty kissa

Meidän uusioperhettä on koeteltu viime aikoina "tytärpuolen" toimesta. Lumi-kissa on ehtinyt mm. kaataa vettä läppärini päälle, jyrsiä itse tehdyn valoryijyn johdon poikki kahdesta kohtaa, pureksia television johdon pitsiksi, ja jo pelkästään tällä viikolla särkenyt minulle tärkeän matkamuistolasin ja purrut pöytälampun johdon poikki.

Paljonko tarjoatte?

Ei kai tässä muu auta kuin suojata kaikki mahdolliset johdot ja lopettaa oikeista laseista juominen. Asunnosta pitänee tehdä cat proof. Kissakarkoitekaan ei auta, ei ollenkaan. S on ollut vähän sitä mieltä, että tämä on hyvää harjoitusta lapsia varten, jos me joku päivä sellaisia onnistutaan saamaan.

Lumi on oikeasti ehkä maailman puheliain ja viihdyttävin kissa. Kun tulen töistä kotiin, alkaa ihan mieletön konsertti ja kilpajuoksu, eikä se lopu ihan hetkessä. Valitettavan usein kuitenkin paljastuu näitä "mukavia" yllätyksiä. Lumi on vielä vähän lapsi, tai ainakin teini-ikäinen, vuosia kun on mittarissa vasta alle kaksi. Silti en jaksa aina töistä väsyksissä tullessa ottaa näitä poikki olevia johtoja tai kastunutta elektroniikkaa ihan huumorilla.

Valkoinen vauhtihirmu.

Muistelen kaiholla omaa Niila-kissaa, joka on ollut mummolassa ns. hoidossa jo yli kaksi vuotta. Aika ehkä kultaa muistot, mutta en muista Niilan koskaan olleen tuollainen tuholainen. Ehkä Lumi kaipaisi enemmän virikkeitä, kun näköjään tylsyyksissään ja yksin ollessaan ehtii tehdä vaikka mitä tarpeetonta. Tapetit ovat onneksi vielä saaneet olla ihan rauhassa. *kop kop*

Musta mossottaja.

Eiköhän tästäkin "kriisistä" onneksi selvitä aika vähällä. Minulla ja kissalla on paljon enemmän erimielisyyksiä kuin minulla ja isännällä. Pitää vain olla entistä(kin) varovaisempi näiden omien tavaroiden suojaamisessa. Kun saisi vielä pari vuotta kestämään nämä nykyiset roippeet, niin päästään ostamaan ihan uusia tuolla toisella mantereella. Ja sitten on Lumilla vielä enemmän tuhottavaa.

Political Action

Seurattiinko teillä viime viikolla USA:n presidenttikilpaa? Meillä seurattiin. Seurattiin niin innolla, että tämä työläinen ei oikein ehtinyt nukkua ennen puoli kuuden herätystä. Herätyskello soi tasaisesti parin tunnin välein, jotta S pysyisi varmasti kärryillä kulloisestakin äänestystilanteesta. Pelkkä presidenttikisa ei kiinnostanut; se kun ratkesi jo melko aikaisessa vaiheessa. Sen lisäksi nimittäin jännitettiin mm. homoavioliittojen kohtaloa ja aborttilakeja. Jännättävää siis riitti.

S:lle tuntui olevan ihan sama, kummasta leivottiin presidentti, kun mitään suurta mullistusta ei kuitenkaan tule tapahtumaan, vaikka changea paljon iskulauseena käytettiinkin. S sanoi olevansa vain tyytyväinen, että vaalit ovat ohi. Se tuntui elävän vähän siinä toivossa, että poliittinen kysymystulva pienenisi huomattavasti nyt vaalien jälkeen, sillä kysymys "Do you like Bush?" on kuultu jo ihan tarpeeksi monta kertaa.

