Sillisalaattia

S kuuntelee parhaillaan makuuhuoneessa amerikkalaista jalkapalloa. Ajattelin, että nyt on hyvä hetki napata kannettava kainaloon ja kirjoitella vähän tännekin jotain. Edellisestä kerrasta on jo melkein luvattoman pitkään.

Syy tämänhetkiseen blogimaailmaan uppoutumiseen ei siis ole tuolla edellisen merkinnän kommenttiboksissa huumorimielessä mainittu riidansiemen. Edelleen on mennyt ihan mielettömän hyvin. Toki niitä pieniä kärhämiä tulee joskus, mutta lyhkäisinä konflikteina ne aina pysyvät. Jos etenevät edes konfliktiasteelle.

*****

S on löytänyt täältä Savon sydämestä itselleen englanninkielistä juttuseuraa muistakin kuin minusta, amerikkalaisiakin oikein kaksin kappalein. Viime viikon lauantaina toinen kävi meillä kylässä, ja toista treffattiin sitten eilen. Tyypit ovat vielä jotenkin todella samanhenkisiä S:n kanssa, joten jutustelu käy helposti eikä mitenkään pakotetusti.

S uskaltaa puhua meidän menneisyydestäkin (lähinnä omasta työhistoriastaan) paljon avoimemmin kanssa-amerikkalaisten kanssa. Viikko sitten se sai minut melkein herkistymään, kun se kertoi menneistä tapahtumista ja niiden rankkuudesta uudelle Kalifornian kaverille. Ollaanhan me puhuttu asiasta monta, monta kertaa, mutta oli todella outoa ja hienoa kuulla S:n avautuvan asiasta jollekin muulle. "I had to leave her but I could not forget about her. And here I am."

*****

Oman yhteiskuntansa ja kulttuurinsa näkee uudella tavalla, kun seuraa vierestä toisen tutustumista uusiin asioihin. Joskus olen ylpeä omasta maasta, joskus hävettää olla suomalainen. Tiistaina hävetti syystä, jonka jokainen varmaan osaa arvata. Kun S kävi Suomessa ensimmäistä kertaa, Jokelassa paukkui. Ja nyt tämä. Suomi ei ole mikään lintukoto, joksi tätä maata olen tuolla rapakon tapana vähän mainostanutkin. En mainosta enää. Enää mahdollisten lasten mahdollinen USA:ssa kasvattaminen ei hirvitä niin paljon kuin ennen. Ei sitä ole turvassa valitettavasti missään.

*****

Vaan elämä se vain jatkuu. Käytiin Puijolla ihastelemassa syksyisiä maisemia torstaina. Tässä vähän kuvamateriaalia omalta parvekkeelta ja Puijon tornin huipulta.

Kuvassa saattaa näkyä meidän koti.

S ja tyttönsä.

Huipulla tuulee.

*****

Kuultiin eilen ilouutisia tuolta kaukaa. Ystäväpariskunta oli mennyt muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen kihloihin. Ollaan S:n kanssa oltu heidän puolestaan todella innoissamme ja onnellisia. Tällainen "vahvempi" sitoutuminen on ollut puheenaiheena tällä viikolla muutenkin. Meiltä on kysytty monta kertaa, joko ollaan menty naimisiin tai milloin ollaan menossa naimisiin. Ollaan vain naureskeltu ja kohauteltu olkapäitä, mutta kun asiaa oikein miettii, niin jos meinataan asua kahden vuoden päästä samassa maassa, naimisiin pitäisi mennä. Alle kahden vuoden päästä. Hui. Ja kun juuri nyt ei olisi kiire yhtään mihinkään. Ei mihinkään.

Paitsi illallisen laittoon. Tämä päivä on mennyt ihan laiskotellessa ja sohvalla maatessa. Sen vuoksipa ei ole ollut nälkäkään ennen kuin nyt. Makuuhuoneesta kuuluu älytön elämöinti. Ei taida tuo penkkiurheilija tällä kertaa joutaa kaveriksi keittiöön.

