Ja sitten sää

Jaa mää vai?

Kansasissa asumisen FAQ-listaan kuuluu vakiona kysymys ilmastosta. Yleensä vastaan, että kesällä on kuuma, talvella ihan oikea talvi, vaikkakin lyhyt, ja keväällä ja syksyllä lämpötilat ovat leppoisia ja tuhoisat myrskyt mahdollisia.

Totuushan on se, että Kansasin sää voi olla melkein mitä vain. Täällä mantereen keskellä mennään täysin tuulien armoilla. Jos tuulee etelästä, tarkenee. Jos pohjoisesta, vähän huonommin. Vain keskikesällä voi luottaa siihen, ettei lämpötila laske puolessa päivässä pakkasen puolelle. Talvella on yleensä kylmä, ja luntakin täällä näkee, mutta mistään nietoksista ja hankiaisista on turha haaveilla. Talvella voi myös joskus grillata t-paidassa ja shortseissa. Kuten maanantaina. Tammikuun 28. päivä.

Oli aivan ihanan keväinen/alkukesäinen sää! Möllötin toki sisällä siitä suurimman osan, kuten huonoihin tapoihini kuuluu, mutta iltapäivästä mentiin koko perheellä ulos nauttimaan leppoisasta lämmöstä ja leudosta tuulesta. Seurusteltiin ulkoilevien naapureiden kanssa ja grillattiin mehevät pihvit. Miten kivaa!

Eilinen alkoi vielä lämmöllä. Aamupäivästä ukkonen mytisteli sen verran voimakkaasti, että meidän superurhea koira työntyi syliin. Illalla oli jo melkoisen vilpoisaa.

Tänään ei ole vielä toistaiseksi tehnyt mieli grillata:

Tämä on neljäs Kansas-talveni. Jokainen on ollut erilainen, mutta niinhän se menee Suomessakin. Ärsyttää vain, kun on jo verrattain keväinen fiilis, vaikka vuoden (yleensä) kylmin kuukausi on vielä edessä. Tulis jo kesä!

Tottuukohan tähän jojoiluun ikinä?

Sunnuntaina pitää varmaan viedä telkkari ulos ja katsoa Super Bowl bikinit päällä.

P.S. Alkuasukkaat eivät näytä hätkähtävän ollenkaan tästä ailahtelevasta ilmanalasta. Läpökkäät ja shortsit jalassa voi ilmeisesti kulkea vuoden ympäri, lämpötilasta piittaamatta.

End of an Era

Eilen oltiin kyllä niin pöljiä, että nauratti.

Tiedossa oli ollut jo pidemmän aikaa, että S:n ihka ensimmäinen auto, kaksiovinen (ja ovenkahvaton) 17-vuotias Toyota ei kykene enää palvelemaan vauvaperheen tarpeita yhtä hyvin kuin neliovinen kollega. Tähän asti se on ollut mulla kauppakassina ja ketterästi onkin tehtävänsä hoitanut, mutta kun takapenkille pitää viretellä koko ajan painavampi ja painavampi vauvalla varustettu turvakaukalo, niin selkä on alkanut jo anella armoa.

S:lla oli maanantaina vapaapäivä. Ajateltiin vähän käydä haistelemassa, millaisia vaihtoehtoja meillä sitten joskus tulevaisuudessa olisi. Tsädää, ekassa liikkessä eka koeajettu auto kolahti. Ei kuitenkaan tapamme mukaan tehty ratkaisua nytheti (!!!), vaan otettiin auto yöksi seisomaan pihaan, jotta voitaisiin potkia renkaita pikkuisen lisää.

Let me in...

No, pitihän se arvata, ettei se ihastus ainakaan laantunut. Ostopäätös vahvistui eilisen aikana, ja iltapäivästä S pyysi minua tyhjentämään vanhan sotaratsunsa (meinasin kirjoittaa sotanorsu) kaikesta henkilökohtaisesta krääsästä, kuten nimikoidusta etukilvestä (Kansasissa rekisterikilpi on vain takana, joten eteen voi laittaa mieluisen lätyskän). Ja mitä tein minä? Vetistelin!

S tuli kotiin tarkistamaan työnjälkeni, ja aika herkällä päällä oli sekin. Muistuteltiin itseämme, että kyse on autosta, tunteettomasta koneesta, mutta paljonpa sekin auttoi. S muisteli neljätoistavuotista yhteistä taivalta, jopa kavereiden kanssa sosiaalisessa mediassa, ennen kuin suunnattiin neuvottelupöydän äärelle.

