United States Customary System

Inch, foot, yard, mile.

Fluid ounce, cup, quart, gallon, barrel.

Ounce, pound, ton.

Fahrenheit.

Dollar.

Metri.

Litra.

Kilo.

Celsius.

Euro.

Jalka on 12 tuumaa. Maili on 5280 jalkaa tai 1760 jaardia.

Metri on 100 senttimetriä. Kilometri on 1000 metriä.

Amerikkalaisten ja eurooppalaisten yksiköiden sisäisessä muuntamisessa on pienehköjä loogisia eroavaisuuksia. Kunhan ensin opettelen muuntamaan mailit kilometreiksi [1 maili = 1,609 km] ja gallonat litroiksi [1 gallona = 3,785 litraa], niin voin seuraavaksi kokeilla, osaanko muuntaa päässä laskien jaardit maileiksi [1 jaardi = 0,000568181818 mailia]. Ei sillä, että viimeisimmälle muunnokselle mitään käytännöntarvetta oikeasti olisi.

Fahrenheitit käsitän jo aika hyvin, enkä yritäkään muuntaa niitä päässäni celsiuksiksi [muuntokerroin: (°F - 32) / 1,8], paitsi pakkaslukemat joissain tapauksissa. Tässä vaiheessa minulle riittää tieto siitä, että 100 °F on pirun kuuma, 32 °F vilpoinen ja 0 °F on kylmä. 75-80 °F on aika ihanteellinen lämpötila. Ulkona.

Valuuttoja ei välttämättä tarvitse muunnella, sillä dollarit ja eurot menevät aika hyvin päikseen, vaikka euro vähän kalliimpi onkin. Ronskisti voisikin sanoa, että USA:ssa saa 20 dollarilla samanlaisen rievun H&M:ltä kuin täällä 20 eurolla. Dollarin ostovoima on omassa maassaan siis samaa luokkaa kuin euron täällä. Amerikkalainen hintataso on vieläpä joissakin tapauksissa aika paljon edullisempi. No problem.

Amerikkalaisten yksiköiden lisäksi minun pitää opetella käyttämään desimaalipilkun sijasta pistettä, ja käyttää pilkkua erottamaan tuhatlukuja. Miljoona ei ole enää 1 000 000, vaan 1,000,000. Miljoona ja puoli on 1,000,000.5.

Onhan näissä opettelemista ja totuttelemista, taas. Onneksi olen päässyt jo yli pahimmasta "mutta kun metrit, litrat ja celsiukset ovat paljon järkevämpiä!" -puuskasta. S on tiedemiehenä samaa mieltä metreistä ja litroista, mutta celsiuksen ja fahrenheitin välistä taistelua jatketaan vielä. Olen yrittänyt selittää, miten celsiukset käyvät paremmin järkeen (100 °C = veden kiehumispiste, 0 °C = veden jäätymispiste; huhujen mukaan 100 °F = hevosen veren lämpötila, 0 °F = Gdanskin kylmin talvilämpötila), mutta S ei tiedemiehenäkään anna periksi.

Sen mielestä on vain tosi siistiä, että Kansasin ulkolämpötilat asettuvat yleensä jonnekin nollan ja sadan asteen väliin.

Kympit paukkuu

Tänään on jäljellä tasan 100 aamua. Vuorokausia on jo alle sata, ja tuntejakin vajaa 2400. Taisin aloittaa countdownin jostain 150 päivän tienoilta, joten kolmasosa laskennasta on kulunut. Jäljellä on enää siis kaksi samanmoista 50 päivän rutistusta. Ihan älyttömän vähän.

Loppusuoran häämöttäminen on jännää, pelottavaa ja mukavaa, mutta myös vaarallista. Sitä elää jo tavallaan "uutta elämää", vaikka vanhakin on vielä hyvin voimissaan. Joitakin asioita tulee tehtyä puoliteholla (kuten esim. kodin siivous, öhöm) sillä verukkeella, että on lähdössä. Lähestyvä takaraja nakertaa motivaatiota aika lailla, sillä arkirutiinien sijasta olisi paljon kivempi katsella asuntoja ja suunnitella kesän reissuja. Asunnonmetsästys nyt olisi sentään semihyödyllistäkin.