Pitäisi muuten varmaan päivitellä vähän useammin, ettei tekstistä tulisi tällaista sillisalaattia. Over and out.

Arkea

Elämästä on tullut sellaista tasaisen mukavaa. Arkea. On ihan parasta vain köllötellä sohvalla ja katsella elokuvia, poltella kynttilöitä, tehdä yhdessä ruokaa, syödä omassa keittiössä, mennä yhdessä nukkumaan (aikaisin, koska herätyskin on jo reippaasti ennen kuutta...). Ei valittamista.

Meillä (onpa aika kivaa pystyä sanomaan meillä) kävi viikonloppuna mieluisia vieraita. S:nkään ei tarvinnut tuntea itseään ulkopuoliseksi, sillä yleinen keskustelukieli oli melkein koko ajan englanti. Jos se jostain täällä Pohjolassa kärsii, niin se on juuri tuo meidän "salakieli". Väkisinkinhän sitä tuntee itsensä ulkopuoliseksi, jos ei ymmärrä kuin sanan sieltä, toisen täältä.

Viikonloppuna tuosta ei onneksi todellakaan tarvinnut huolehtia. Syötiin hyvin, pelattiin beer pongia ja käytiin ulkona sen verran, että törmättiin sattumalta jo aikaisemmin tapaamaamme amerikkalaiseen opiskelijaan. Herra jätti suomalaiset seuralaisensa puhumaan keskenään suomea ja liittyi seurueeseemme.

Tietysti tällainen joukko vieraan kielen puhujia herätti huomiota eräässä jo vähän enemmän nauttineessa asiakkaassa, kun oltiin pelaamassa biljardia. "Duu juu spiik finis?" Tämän viehkeän aloituksen jälkeen alkoi sadella neuvoja vähän jokaiselle pelaajalle. S ja toinen suomea taitamaton katselivat vähän ihmeissään sitä touhua; olihan sentään sunnuntai. Vähän jo meinasi hävettää tämä oma kansalaisuus. Tosin, osataan sitä tuo rappioitumisen jalo taito muuallakin, että eipä sillä.

Ennen viikonloppua meidän pikkukoululainen ehti aloittaa opintiensä täällä Suomessa. Alku on ollut vähän kankeaa informaationpuutteen vuoksi, mutta kyllä tämä tästä. S on myös jo sen verran suomalainen, että nyt löytyy suomalainen henkilötunnus ja pankkitilikin. Aika hienoa.

Kotona se ei ole minulle amerikkalainen eikä suomalainen. Se on S. Se on se, joka tarjoaa käsivarsia ympärille, jos on huonompi mieli. Se on se, joka pystyy minua eniten satuttamaan ja minut myös parhaiten korjaamaan. Sen kanssa minä suunnittelen tulevaisuutta ja nautin nykyhetkestä. Ja minä todella, todella nautin.

Kuten jo aikaisemmin sanoin, elämästä on tullut jo arkea. Tätä on odotettu. Kuherruskuukausi ei tosin onneksi ole ohi, vaikka S täällä jo neljä viikkoa onkin ollut. Tuntuu jotenkin ihan naurettavalta, miten ihan niistä pienimmistäkin asioista voi tulla niin älyttömän onnelliseksi. Ihan se riittää, että S istuu sohvalla vieressä.

Tai no, eipä se ihan mikään pikkujuttu taida ollakaan, S:n täällä olo nimittäin. Ei ainakaan, jos miettii, mistä tähän on tultu.

Laatuaikaa

En meinaa nykyisin löytää aikaa tälle harrastukselle. Kirjoitettavaa kyllä riittää, mutta tuota aikaa ei niinkään. Päivät menevät töissä ja illat S:n seurassa. Nyt se laittaa ruokaa, ja minä päätin istahtaa koneen ääreen.

Pahimmilta kulttuurishokeilta ja koti-ikävältä on vältytty edelleen. Suurinta ihmetystä on tainnut herättää suomalaisten laitapuolenkulkijoiden määrä ja jatkuva, vähintäänkin tukeva humalatila. Ei kai tuolla rapakon takana, ainakaan Keskilännessä, tuollaista julkista rappiota välttämättä tässä muodossa näekään.