Uskollinen autovanhus sai yllättäen tarkastajalta kehuja. Neuvottelut sujuivat nopeasti ja kivuttomasti; saatiin jopa meidän karvalakista vaihdossa tuplasti enemmän kuin uskallettiin edes unelmoida. Parin tunnin odottelun ja allekirjoittelun jälkeen lähdettiin kotiin 16 vuotta nuoremmassa ja kolme ovea isommassa autossa.

It was actually quite difficult to hand over the keys. It's hard to have a baby and give up your sports car... or go cart. Too bad it was worth more as a trade-in than anything else. You better be worth it, baby. :)

Mutta arvatkaa mitä? Mulla on jo ikävä tuota nelivaihteista mikroautoa. Järki sanoo, että oli aika. S sai käyttöönsä paljon entistä ekonomisemman ja ekologisemman kulkupelin (matka-ajossa alle 6L/100km, mikä on täällä huomattava parannus viime vuosikymmenien bensasyöppöihin), ja minulle jäi entinen ykkösauto, jossa on pikkuisen vaivattomampi pääsy takapenkin telakalle. Selkä kiittää!

Ehkäpä ikävä helpottaa, kun ritari tulee hakemaan minut valkoisella ratsullaan kotiovelta ja vie tyttönsä iltapäiväajelulle.

Äiti on äidille susi

Käytiin perjantaina hakemassa uusimmat strategiset mitat perheen pienimmälle. 68 cm, 7,01 kg. Hoikka ja pitkä, ihan kuin äitinsä (hahahaha!).

Lääkäri ohjeisti jatkamaan samoilla linjoilla kaiken kanssa. Tyttö voi ja kehittyy hyvin. Ollaan siis osattu tehdä jotain oikein!

Nykyään on niin helppo tuntea olevansa huono äiti (tai ylipäänsä ihminen). Varsinkin netistä satelee ohjeita ja vihjeitä, vaikkei niitä edes etsimällä etsisi. Onpa viime aikoina tullut vastaan aika piikikästä keskustelua nukkumajärjestelyistä, riisivellistä, äidinmaidonkorvikkeesta, rokotuksista. Puolin ja toisin.

Luonnonmukaisuus on kai niin kovin in, että sitä näkee mainostettavan Facebookissa, keskustelupalstoilla ja blogien kommenttiosioissa. Mullahan meni tuo homma pieleen jo heti alussa, sillä synnytys käynnistettiin ja sainpa vielä epiduraalinkin. Vauva ei ole nukkunut meidän kanssa samassa sängyssä, ja sai se pikkuisen korvikettakin parina ensimmäisenä päivänä, koska minun tarjoama eväs (tai lähinnä tarjolla ollut määrä) ei tyydyttänyt nälkäistä vauvaa. Rokotukset on annettu rokotusohjelman mukaan, ja riisivelli aloitettiin lääkärin ehdotuksesta neljän kuukauden kohdalla.

Aika kovaäänisen porukan mukaan olen työntänyt lapseni täyteen myrkkyä rokotusten, korvikkeen ja vellin muodossa. Ei nämä mitään henkilökohtaisia hyökkäyksiä toki ole olleet, mutta tämmöisen epävarma ensikertalainenpa ottaa aika vähästä itseensä.

Syön tän pallon!

Luotan siihen, että meidän lääkäri tietää rokotuksista enemmän kuin minä ikinä. Uskonpa siihenkin, että korvikkeet ja vellit ovat vauvoille tutkitusti turvallista (lisä)ravintoa. Olen satavarma, ettei meidän perheessä ole kärsinyt kukaan siitä, että ollaan nukuttu eri sängyissä ja lopulta jopa eri huoneissa. Silti tuommoinen julkinen julistaminen ottaa otsalohkoon, ja pääsyy on varmasti juuri tuossa omassa epävarmuudessa. Voi, kun osaisi vain luottaa omiin taitoihinsa ja päätöksiinsä, ja muistaisi, ettei kaikki "julistaminen" ole toisten arvostelua.

Uskon muuten myös siihen, ettei lapsi kärsi pidemmästä tai pelkästä imetyksestä, tai vanhempien kanssa nukkumisesta, jos se on hoidettu turvallisesti. Jokainen tyylillään, eikö niin.