Vaan nytpä kysymystulva on kahta suurempi. Jos suomalaiset tai muut vaihtarit eivät kysele Obamasta, S:n kotimaiset kaverit ja perhe kyllä kyselevät. Kuuntelin sunnuntaina, kun S:n sisko (joka muuten saa tyttövauvan maaliskuussa!) pauhasi vaaleista. Keskusteltiin vähän siitä, miten amerikkalaisten imago ehkä parani hieman vaalituloksen myötä näin eurooppalaisesta näkövinkkelistä, ja siitä, miten suuret mittasuhteet tämä historiallinen tapahtuma on tuolla rapakon takana saanut. Siellä taitaa olla vielä melkoinen vaalihuuma päällä, vaikka itse äänestyksestä onkin jo reilu viikko.

Se, mikä parituntisesta vaalikeskustelusta jäi päällimmäisenä mieleen, oli kuitenkin pieni kertomus S:n siskon miehen äänestysreissusta. Miehen vieressä äänestämässä ollut nainen oli kysynyt, pitääkö äänestyslipukkeen toisellekin puolelle kirjoittaa jotakin. Lapun alalaidassa kun oli lukenut "Turn over to continue voting." Honest mistake.

No se niistä vaaleista. Mitäs muuta meille kuuluu? Ainakin on katseltu paljon elokuvia. Viime aikoina on nähty mm. sellaisia laatuelokuvia kuin Starship Troopers 3 ja Harold & Kumar. Tosin jälkimmäinen jätettiin kesken, kun myötähäpeän tunne kasvoi liian suureksi. Tuo ensin mainittu sinniteltiin kuitenkin loppuun asti, vaikka tiukkaa tekikin. On onneksi katsottu semmoisia ihan oikeasti hyviäkin elokuvia, kuten Tropic Thunder ja uusin Bond. Toimintaa isolla t:llä.

Olen huomannut sellaisen jutun, että nyt pitää jo vähän varoa, mitä salaisuuksia S:n kuullen suustaan suomeksi päästää. Se tunnistaa sanoja sieltä täältä ja keksii aika helposti, mistä puhutaan. Toki sanavarasto on vielä aika pieni, mutta kyllä niistä varaston sanoista jo ihan kokonaisia lauseitakin pystyy muodostamaan. Minua meinaa aina ihan väkisin hymyilyttää, kun käydään yhdessä kaupassa tai jossakin ravitsemusliikkeessä. "Moi", "terve", "kiitos" ja "kaksi kaljaa" ovat jo jokapäiväisessä käytössä. Ainakin nuo kolme ensimmäistä.

Tiesittekö muuten, että lähtiessä voi sanoa "ei terve"?

We Are All Disturbed!

Huh, kun kirjoituspaussi ehtikin venyä pitkäksi! Toivottavasti ette ole vielä ehtineet hylätä tätä laiskiaista. Mutta onpa minulla ihan päteviä syitäkin tähän päivitystaukoon. Niistä lisää ihan pian.

Yleisenä katsauksena todettakoon, että hyvin tyytyväisiä ollaan edelleen tähän nykytilanteeseen. Ollaan laitettu kotia edelleen enemmän omannäköiseksi, ja ehdinpä minä jo laittaa parvekkeelle vähän valoakin pimeyttä vähentämään ja tunnelmaa luomaan. (Jouluvalopoliisit eivät pääse sanomaan mitään, kun nehän ovat tietysti tunnelmavalot! Jotka sitten kylläkin ylennetään ensi kuussa jouluvaloiksi...) Tämä asunto on nyt oikeasti semmoinen pesä, kun iltaisin voi poltella kynttilöitä ja katsella kaupunginvaloja.

*****

Viime viikolla huomattiin kulttuureissamme ja kasvuympäristöissämme melkoisia eroja. Pienehkön kotikuntani koululle ilmestyi eräs aamu pommiuhkasta kertova lappunen. Minä tietysti vähän kauhistelin tätä nykymaailmanmenoa, kun en minä ainakaan pelännyt pommeja pienenä koululaisena. Namusetiä korkeintaan. (Ja on sitä muka jo vanha, kun voi puhua nykynuorisosta...) S vain hymähti ja sanoi, että heillä pommiuhkat olivat lähinnä suhteellisen helppo tapa saada vapaapäivä koulusta. Onneksi täällä Savon sydämessä ei ainakaan vielä olla menty siihen, että uhkaukset ohitettaisiin olankohautuksella. Kun "sattuuhan näitä".