Viimeisen viikon aikana ollaan siis tutkiskeltu uutta asuinympäristöä kävellen ja autolla. Tietysti ollaan totuteltu siihenkin ajatukseen, että nyt me oikeasti asutaan yhdessä. Ollaan laitettu asuntoa omannäköiseksi, syöty hyvää ruokaa ja istuttu sohvalla lähekkäin. Ollaan ihan oikeasti vain nautittu toistemme seurasta.

Perjantaina vietettiin ensimmäistä "virallista vuosipäivää". Siitähän on nyt reilu vuosi, kun S täytti lomakkeita ja kertoi työpaikallaan, etten minä ollut kadonnut kuvioista mihinkään, vaikka viralliselta taholta kielto yhteydenpitoon aikoinaan tulikin. Riski oli suuri, mutta riskinotto kannatti. Nyt ollaan tässä, enkä usko, että tästä paljon onnellisempi voisi enää olla.

Naureskeltiin molemmat vähän tuolle meidän vuosipäivälle, ollaanhan me sentäs tunnettu melkein kaksi vuotta. S oli kuitenkin ostanut minulle Iittalan tuikkulyhdyn ja dvd:itä (mm. Kylmän ringin eka kausi) meille molemmille kynttilänvalossa katselua varten. Tehtiin herkkuburritoja ja juotiin punaviiniä. Vitsivuosipäivästä tulikin oikeasti mukava ja tärkeä päivä. "Here's to another best year of my life."

Lauantaina jatkettiin juhlimisen merkeissä. Kävin nimittäin viime maanantaina hakemassa postista kirjatun kirjeen, jonka sisältä löytyi tutkintotodistus. Juhlistettiin sitten tätä saavutusta eilen perheen kesken. Kaunis lahja vanhemmilta ja puheet äidiltä ja S:ltä meinasivat ihan väkisin vetää herkäksi. Kuten puheenpitäjätkin sanoivat, tämä tutkinto oli osasyyllisenä siihen, että tapasin S:n kansasilaisessa pikkukaupungissa.

S oppi viikonloppuna taas lisää suomea. Ainakin "tosi mies" on nyt päivittäisessä käytössä. Tänä aamuna se sanoi minulle melkein heti herättyään "laula". Tämän lisäksi S on vissiin katsonut tarpeeksi suomalaista tv:tä ja kuunnellut Radio Rockia, kun se tykkää lisätä joka väliin "piste fi". Se on ihan kuin pieni lapsi, joka imee itseensä kaikkea mahdollista ympäristöstään, joskus jopa sellaista vähemmän tarpeellista materiaaliakin.

Noin tiivistetysti sanottuna nämä kuluneet pari viikkoa ovat olleet jopa parempia, kuin olisi osannut odottaa. Meillä on yhteinen koti. Eipä siitä enää paljon paremmaksi voi pistää. Aattelepa ite omalle kohalles.

Uusi koti

Sliding Doors

Elossa ollaan, jos joku ehti sitä jo ihmettelemään. Tässä ollaan nyt saatu olla reilu viikko (melkein) yötä päivää yhdessä. Sitä on halunnut nauttia ihan jokaisesta hetkestä, imeä sisäänsä lisää onnea, joten tietokoneella istuskelu on jäänyt ymmärrettävistä syistä aika vähiin.

Ajelin viime viikon keskiviikkona Helsinki-Vantaalle. Laitoin aamulla hameen päälle, koska tiedän S:n niistä pitävän, ja läksin ajoissa liikkeelle. Edellisenä yönä en kovin pitkiä yhtenäisiä pätkiä saanut nukuttua, mutta kummasti unettomuus ei kuitenkaan vaikuttanut vireystilaan millään tavalla. Muuten kyllä olin varmasti aika poissaoleva kuski. Vastaantulijat saattoivat hieman ihmetellä virnistelevää tyttölasta ratissa. Se olin minä.