Vaikka tämä lapsi on minulle ihan maailman rakkain olento, niin olen silti sitä mieltä, ettei omaa itseään tarvitse "uhrata" ihan loputtomasti ollakseen hyvä äiti. Kahdenkeskinen aika on tärkeää parisuhteen kannalta, ainakin meille, ja joskus jopa hetki jos toinenkin ihan yksin tulee tarpeeseen. Minä jaksan olla parempi, tai ainakin pitkäpinnaisempi äiti, kun lataan välillä paristot.

Joo, uhraaminen ei välttämättä ole oikea sana, mutta ehkäpä tiedätte, mitä tarkoitan. Olen äiti, täysipäiväisesti, ja tämä on ihan äärettömän palkitsevaa, mutta ei aina ole kivaa. Se, joka toisin väittää, on oikeasti superihminen tai narraaja.

Kerran tuli vastaan hyvä esimerkki superäidistä. Olin etsimässä tietoa vauvan istumisesta/istuttamisesta, sillä meidän napero väänsi itseään istuvaan asentoon todella aikaisin, joten sen sijaan, että olisin käyttännyt maalaisjärkeä tai kysynyt asiantuntijalta, eksyin nettikeskustelujen ihmeelliseen maailmaan. Lainaus eräältä palstalta. 

Ja mitä iloa on vauvasta, josta sanotaan että ihanaa kun se vaan nukkuu. No meitä vauvojen-/lastenkasvattajia mahtuu moneen junaan.

Jälkimmäisestä lauseesta olen samaa mieltä.

No, kaikista tärkeintä taitaa olla, että lapsella on kaikki hyvin, noudattipa mitä tahansa kasvatusfilosofiaa tai etenipä pelkällä moukantuurilla. Meidän menetelmät eivät varmasti ole maailman parhaat, eivätkä ne välttämättä sovi muille perheille tai edes mahdolliselle seuraavalle lapselle, mutta tämän lapsen kanssa tämmöinen elo on melko mutkatonta. Paljon on vielä oppimista, ja tämä vanhemmuus taitaakin olla ihan loputon opintie. Ensimmäinen oppitunti voisi olla paksumman nahan kasvattaminen.

Äiti on äidille susi, monesti jopa itse itselleen.

Menenpä tästä nauttimaan nukkuvasta vauvasta ja valloittamaan tiskivuoren. Ollaan toisillemme kilttejä tuolla kommenttiosiossa, jookos.

Täällä taas!

Huh. Tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä tiivistää reilun parin viikon Suomen-matka yhteen blogimerkintään. Kokeillaan nyt kuitenkin.

Meidän reissu alkoi hyvin. Saatiin laukut pakattua torstai-iltana ja perjantaiaamuna lähdettiin kotoakin ihan aikataulun mukaisesti. Vietiin auto yhden lentokenttähotellin Park & Fly -parkkipaikalle ja kentälle päästiin yhdeksän jälkeen aamulla. Siitä se riemu sitten alkoi.

Kokeiltiin tehdä lähtöselvitys päätteillä. Ei onnistunut. "See an agent." Ympärille katseltuamme huomasimme pari melko pitkää jonoa. Baggage Drop-off ja Special Services. Jälkimmäiseen siis. Parin minuutin jonottelun jälkeen lentoyhtiön edustaja käveli ohi ja totesi, että meidän olisi todellakin tehtävä lähtöselvitys tiskillä, koska matkustimme vauvan kanssa. Okei.

Jono eteni, jos sitä edes etenemiseksi voi kutsua, hyvin, hyvin hitaasti. Kansas Cityssä pyrytti edellisenä päivänä lunta, joten torstain peruttujen lentojen matkustajat olivat samassa jonossa odottamassa avustusta. Kun avustajia oli kaksi, ja yhden matkustajan lentojen uusiksi sumpliminen taisi kestää keskimäärin 10 minuuttia, niin kaaos oli valmis. Lopulta seisottiin neljä ja puoli tuntia siinä samaisessa jonossa, johon meidät ohjattiin aina uudestaan, kun kävin kysymässä väliaikatietoja ja selittämässä, että alle puolivuotiaan kanssa jonottaminen ei ollut mitään herkkua. Meille sanottiin, että kyllä sieltä sitten kutsutaan New Yorkin -lennolle lähtijät. Ei kutsuttu. Yksi täti yritti kyllä auttaa meitä, mutta siinä vaiheessa, kun hän ei tiennyt, onko meidän kone enää edes kentällä (oli, lähti puolitoista tuntia myöhemmin) ja kysyi minulta, tarvitsenko Suomeen viisumia, epätoivo laskeutui ylle täydellisesti.