Tehtävälistassa ollaan edistytty sen verran, että lentoliput on ostettu ja kirjoituspöydän laatikot on käyty läpi. Suurin osa "aarteista" lensi roskiin, sillä esim. vanhoja kouluaineita ja postikortteja ei oikein voi lahjoittaa eteen päin, eikä niitä välttämättä viitsi säilyttääkään. Seuraava urakka on vaatehuone. Vaatteista luopuminen saattaa olla vaikeampaa kuin kuudennen luokan biologiankirjan poisheittäminen.

Täytyy kyllä myöntää, että kirjoituspöydän kätköistä löytyi tunteita herättäviä asioita. Menneisyyden haamut tulivat kummittelemaan edesmenneiden ihmisten lähettämien korttien ja piirtämien piirustusten muodossa. Löysin paljon vanhoja valokuvia huolettomilta lapsuusvuosilta ja ihan oikeita kirjeitä kauan sitten kadonneilta kirjekavereilta. Paljon haalistuneita muistoja palautui mieleen.

Kaikkia muistoesineitä ei kuitenkaan tarvitse heittää romukoppaan. Teknologian ansiosta saan helposti mukaani esimerkiksi suurimman osan valokuvista ilman, että ne veisivät ylimääräistä matkalaukkutilaa. Vaikka pöytälaatikoiden läpikäyminen oli hidasta ja nostalgista, niin jotenkin tämä ylimääräisestä tavarasta eroon pääseminen tuntuu helpottavalta. Puhdistavalta. Jotta olo ei kävisi liian puhtaaksi, voi palata edelliseen postaukseen. Krääsää krääsän tilalle!

*****

Kannatti muuten metsästää muita ulkosuomalaisia, sillä sainpa tässä postia Kansas Cityn alueella asuvalta suomalaiselta! Aika pienessä vähemmistössä siellä taidetaan olla. Tarkkaa suomalaislukua en tiedä, mutta pikkuisen yläkanttiinkin heitetty villi veikkaus on, että vakkarisuomalaisia on noin 0,000005% metropolialueen 2 miljoonasta asukkaasta. Vertailun vuoksi voidaan sanoa, että alkuperäiskansaa edustaa 0,4% asukkaista, latinoja 6,5% ja valkoisia (Non-Hispanic) 76,3%.

Eiköhän tämä tilastotieteily riitä tälle päivälle. Kohta pääsen lähtemään lenkille lapsuudenaikaisen ystävän kanssa. Pitää nauttia näistä mahdollisuuksista, sillä Ameriikoissa ei niitä kerhoaikaisia kavereita olekaan.

"No kun halvalla sain!"

Hääjuhlat. Kahdet sellaiset. Toisiin on aikaa alle kolmisen kuukautta ja jälkimmäisiinkin vain vajaa neljä. Tekemistä on paljon.

Ollaan päästy kuitenkin jo hyvään alkuun, sillä esimerkiksi hääpukuprojekti on aloitettu. Tällä hetkellä eniten päänvaivaa tuntuu kuitenkin aiheuttavan amerikkalaiset pirskeet, jotka itse asiassa koostuvat näillä näkymin kolmesta eri osioista: lounaasta (kypsemmälle porukalle, anoppi järjestää), itse puistobileistä ja seuraavan aamun brunssista (anoppi järjestää). Kunnioitettavia perinteitä tuntuu olevan aika lailla, joten mietittävääkin riittää.

Yksi perinne on häälahjalistan tekeminen, joka on minulle aika vieras ajatus. Olen aina ollut huono toivomaan lahjoja, ja nyt olisi tarkoitus listata haluamiamme ja tarvitsemiamme tavaroita, jotta ihmiset osaisivat ostaa meille oikeanlaisia lahjoja. Kuulostaa jotenkin... amerikkalaiselta. Toisaalta järkevältä (ei sillä, että amerikkalaisuus ja järkevyys toisensa automaattisesti pois sulkisivat).

Aloitettiin projekti viime viikolla. Meillä ei oikeasti ole USA:n päässä juuri mitään, ellei S:n kuluneita kattiloita lasketa, joten lähdetään liikkeelle aika tyhjästä. Yritettiin löytää mahdollisimman edullisia (max. $40) keittiötarvikkeita, pyyhkeitä, retkeilykamppeita, työkaluja jne. Perustarvikkeita. Ei haluttu rasittaa kenenkään lompakkoa liikaa häälahjoilla, sillä lahjojen pyytäminen tuntui muutenkin vähän kummalta.