Sain auton onnellisesti parkkiin. Pysäköintilipukkeen mukaan kello oli 15:08. S:n lennon oli määrä saapua 17:30. Olin vähän vakoillut sen lentojen edistymistä netin välityksellä ennen lähtöäni ja velvoitin äidin seuraamaan Kööpenhaminasta lähtevää lentoa. Myöhässähän se oli, mutta vain kymmenisen minuuttia. Odotus tuntui pitkältä, muttei kuitenkaan niin pitkältä, kuin olisi voinut kuvitella.

Meni tunti, meni toinen. Kun valotaulu ilmoitti koneen lähestyvän, menin seisomaan tuloaulan oven lähelle. Menisihän siinä laskeutumisessa ja varsinkin tullimuodollisuuksissa aikaa, mutten malttanut enää istua. Pidin käsiä vähän puuskassa, etteivät ne tärisisi.

Yksi toisensa jälkeen väsyneitä ja vähemmän väsyneitä matkalaisia tuli liukuovesta ulos. Tuijotin avautuvia ja sulkeutuvia ovia varmaan puoli tuntia, ennen kuin näin tutut, hymyilevät kasvot. Rutistelun jälkeen moikkasin Lumi-kissaa. Lähdettiin kävelemään kohti parkkihallia. Olo oli, no, epäuskoinen. Ja onnellinen.

Epäuskoinen olo jatkui vielä pitkästi tuon ensinäkemisen jälkeenkin. Oli harvinaisen mukavaa ja ihmeellistä herätä torstaiaamuna S:n vierestä. Siinä se oli, eikä se ollut mihinkään lähdössä. Olin ehkä vähän ymmärrystä vailla. Illalla juhlittiin oman perheen kesken isän 50-vuotissynttäreitä. S opetteli sanomaan "onnea".

Perjantaina minun piti palata jo töihin, ja S jäi nukkumaan. Ja se nukkui. Koko päivän. Taisi ehkä sittenkin olla vähän matkaväsymystä, vaikka se väitti ihan muuta. Oli aika jännää tulla kotiin herättämään S sen sijaan, että olisin käynnistänyt tietokoneen ja herättänyt sen Skypen välityksellä.

Viikonloppu meni juhlatunnelmissa. Isän varsinaiset (yllätys)juhlat olivat lauantaina, ja S pääsi tapaamaan perhetuttuja ja sukulaisia. Loppuillasta ei tarvinnut enää paljoa tulkatakaan, kun englanti alkoi sujua yhdeltä jos toiseltakin. S taisi hurmata minun lisäksi pari muutakin juhlijaa. Ihan juhlien ulkopuolellakin on ollut aika hellyttävää seurata, miten esimerkiksi päälle 80-vuotias, umpisavolainen mummoni sanoo S:lle "kiitos" ja halaa vielä sen päätteeksi. S:kin yrittää puhua suomea. Se oppii jatkuvasti uusia sanoja (olen ihan kuin ylpeä äiti). Jatkuvassa käytössä ovat ainakin "kiitos", "ole hyvä", "hyvä", "Hitu (meidän koira) hiljaa", "kalja", "kaunis", "ei", "no joo", "minun Anni".

Tällä viikolla ollaan tarrauduttu jo vähän paremmin arkeen kiinni. Aamulla tiukasta puristusotteesta herätessä sitä ei kyllä oikein meinaa vieläkään uskoa, että S on tullut jäädäkseen. Ei kai sekään oikein vielä ymmärrä sitä.

Se on sanonut minulle jo monta, monta kertaa, että tänne tulo on ollut paras päätös ikinä. Vielä ei siis ole ollut havaittavissa suurempia merkkejä koti-ikävästä, mutta eiköhän se sieltä jossakin vaiheessa tule, viimeistään sitten, kun tämä pahin/paras kuherteluvaihe päättyy. Vaan tämä vaihepa taitaa kestää vielä jonkin aikaa, uutuudenviehätystä on nimittäin sen verran paljon ilmassa. Toivottavasti kihertely ja kuhertelu ei pääty siihen, kun totutaan toisen läsnäoloon.

On kieltämättä vähän sellainen olo, että uusi elämä on aluillaan.