Päästiin lopulta tiskille (10 minuuttia meidän lennon lähtemisen jälkeen), jossa meitä "palveltiin" 40 minuuttia, minkä vuoksi taas meidän takana olleet matkailijat myöhästyivät omilta lennoiltaan. Kiva ketjureaktio. No, yöksi Atlantaan, hotelliin (matkalla shuttlesta tippui pakoputki kuin pisteeksi i:n päälle), lentoyhtiön piikkiin (pienen vänkäämisen jälkeen), seuraavana iltapäivänä lento Amsterdamiin ja sieltä lopulta Helsinkiin. 24 tuntia myöhässä, aatonaattona.

Atlantassa.

Onneksi meidän vauva oli supermatkustaja. Jaksoi olla sylissä sen viisituntisen, joka jonossa ja tiskillä vietettiin. Leikki lattialla seuraavan kuusituntisen, joka odotettiin lentoa Atlantaan. Nukkui meidän välissä hotellissa (meille luvattiin vauvansänky, mutta yllättäen sitä ei ollut), nukkui lennolla Atlantin yli, nukkui läpi turvatarkastuksen Amsterdamissa ja vielä suurimman osan automatkasta Savoonkin. Hermot menivät vasta Leppävirralla. Mulla meni jo Kansas Cityssä.

Mikä into ventovierailla ihmisillä on muuten tarrata vauvan käteen kiinni? Hyi, mistä minä tiedän, missä niiden kädet ovat olleet.

No, pahin tuohtumus laantui kyllä heti, kun päästiin Suomeen, vaikka Helsinki-Vantaalle laskeutuessa ei tullutkaan enää kotoista tunnetta. Kodikkaalta tuntui vasta luminen Viitostie paljon pohjoisemmassa, eikä sekään samalla tavalla kuin ennen. Perhe ja ystävät tuntuivat tutuilta ja turvallisilta. Kaikki kaipuu kohdistuukin heihin, ei enää Suomeen maana.

Ehkä kaipaan pikkuisen myös salmiakkia ja Saarioisten jauhelihapizzoja. Ja ruisleipää ja hyviä juustoja.

Liian nopeasti menneen reilun parin viikon aikana me vietettiin aikaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Joulunpyhät pyhitettiin ihan oman perheen kanssa seurusteluun ja isoisovanhempien luona vierailuun. Jouluaaton teemaksi muodostui ihan vahingossa Game of Thrones ja vähän vähemmän vahingossa darts. Niin, ja toki ylensyönti.

Mistä Joulupukki tiesi, että pikkumatkalainen oli mummolassa?

Meidän ibanez oppi uusia temppuja, kuten istumaannousun ja pöydän takomisen (kiitos, ukki!). Konttaaminenkaan ei ollut/ole kaukana, ja kyynärpäiden varassa tetsaaminen sujui jo varsin mallikkaasti. Juttujakin piisasi mummolle ja ukille, ja höppyjä ("höprlphh") oli vähän joka paikassa. Joku kauhisteli aiemmin blogilempinimeä Pottu, mutta se ei taida olla ollenkaan kamala verrattuna loman aikana käytetyille lempinimille. Vai miltä kuulostavat Kynttyrä, Lölliäinen ja Löhnis?

Ulkona tuli oltua valitettavan vähän. Laskettelureissu vesittyi kirjaimellisesti, kun taivaalta plörisi räntää. Luistelu jäi väliin ihan oman laiskuuden takia. Käytiin me sentään mökillä uudenvuodensaunassa, joten lumessa tuli rämmittyä edes vähän.

Ihanat ystävät kävivät moikkaamassa pitkien matkojenkin takaa. Oli jotenkin niin leppoista ja rauhallista. Ja pimeää. Vasta viimeisinä päivinä alkoi ahdistaa. Kotiin oli kiva lähteä, mutta kotoa ei ollut kiva lähteä.