*****

No mutta sitten ne kiireet, jotka ovat muka estäneet päivittelyn: reissut! Lähinnä ollaan kylläkin matkusteltu ja ajeltu entisen ja nykyisen kotikunnan väliä, mutta nyt viikonloppuna päästiin jo vähän pidemmällekin. Ensin piti toki juhlia Halloween pois alta...

Oltiin rokkistaroja. Tai ainakin Rock Band -staroja. Ei jaksettu innostua pukuleikeistä niin paljoa, että oltaisiin vietetty viikkotolkulla aikaa kostyymien kehittämiseen, joten käytiin sitten perjantaina töiden jälkeen Tiimarissa ostoksilla. Ja siitä se ajatus sitten lähti, kun ei ennen sitäkään mitään oltu keksitty. Ostettiin minulle peruukki, S:lle vahvaa hiusgeeliä ja tussi "tatuointeja" varten.

Katu-uskottavuus ennen kaikkea.

Artisti ei jaksanut näköjään värittää kunnolla.

Sen verran rauhallisesti piti Halloweenia juhlia, että seuraavana aamuna oli oltava valmis lähtemään pienimuotoiselle autoretkelle. Päätettiin kuitenkin käydä keskustassa katsomassa meininkiä. Kuin ihmeenkaupalla S löysi jostain ventovieraita paikallisia, jotka innostuivat puhumaan englantia oikein kunnolla. Yksi seurueen tytöistä kysyi minulta, seurustellaanko me. Kun vastasin myöntävästi, tyttö sanoi: "No älä päästä karkuun! Sehän näyttää ihan Jack Sparrow'lta!"

Jack Sparrow ja minä käytiin aamulla hakemassa pikkuveikkonen rautatieasemalta, kun tarkoitus oli tosiaankin lähteä sinne reissuun. Pakkauduttiin autoon ja ajettiin kivassa lumi-/räntäsateessa Espooseen. Oli aika mahtavaa nähdä pitkäaikaista käNppistä! We had a great time, sis!

Vaikka etelään suuntaamiseen olisi riittänyt syyksi helpostikin tuo yökyläily, niin varsinainen syy ekspeditioon oli Disturbedin sunnuntainen (eli eilinen) keikka. Eikä Disturbed jättänyt kylmäksi! Shinedown kävi ensin lämmittelemässä yleisön kunnialla, vaikkakin homma meni ehkä vähän liikaa yleisön käskyttämiseksi. Kuultiin kuitenkin kaikki tärkeimmät kipaleet, joten reippaasti plussalle jäätiin.

Mutta entäs se Disturbed! Voi morjens! Vaikka istuttiinkin nosebleed sectionilla, niin tunnelma taisi nousta siellä ylhäälläkin katosta läpi, saati sitten permannolla. Bändi tuntui viihtyvän lavalla, keikka kun oli Euroopan-kiertueen viimeinen. "We knew there was a reason we saved the best for last!" Niin, aika sanaton tässä vielä on. Eilinen oli mahtava päivä.

Siellä oltiin. Oli siellä pari muutakin.

Onneksi en ole sanaton ihan kirjaimellisesti, vaikka yöllä pelkäsinkin jo vähän äänen puolesta. Flunssasta jäi jonkinmoinen jälkitauti päälle jylläämään, kun ääni on koko ajan vähän käheä ja korvat aranpuoleiset, eikä tuo eilinen rääkyminen varmasti auttanut asiaa kovin paljoa. Onneksi kuumekierre kuitenkin loppui. Nyt voi taas nauttia normaalista, suht' terveestä arjesta.

P.S. Vielä tänäänkin on jaksettu nauraa eräälle tyypille, joka mölähti jo parin ensimmäisen Disturbed-kappaleen jälkeen "We want more." Ja sen jälkeen tasaisin väliajoin ihan sinne keikan loppuun asti. Lausuntahan oli tietysti juuri sitä, mitä humalaiselta keski-ikäiseltä mieheltä voi odottaa.

Ihan oikeasti

Olen nähnyt unia siitä, että S on täällä vain kylässä. Tai minä siellä. Unissani olen taas kokenut sen lähtöahdistuksen ja lamauttaman ikävän. Ja sitten olen herännyt. S:n vierestä. Helpotuksentunne on ollut huomattava.