Yön yksinäinen

Tänään epätodellinen olo on muuttunut jo paljon todellisemmaksi. Vatsassa on liidellyt perhosia enemmän kuin kukkakedolla kesäkuussa, ja hymy on ollut leveämpi kuin Julia Robertsilla. Eikä sitä siltikään ymmärrä ja sisäistä, ettei S ole tulossa tänne vierailulle.

Juteltiin eilen S:n kanssa hyvin lyhyitä puheluita, se kun oli viettämässä viimeistä päivää ja iltaa perheen ja ystävien kanssa, ja minun piti soittaa kännykästä, kun en halunnut enää tässä vaiheessa ostaa lisää Skype Creditiä. Se sanoi, ettei vieläkään ihan ymmärtänyt, mitä seuraavana päivänä, tänään, oli tapahtumassa.

Hymyilin tänään töiden lomassa salaa ja vähemmän salaa. Huomenna, huomenna! Soitin S:lle, kun tulin kotiin. Linjan toisessa päässä oli vaisunoloinen ja lyhytsanainen mies. Se yritti kuulostaa reippaalta, mutta tunnen sen jo niin hyvin, että tiesin, mitä sen päässä oikeasti liikkui. Ja toki olen itsekin ollut melko samanlaisessa tilanteessa, kun läksin vaihtoon. Intoa riitti, mutta kun kolikolla on toinenkin puoli.

Sen ääni värisi vähän, kun se kertoi, miten siskon ja vatsassa kasvavan vauvan hyvästely vain hetkeä aikaisemmin oli tehnyt tiukkaa. Tiukkaa se oli tehnyt siskollekin. Ja tämä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä parin tunnin päästä on edessä: The Hyvästely, äiti.

Minä olen hihkunut onnesta ja innosta ja itsekkäästi olettanut, että siellä se S:kin on revetä riemusta. Toinen kuitenkin käy tällä hetkellä läpi ristiriitaisia tuntemuksia. En muistanut ottaa ollenkaan huomioon, että sen täytyy sanoa heiheit perheelle ja kavereille, eikä hyvästely ole rankkaa pelkästään perheelle ja kavereille, se on rankkaa myös S:lle. S:ään sattuu, kaikkiin sattuu.

Kun tuon pikkuseikan tajusin, minulle tuli ihan tajuttoman syyllinen olo. Minun takiahan S on tänne tulossa. Tänne kauas, kauas Atlantin taa. Tai no meidän takiamme, mutta minä "varastan" ystävän, veljen, lapsen. S:n äiti oli kysynyt eilen, mitä S odottaa eniten Suomelta ja Suomessa asumiselta. Vastaus oli pienen miettimishetken jälkeen ollut yhteinen, takarajaton aika minun kanssani. Äiti oli yllättynyt. Oli kai odottanut vastaukseksi matkustelua ja koulunpenkkiin palaamista.

Vietettiin tuossa vielä viimeiset hetket jutellen ja pelaillen, jotta S saisi ajatuksensa vähän muualle. Se on todella innoissaan tänne tulosta, mutta pystyy keskittymään siihen intoon kunnolla vasta sitten, kun pakolliset ja raskaat hyvästelykuviot on suoritettu. S:stä(kin) huokui vähän sellainen epäuskoinen ja hämmentynyt tunne. Voiko tämä ihan oikeasti olla totta?

Se sulki äsken tietokoneensa pakkaamista varten, nyt se on luultavasti jo matkalla lentokentälle. "So, do you still want to buy the cow?" se kysyi ennen lähtöään. Tietysti haluan! "Hey An-Dog*, it is coming down to the wire. We are going to live together. It's really happening now. See you soon!" Viimeinen, ainakin toistaiseksi viimeinen, kaukosuhdepuhelu loppui hymyilevissä merkeissä.

Niin, enää ei tarvitse laskea päiviä. Nyt voi laskea tunteja, melkein jo minuutteja. 37 päivästä aloitettu joulukalenteri on nyt kulutettu loppuun, yhtä yötä vaille. Enää yksi yksinäinen ja luultavasti melko uneton yö edessä. Ja sitten yksinäinen ajomatka Helsinki-Vantaalle. Ja sitten jännityksentäyteinen tovi jos toinenkin tuloaulassa.