Kotiinpaluu sujui todella mutkattomasti. Oltiin viimeinen yö lentokenttä-Hiltonissa, eikä siellä tarvinnut nukkua perhepedissä (ei mulla mitään niitä vastaan ole, en vain ole tottunut). Lennot olivat ajallaan, ja Amsterdamissa meitä vauvaperheitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia. Ei kuulemma tarvinnut jonottaa. Haloo, Kansas City? ;) Pelkäsin vähän Atlantin ylitystä tähän suuntaan; lennettiinhän päiväsaikaan, joten ei voinut olettaa, että kersa nukkuisi koko matkan. Ei nukkunutkaan, mutta oli silti hyvin tyytyväinen. Voi että olin ylpeä meidän pikkumatkaajasta!

Kansas Cityssä kaikki laukut löytyivät hihnalta, ja kyyti hotellin parkkipaikallekin tuli nopeasti. Päästiin autolle, joka ei sitten käynnistynytkään. Akku (eilen selvisi, että ihan aito ja alkuperäinen vm. 2004) oli tyhjä. S yritti starttailla kiesiä ja kysyi minulta hyvin rauhallisesti, mitäs nyt tehdään. Vastasin yhtä rauhallisesti, että työnnetään käyntiin. Niin me työnnettiinkin! Auton kääntely oli hieman haasteellista ohjaustehostimen puuttuessa ja käsien ollessa jo valmiiksi vatkulia vauvan pomputtamisen ja kanniskelun jäljiltä, mutta niin me vain päästiin tien päälle.

Kotona odotti hirveästi pyörivä koiranpylly ja samaisesta pyllystä ympäri taloa ilmestyneet ripulijaskat. Siltikin oli kiva olla kotona.

Reissusta jäi todella mukavat muistot. Samaan syssyyn mieleen tunkeutui myös haikeus ja ehkä hienoinen syyllisyyskin. Oli ihan kamalaa viedä isovanhemmilta lapsenlapsi tänne näin kauas, mutta onneksi nuo minun vanhemmat ovat suhteellisen järkevää porukkaa ja osaavat käsitellä tämän asian niin hyvin, kuin se nyt ylipäätään on mahdollista käsitellä.

Elämä ei ole reilua, mutta se on laiffii.

Ei viime tippa tapa

Vaikka kotiäiteily kuulostaakin varmasti hyvin leppoisalta work from/at home -duunilta, niin kyllä tämä tämmöiselle laiskottelijalle ja viivyttelijälle on välillä melkoisen haastavaa. Varsinkin tämmöisinä päivinä, kun pitäisi pistää talo vieraskoreaan kuntoon lemmikkivahtia varten, ja varmaan jotain kampetta voisi myöskin viskellä matkalaukkuihin.

Se kuuluisa viime tippa on ollut aina luotettava ystävä. Viime tipassa on luettu tentteihin, joista on saatu hyviä arvosanoja, viime tipassa on myös kirjoitettu joitakin täysien pisteiden esseitä. Mitäpä tuota turhia stressaamaan, siis! Nyt olen kuitenkin huomannut, että tuo viime tippa ei toimi enää ihan niin hyvin; vauvan kanssa joutuu ennakoimaan pikkuisen enemmän.

Olen tapojeni vastaisesti kerännyt listaa pakattavista tavaroista jo monta viikkoa. Matkalaukut ovat toki vielä kellarissa (lähtöön alle 24 h), mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tai niin olen kuullut, sillä en ole oikein koskaan elänyt tuon sanonnan mukaan. Paljon olisi opettelemista.

Nyt olisikin tarvetta kotiäidin tuotannonohjausjärjestelmälle! Olisi hyvä, jos joku ohjelmisto laskisi esimerkiksi vapaan aivokapasiteetin ja suhteuttaisi sen käytettävissä oleviin tunteihin. Hukkaprosentti täytyy muistaa, sillä vikkelän ryömijän ja kurottelijan kanssa tehokkaita työtunteja ei ole kovinkaan montaa. Vaikka jätin tälle päivälle vain kylppäreiden pesun, pakkaamisen ja lääkärikäynnin, joihin menee yhteensä ehkä noin kolme tuntia, niin kun yhtälöön lisätään tuo vahdittava ja ruokittava, tuleekin tehtävästä haastava. Mistään en pysty repäisemään kolmea perättäistä työtuntia; en ainakaan ennen, kuin daddy tulee kotiin. Hankalaa on, varsinkin tämmöiselle etanalle, joka on tosi huono aloittamaan mitään, ja alkuun päästyään tekisi mielellään homman kerralla loppuun.