Näinpä sellaistakin unta, että luin jotain kaukosuhdeblogia, ja siellä arvosteltiin tätä nimenomaista nettipäiväkirjaa. Blogistani oli kirjoittajan mukaan tullut liian varovainen ja teeskenteleväinen, sillä eihän kukaan voi oikeasti olla näin onnellinen. Sanottiin, että teeskentelen, koska en kestä kertoa totuutta.

Ihan näin todellisuudessa blogiani tarkastellessa voi kyllä todeta, että minusta on tullut ehkä hituisen varovaisempi verrattuna aiempaan. Tai ei ehkä varovaisempi, mutta valikoivampi sanomisieni suhteen. En halua paljastaa suhteemme ja elämämme tarkimpia yksityiskohtia, koska eiväthän ne kenellekään muulle kuulu kuin meille. Mutta silti en valehtele. Onnesta enkä mistään muustakaan. En oikein ymmärrä, mikä blogiomatunto yöllä oikein kolkuttelee. Ja vielä ihan syyttä.

Ja jos jatkettaisiin todellisuudentiellä, niin kerrotaanpa hieman taannoisesta maakuntamatkailusta. Käväistiin perjantaina S:n syysloman kunniaksi Savonlinnassa moikkaamassa Olavinlinnaa. Vaikka sää oli harmaa ja muutenkin vähän syksyisen ankea, S innostui ihastelemaan savolaisia järviä ja sitten tietysti sitä jykevää ja vanhaa kivirakennelmaa. Olipa se linnakierros itsellekin aika mahtava kokemus, edellisestä vierailukerrasta kun on melkein 20 vuotta. Otettiin sitten joku 150 kuvaa. Tässä pari.

My chauffeur.

Where's Waldo?

Linna ite.

Turistit.

Linnanneitonen. Kipeä sellainen.

Joku on saattanut huomata, että tykkään huomioida erilaisia vuosipäiviä. Esimerkiksi tänään sattuu olemaan tasan vuosi siitä, kun läksin käymään S:n luona Marylandissa. Sitä ennenhän oltiin viimeksi nähty puoli vuotta sitten hyvin haikeissa merkeissä. Ja jos pakitetaan pari päivää taaksepäin, niin päästään meidän tapaamisen vuosipäivään. Siitä on vasta kaksi vuotta. Klisee mikä klisee, mutta tuntuu, että oltaisiin tunnettu toisemme paljon pidempään. Kaipa vaikeudet hitsaavat aika tiiviisti yhteen.

Nyt menen parantelemaan itseäni tuonne S:n viereen. Syysflunssa on sitkeähkö, to say the least.

Ja täällä täpötäysi Hakametsä

Tai siis Niiralan monttu. Vein eilen S:n seuraamaan yhtä kansallislajiamme, jääkiekkoa. Suomen paras joukkue, Jokerit, saapui Kuopioon KalPan vieraaksi, ja kun kerran asutaan melkein jäähallin naapurissa, niin käveltiinpä ihan paikan päälle katsomaan tätä spektaakkelia.

Jos jollekin nyt jäi vielä epäselväksi, kumpaa allekirjoittanut kannustaa, niin voi lukea tuon ensimmäisen kappaleen uudestaan. Ajattelin ennen ottelun alkua, että ei sitä näin "vanhana" enää jaksa riehaantua kuten silloin kymmenisen vuotta sitten, kun jääkiekko oli henki ja elämä ja kuljin koulussakin Somervuoren pelipaita päällä. Vaan vanhapa oli väärässä. S sai nyt sitten todistaa taantumiseni hermoheikoksi teinifaniksi. Kädet täristen hoin joko "I hate this stupid sport!" tai "Haha, I freaking love hockey!", tilanteesta riippuen tietysti.

S päätti Suomeen tullessaan, että hänenkin pitää valita suosikkijoukkue, kun kerran täällä lätkää niin tiiviisti seurataan. S valitsi kotikaupungin keltamustat rivit, joten eilen oltiin vastakkaisilla puolilla, vaikkakin S leikkimielellä. Omasta käyttäytymisestä tiedän sen verran, että kun on jääkiekosta kyse, niin leikki on kaukana. Ja kun S sitten taputti varovasti KalPan 1-0 -maalille, taisin luoda siihen sen verran murhaavan katseen, että taputtelu loppui vähäksi aikaa. Mutta hyvässä hengessä me ottelua oikeasti seurattiin. Ihan oikeasti.