Ihan uskomatonta. Vieläkin.

*S:n hempeääkin hempeämpi lempinimi minulle. Lumi-kissa on sitten vastaavasti Lum-Dog.

Last of His Kind

S on eilisen jäljiltä sisarussarjansa viimeinen, jolla ei ole vasemmassa nimettömässä vihkisormusta. Veli meni naimisiin pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa, ja häät olivat sujuneet hyvin. Soitinkin aamuyön tunteina tuonne toiselle mantereelle juhlahumun ollessa parhaimmillaan ja pääsin juttelemaan tuoreen avioparin kanssa. Kakku oli juuri leikattu, ja morsian oli menossa tanssimaan isänsä kanssa.

Ai että olisi ollut mukava olla mukana, muutenkin kuin puhelimen välityksellä. S on kyllä yrittänyt ottaa minut juhlamenoihin mukaan niin paljon kuin mahdollista; muutama tunti sitten se soitti kesken vanhempiensa järjestämän brunssin, jotta sukulaiset saisivat jutella minulle. No, siellä päässä ei toiminut mikrofoni eikä webbikamera, joten pällistelin sitten omaa videokuvaani samalla tavalla kuin koko suku sielläkin päässä. Olin melkein siellä. Paitsi etten ihan.

Yllättäen S:ltä, viimeiseltä naimattomalta, oli kyselty sen seitsemän kertaa, koska meidän häitä juhlitaan. Meillähän ei ole nyt mikään kiire yhtään mihinkään, ainakaan keskiviikon jälkeen (enää ihan pari päivää!). Jotenkin se silti vain kummasti korpeaa, kun S vitsailee, miten hänen tulevat opiskelut ovat oiva keino siirtää naimisiinmenoa parilla vuodella. Tottahan se toisaalta on, nyt ei ole "pakko" mennä naimisiin, ja saa silti asua samassa maassa, asunnossa jopa. Löytyi toinen keino. Mutta entäs sitten kahden vuoden päästä? Onko vielä sittenkin sama tilanne? Onko silloin edessä "pakkoavioliitto"?

Näiden häiden vuoksi on tullut mietittyä itsekin tuota naimisiinmenoa aika paljon. En haluaisi mennä naimisiin jonkun paperinpalasen takia. Eipä sitä tietysti pelkästään oleskeluluvan takia olisi todellakaan vihille astelemassa, mutta häiden ajankohtaan se ainakin vaikuttaisi. S, vitsiniekka kun muka on, on monesti puhunut siitä, miten voitaisiin nyt vain mennä naimisiin muodollisuuksien vuoksi ja sitten myöhemmin oikeasti, kun siltä oikeasti tuntuu. Ei ole paljoa naurattanut nuokaan hupailut. Jos saataisiin asua samassa maassa ilman vihkitodistusta (tai opiskelu- tai työpaikkaa), niin avioliittohan ei varsinaisesti muuttaisi mitään, eikä mitään aikarajoja olisi olemassa. Jossakin vaiheessa se vaalea puku tulisi varmaankin puettua päälle, mutta ns. oikeista syistä, ei oleskeluluvan takia. Byrokratia ei olisi varjostamassa juhlintaa millään tavalla, olisi kyse pelkästään meistä kahdesta ja juhlimisesta tärkeiden ihmisten kanssa.

No, katsotaan, mitä näiden parin vuoden aikana tapahtuu. S on ihan kohta täällä, ja kaikki häätkin on juhlittu nyt vähäksi aikaa. Nyt voi ja pitääkin unohtaa tällaiset pohdinnat. Ennen pitkää ne ovat taas kuitenkin tapetilla.

Ja lisättäköön, että olen aika innoissani tällä hetkellä. Enää kolme yötä, ja sitten pääsenkin jo nukkumaan tuttuun ja turvalliseen kainaloon. Moneksi, moneksi yöksi.