Nytkin kirjoitan mieluummin tyhjänpäiväistä blogimerkintää, kuin kuuraan kylppäreitä.

M.O.T.

*****

Koska meidän joululoma voi olla pikkuisen täyteen buukattu, niin toivottelen varuilta jo nyt oikein iloista joulua ja onnekasta uutta vuotta sinne ruudun toiselle puolelle! :)

Sandy Hook

Tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten meillä oli täällä vihdoinkin leppoisa ja (melko) stressitön perhejoulu anoppilassa. Mielen päällä on kuitenkin jotain vähän vakavampaa.

Perjantaina meillä rutisteltiin toisiamme ehkä normaalia enemmän. Kenellekään ei ole varmasti jäänyt epäselväksi, mitä kamaluuksia connecticutilaisessa koulussa tapahtui. En voi käsittää, miten kukaan voi tehdä jotain tuollaista! Onneksi en voi, kai.

Nämä on niitä hetkiä, kun auvoisa amerikkalainen elo muuttuu ahdistavaksi. Kyllähän näitä hulluuksia tapahtuu Suomessakin, valitettavasti, mutta jotenkin tuntuu, että siellä sentään asialle tehdään jotain. Keskustelua saa ja pitää käydä.

Toista se on täällä. Löysän aselain vika tämä ei missään nimessä ole, eikä aseista ole sopivaa keskustella tällaisen tragedian jälkeen. Tai jos keskustellaan, niin keskustellaan niiden lisäämisestä, koska jos opettajilla tai vähintään menehtyneellä rehtorilla olisi ollut ase, mielipuoli olisi pysähtynyt niille sijoilleen. Väkivaltaiset pelit ja elokuvat, niiden vika tämä on. Konservatiivit, kuten presidentiksikin taannoin mielinyt Mike Huckabee, ovat osoitelleet syyttelevillä sormillaan myöskin jumalattomia kouluja:

We ask why there is violence in our schools, but we have systematically removed God from our schools. Should we be so surprised that schools would become a place of carnage? Because we've made it a place where we don't want to talk about eternity, life, what responsibility means, accountability - that we're not just going to have to be accountable to the police if they catch us, but one day we stand before, you know, a holy God in judgement. If we don't believe that, then we don't fear that.

Kysymme, miksi kouluissamme on väkivaltaa, mutta me olemme poistaneeet Jumalan järjestelmällisesti kouluista. Pitäisikö meidän olla yllättyneitä, että kouluissa tapahtuu verilöylyjä? Koska me olemme tehneet siitä paikan, jossa emme halua puhua iänkaikkisuudesta, elämästä, vastuuntunnosta - siitä, että me emme ole vastuussa vain poliisille, jos he saavat meidät kiinni, mutta joskus vielä pyhälle Jumalallekin. Jos emme usko siihen, emme pelkää sitä.

Ensinnäkin, jokainen kouluaamu alkaa Pledge of Allegiancella, jossa vannotaan uskollisuutta lipulle ja Jumalan johtamalle valtiolle (one nation under God). Toisekseen, koska uskonnosta on tullut synonyymi moraalille? Tiedän monta uskonnotonta ihmistä, jotka osaavat kyllä erottaa hyvän ja pahan, ja haluaisin lukea itseni myöskin tähän joukkoon. En tarvitse jumalanpelkoa ymmärtääkseni, ettei toista ihmistä saa tappaa, tai että muiden satuttaminen on noin vähän vähemmän vakavallakin tasolla väärin. Poliisiakaan ei tarvitse pelätä, jos ei riko lakeja.

Facebookissa, ja vähän muuallakin, räjähti keskustelu aseista, puolesta ja vastaan, sekä tietysti enimmäkseen siitä, miten nyt ei ole sopiva aika keskustella niistä (koska sitten?). Puolestapuhujat muistavat vetää esiin perustuslain toisen lisäyksen (Second Amendment), jossa taataan oikeus kantaa ampuma-asetta. Tuskinpa arvasivat vuonna 1791, että yhdellä lippaallisella voi lahdata hyvinkin nopeasti esimerkiksi luokallisen pieniä lapsia. Itseään voi puolustaa kai muillakin tussareilla kuin puoliautomaattisilla. Myöskin "Guns don't kill people, people kill people" -mantra on suosittu.