Hurjan kolmannen erän jälkeen tämän muka rauhoittuneen penkkiurheilijan kädet olivat hellänä taputtamisesta. Jokereiden 3-2 -voitto veti täpötäyden Niiralan montun hiljaiseksi. Olen nähnyt ihan tarpeeksi monta tappiota vieraissa paikan päällä tietääkseni, ettei se ole mitään herkkua. Mutta voitto vieraissa on. Aijaijai. En kuitenkaan onnistunut tuhoamaan S:n innostusta lajia kohtaan, koska se lupautui otteluseuraksi jatkossakin.

Nyt on siis sellainen suomalainen kulttuurikokemus S:llä takana. Se ihmetteli sitä, että oluet juotiin anniskelualueella eikä katsomossa. Välillä se innostui valotaululla näytettävien taputusten enlanninkielisistä teksteistä ja mainoksista tunnistamistaan suomenkielisistä sanoista. Muuten se seurasi silmä kovana tapahtumia jäällä ja kyseli hyviä kysymyksiä säännöistä ja taktiikasta. Laji kun on tuolla Kansasissa vähän vähemmän arvostettu ja tunnettu kuin esimerkiksi amerikkalainen jalkapallo ja baseball.

Tällä hetkellä pelimies pelaa olohuoneessa Halo 3:a. Kova pälpätys sieltä kuuluu, kun linjojen toisessa päässä on pitkäaikainen kaveri, eivätkä pojat ole jutelleet saatika sitten pelanneet yhdessä pitkään aikaan. Tässä siis avautui minulle sopivasti tällainen pieni blogituokio. Tämä on sinänsä harvinaista, että yleensä kyhjötetään yhdessä katsomassa Prison Breakia tai pelaamassa Rock Bandia. On jotenkin outoa olla eri huoneissa. Eikä olla edes riidelty, ei sinne päinkään.

Pitäisi varmaan yrittää pikkuhiljaa katkaista napanuora ja tajuta, ettei jokaista sekuntia tarvitse viettää metrin etäisyydellä toisesta, koska ei se S ole mihinkään lähdössä. Ja jos lähtee, minä lähden mukana.

The Past Is Gone But Not Forgotten

Hey There Delilah. Töissä sen kuulin muutama päivä sitten. Kyseessähän on kappale, jonka S kuuntelututti minulla silloin, kun ei oltaisi edes saatu olla missään yhteydessä. Se kertoi varovasti tunteistaan jonkun toisen sanoilla. Ja ai että tätä kyseistä kappaletta tulikin kuunneltua silloin!

Mutta sitten, kun ei edes enää viitsitty yrittää teeskennellä, en kappaletta enää kuunnellut. Se loppui kuin seinään. Se oli aikaisemminkin toiminut vain eräänlaisena itsekidutuskeinona. Muistutuksena siitä, mitä en voinut saada. Kuultiin kipale S:n kanssa sitten viime maaliskuussa sen siskon autossa. Siellä pimeällä takapenkillä istuessamme S puristi kättäni kovasti ja yritti olla vahva. Muistot tekivät kipeää.

Ja yllättäen niin ne tekivät kipeää vielä muutama päivä sittenkin. Ei enää läheskään samassa mittakaavassa kuin joskus aiemmin, mutta silti meluisessa hallissa kaikuneet sävelet saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Syvässä on.

Vaan nyt asiat ovat niin hyvin, niin hyvin. En varmaan pysty tarpeeksi korostamaan sitä, miten mahtavaa on elää yhteistä arkea. Varmasti jokainen, joka on koskaan ollut tai on tällä hetkellä kaukosuhteessa ymmärtää täysin, mitä tarkoitan. Vaikka eipä se kaukosuhde mikään edellytys yhteisen arjen arvostamiselle ole, se vain auttaa siinä hurjasti.