Anoppi oli kuitenkin sitä mieltä, että kannattaa toivoa hieman kalliimpiakin (> $200) lahjoja, sillä jotkut haluavat käyttää häälahjaan vähän enemmän rahaa, ja on parempi antaa sellaisillekin ihmisille vaihtoehtoja. Anoppi perusteli kyllä kantansa ihan hyvin, sillä on hyvä kertoa rahoistaan eroon haluaville sukulaisille, minkälaisesta kamasta tykkää, ja mitä me tarvitaan uuteen kotiin. Muuten saatetaan saada kallista tavaraa, jolla ei tehdä yhtään mitään.

No, tässähän kävikin sitten niin hassusti, että istuttiin eilenkin illalla läppärit sylissä tutkien Targetin, Bed Bath & Beyondin ja Searsin valikoimia. Jotenkin innostus oman kodin laittamisesta valtasi mielen, ja välillä pitikin muistuttaa itseään, että sitä oli tekemässä toivelistaa, ei varsinaista ostoslistaa. Kyllähän kauppojen sivuilta löytyisi vaikka mitä kivaa, mutta kodin täyttäminen turhalla rojulla on turhaa. Siispä yritettiin pitää järki mukana, kun napsuteltiin Add to Registry -painikkeita.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun alan rakentaa oikeasti aikuista kotia. Pitäisi jaksaa miettiä kaikkea supertärkeää, kuten keittiötarvikkeiden värejä, kylpyhuonetekstiilisettejä, hienoja astiastoja, ja sitä rataa. Sitä on kai vain jo aika tottunut hieman askeettisempaan opiskelijaelämäntyyliin, kun senttiä on venytetty melko monta vuotta, ja huonekalut on ostettu kierrätyskeskuksista, eikä mitään ylimääräistä ole muka tullut ostettua, joten uuden kodin täyttäminen uudella roinalla tuntuu hämmentävältä (halusin kirjoittaa overwhelming, mutta eiköhän tässä olla vielä tarpeeksi suomalaisia kirjoittamaan suomeksi...).

Pitää yrittää vähän hillitä tätä orastavaa kulutushysteriaa, joka ottaa minusta ihan varmasti vallan, kunhan pääsen taas halvemman roinan maahan. Se on nähty jo kerran (10 dollarin kenkäparit pitäisi kieltää lailla). Tarvitaanko me oikeasti leivänpaahdin ja grilliuuni (toaster oven)? No ei, mutta kun halvalla sais... Ehkä jopa ihan ilmaiseksi!

Suomi-identiteettikriisi

Joku ihmeellinen suomalaisen identiteetin vaalimispuuska on ottanut minusta vallan, vaikka muuttoon on vielä reilu kolme kuukautta. Koen ulkosuomalaistumisen kai jo niin voimakkaana, että pidän jo nyt huolta, etteivät omat perinteet ja juuret pääse unohtumaan. Haen varmaan jonkinlaista yhteenkuuluvuudentunnetta. Siksipä olen yrittänyt etsiskellä netin syövereistä aiheeseen liittyviä blogeja ja foorumeita (mm. Facebookista). Olen yrittänyt syödä myös mahdollisimman paljon salmiakkia. Jälkimmäisessä yrityksessä olen onnistunut paljon paremmin.

Suomalaisesta (esim. minä) joka muuttaa pysyvästi Amerikkaan, tulee varmasti tarpeeksi pitkän ajan jälkeen amerikansuomalainen (ellei jopa amerikkalainen), ei suomalainen, joka asuu Amerikassa. Se on ihan ok. Haluan kuitenkin pitää huolta siitä, ettei suomalaisuus lähde kulumallakaan, ja esimerkiksi tämä blogi tulee varmasti toimimaan hyvänä kielenhuollollisena välineenä. En halua, että minusta tulee Amerikan-täti, joka ei osaa puhua (tai kirjoittaa) enää kunnollista suomea, ja joka lausuu r-kirjaimet ämerikkäläiseen tyyliin pehmeästi.