Kukaan ei (kai) ole kieltämässä aseita kokonaan, mutta jotain rotia tähän hommaan pitäisi saada. Joo, liipaisin ei vedä itse itseään, mutta jos sille liipaisimelle ei olisi niin helppoa pääsyä, niin voisikohan muutama ihmishenki säilyä? "Guns don't kill people, but they sure help." Pelkästään eilen Kansas Cityssä liikkuvasta autosta ammuttiin kuolettavasti neljävuotiasta lasta. Topekassa kaksi poliisia kuoli ampumavälikohtauksessa ruokakaupan parkkipaikalla. Toinen poliiseista oli muutaman meidän kaverin kanssa samalla luokalla highschoolissa.

Yksi suosittu puolustuspuheenvuoro on se, että pahikset saavat kyllä aseita käsiinsä laittomastikin, joten hyviksillä pitää myöskin olla pyssyt. Mitä, jos joku kaappipahis hermostuu snägärijonossa ja turpaanvetämisen sijaan lataa lippaallisen menemään? Mitä tapahtuisi, jos suuressa väkijoukossa kaikilla, tai edes suurella osalla, olisi ase? Mistä erotat siinä vaiheessa hyviksen pahiksesta ja pahiksen hyviksestä, jos puoli valtakuntaa on piiput ojossa?

Ei minulla ole näihin kysymyksiin mitään yksiselitteisiä vastauksia tai ratkaisuja, mutta sen tiedän, että en halua elää yhteiskunnassa, jossa kaikilla pitää olla takataskussa ladattu ase oman turvallisuutensa vuoksi.

Michael Moore sen taisi sanoa parhaiten, vaikkakin hieman provosoiden: "If only the first victim, Adam Lanza's mother, had been a gun owner, she could have stopped this before it started." (Kunpa ensimmäinen uhri, Adam Lanzan äiti, olisi omistanut aseita, hän olisi voinut pysäyttää tämän heti alkuunsa.)

Adam Lanza käytti äitinsä aseita hirmutekonsa toteuttamiseen.

Io

Kaiken tämän matkailon ja jouluinnostuksen ylle hiipi viikko sitten melkoinen varjo. Itsenäisyyspäivän iltana huomasin, että ennen niin eläväinen Io-rotta oli nuhjuisen ja väsähtäneen oloinen. Lähemmän tarkastelun myötä kyljestä löytyi kasvain.

Tämä ei ole rottaperheelle mikään yllättävä juttu, mutta se ei tee asiasta yhtään helpompaa. Vaikkei kipuja ainakaan silminnähden ole, niin kunto on huonontunut viikossa niin paljon, että S soitti tänään vaikean puhelun.

Eläinlääkärimme ei kuulemma yleensä "hoida" jyrsijöitä, mutta tekee nyt poikkeuksen. Meistä kummastakaan ei oikein ole ikiuneen nukuttajaksi, vaikka pienestä eläimestä onkin kyse. S suri jo viime keväänä, kun naapurin täti kiikutti meidän ovelle löytämänsä vastasyntyneen jäniksenpoikasen. Otus oli niin pieni, ettei se osannut syödä (joo, kokeilin...), eikä meillä ollut aavistustakaan, mistä naapurin koira oli poikasen käynyt suuhunsa nappaamassa, joten emon ja poikasen yhteensaattaminen ei onnistunut. Ainoa oikea ratkaisu oli siis melko selvä, ja S otti ohjat käsiinsä hyvin miehekkäästi. Jälkikäteen se kuitenkin tarvitsi rommipaukun ja halauksen. Ei olisi meistä metsästäjiksi!

Etualalla yksin jäävä Callisto.

Tämä sattui siinäkin mielessä ikävään aikaan, että olin juuri ehtinyt harmitella, etten ole ehtinyt viettää rottien kanssa paljoakaan aikaa, sattuneesta syystä. Onneksi niillä on ollut toisensa, ja Savukin on kyllä muistanut käydä moikkaamassa rottia monta kertaa päivässä. Nyt pitääkin huolehtia, että virkeällä Callisto-siskolla on paljon virikkeitä.

Äh, kenen loistoidea lemmikkien hankkiminen olikaan...