*****

Lyhyestä virsi kaunis. Tähän loppuun pitää kuitenkin vielä lisätä onnittelut tätäkin kautta ystäväpariskunnalle, joka kihlautui torstaina. Tyttö sattui olemaan kanssani vaihdossa yhtä aikaa ja tapasi miehensä samassa paikassa kuin minäkin, kaksi vuotta sitten. Sen voin sanoa, että paljon olen hymyillyt uutisen kuultuani. On näitä muitakin onnellisia onnistujia. :)

What's Up?

Niin se päivitystahti on vain pysynyt entisellään, vaikka miten uhkailin kirjoittelevani useammin. Viikot tuntuvat livahtavan ohi ihan huomaamatta. Onneksi ei tarvitse pelätä sitä, että aika loppuisi kesken. Pahoittelut taas merkinnän monimuotoisuudesta.

*****

Viime maanantainahan muuten kävi sellainen hauska juttu, että Lumi-kissa kippasi oikein reippaasti vettä kannettavani päälle. No, kuten ääkkösistä voi päätellä, kone sen kuin pelittää, vaikka on käynyt läpi jo kaksi vedenpaisumusta. Kolmatta kertaa en halua vesitiiviyttä kokeilla. Makuuhuoneessa on nyt siis voimassa vesilasikielto. Ainakin tietokoneiden välittömässä läheisyydessä.

Viikko on muuten ollut melko tasaista tallaamista. Olin alkuviikon pipinä ja S:n hoivattavana. Se teki minulle ruokaa (kanapastaa ja itse tehtyjä hampurilaisia) ja piti muutenkin huolta hyvinvoinnista. Keskiviikkona saatiin vieraaksi yksi näistä Kuopion amerikkalaisista, ja tyyppi teki meille meksikolaista ruokaa. Mmmmm, oli varsin herkullista.

*****

Olen tässä pikkuhiljaa sisäistänyt, etten varmaan pääse tietynlaisesta kaukosuhdeajattelumallista koskaan yli. Leima on ja pysyy, omassa mielessä. Vaikka ei enää kaukosuhteessa onneksi ollakaan, sen taustan omaaminen on meille suuri rikkaus, enkä halua unohtaa sitä koskaan. Siinä mielessä tulen aina olemaan kaukosuhteilija, että osaan arvostaa nykyhetkeä, lähes jokaista yhteistä sekuntia ihan eri tavalla kuin muuten osaisin. Kun yhdessäolon eteen on tehty näinkin paljon töitä ja matkustettu tuhansia kilometrejä, sitä olisi aika kiittämätön ihminen, jos ei yrittäisi ottaa iloa irti jokaisesta päivästä. Yrittää pitää, vaikka se ei aina onnistuisikaan.

Tänä viikonloppuna ollaan ainakin nautiskeltu. Perjantaina pelattiin Rock Bandia pikkuveljen kanssa ja lauantaina, pikkuveikan jo lähdettyä, tehtiin lasagnea ja katsottiin Prison Breakia. Tänään ollaan sitten edelleen syöty sitä lasagnea. Ja katsottu Prison Breakia. Tää on sitte elämätä.

*****

Meiltä kysyttiin eilen taas kerran, milloin ollaan menossa kihloihin. Oma käsitys kihloista on muuttunut koko ajan amerikkalaisempaan suuntaan. Suomessahan on melko yleistä, että mennään kihloihin, ja mietitään vasta sitten, mennäänkö oikeasti naimisiin. USA:ssa, ainakin tuolla Keskilännessä, kihloihinmeno tarkoittaa sitä, että sitä ollaan sitten kanssa menossa naimisiin, melko pian. Sitä se tarkoittaisi minullekin. Meille. Joten odotellaanhan nyt vielä ihan rauhassa, kaikki yhdes koos.

*****

P.S. En ole tainnutkaan mainita vielä sellaista seikkaa, että ollaan menossa ensi kuun alussa Helsinkiin katsomaan Disturbedia. Lämmittelijänä sattuu olemaan pumppu nimeltä Shinedown. Ei paskempi keikka tiedossa siis. Vaan näinpä tuossa sellaista unta, että lämmittelijänä olikin Shinedownin sijasta PMMP. Melkoinen painajainen siis.