En pidä amerikkalaistumista ollenkaan pahana asiana, vaikka suomalaisuutta haluankin vaalia. Haluan sopeutua uuteen kotiin mahdollisimman hyvin ja nopeasti, joten ruisleivän, saunan ja valoisien kesäöiden perään itkeminen on vähän hölmöä. Kukaan ei pakota minua muuttamaan yhtään minnekään, joten itse tehdyn päätöksen kanssa pitää myös elää. En lähde maailmalle ihan sokkona, sillä tiedän jo aika paljon paikallisista tavoista ja kulttuurista (ja kauppojen elintarviketarjonnasta). Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisin kaikesta amerikkalaisesta (tai suomalaisesta!), mutta turha valittaminen pitäisi yrittää jättää minimiin. Niitä oikeita valittamisen ja ikävän aiheitakin varmasti riittää. Salmiakin huono saatavuus ei ole yksi niistä.

Minusta muotoutuu varmaankin kahden kulttuurin muokkaama mutaatio. Vuosien päästä en ole enää täysin suomalainen, mutten myöskään amerikkalainen. Toisaalta olen molempia. Jos minulla nyt (kun olen vielä ihan Elovena-tyttö) on jotain pieniä oireita Suomi-identiteettikriisistä, mitä se kriiseilyn taso onkaan sitten, kun olen asunut ja elänyt uudessa kotimaassa kauan? On tietenkin ihan turhan aikaista, ja ehkä muutenkin turhaa, miettiä tällaisia asioita nyt, kun muutakin pyöriteltävää päähän pitäisi mahduttaa.

Jo kuusivuotiaana (?) olin intiaani toppatakki päällä, joten ehkäpä kahden kulttuurin yhdistäminen onkin hallussa.

Ehkä tämä pohdiskelu liittyy siihen, että olen vihdoinkin ymmärtämässä, etten olekaan menossa kyläilemään. Lentoliput on nyt ostettu, ja irtoan Suomen kamaralta 24.6.2010 klo 09:35. Paluulento on kyllä varattuna syyskuulle, mutten tule sitä käyttämään. Aika näyttää, miten hyvin saan pidettyä kiinni suomalaisuudesta täysin amerikkalaisessa ympäristössä. Kansasissa ei oikein taida olla mitään suuria suomalaiskeskittymiä (paitsi Emporiassa joka syksy, kun vaasalaiset valtaavat kampuksen!), joten aika yksin saan siniristilippua kantaa.

Vaikken amerikkalaistumista vastaan olekaan, niin toivottavasti minusta ei tule ikinä niin amerikkalaista, että miellän reissut järvenrannalle kivana mahdollisuutena pärrätä ympäri lätäkköä moottoriveneellä ja olla mahdollisimman äänekäs.

Järvikulttuuria Suomessa.

Järvikulttuuria USA:ssa.

Mitä tehtäis?

Nyt kun pahimmasta alkujärkytyksestä on päästy yli (Hei, tässähän pitää oikeasti muuttaa!), on ihan järkevää alkaa hoitaa käytännönasioita kuntoon. Aloitin muka yksinkertaisimmasta hommasta, eli lentolippujen ostamisesta. Yksinkertaisin, my ass.

Lippujen hintataso on noussut roimasti sitten viime vuoden, jolloin löysin lennot Kansas Cityyn asti alle 700 eurolla. Nyt samaan hintaan pääsee juuri ja juuri Chicagoon (josta on siis vielä yksi n. 850 kilometrin lento- tai autoetappi Kansas Cityyn). Jos (ja kun) haluan samoille lennoille S:n ja kissakavereiden kanssa, saan maksaa siitä ilosta vielä pikkuisen enemmän. Kuten aiemmin on jo tullut todettua, yhdensuuntainen lento on melkein tuplasti kalliimpi kuin meno-paluu, joten paluupäivällä leikittelemällä voi hinata hintaa pikkuisen alemmaksi (esim. joulun alle ei välttämättä kannata ostaa käyttämättä jäävää lentolippua). Toki näennäisesti halpojakin vaihtoehtoja löytyy (kuten Air Baltic), mutta lipun hinnan lisäksi pitää ottaa huomioon lisäkustannukset, jotka kertyvät matkatavaroista ja aterioinnista. Sitä paitsi puolen tunnin vaihtoaika Riiassa ei houkuta sitten yhtään, vaikka Tukholmaan päästyäni jatkaisinkin SAS:n ja S:n kanssa samaa matkaa.

Suunnitelmissa on ajaa Chicagosta Kansas Cityyn. Se voi olla pikkuisen hupsua heti Atlantin ylityksen jälkeen, mutta Chicagosta lähtevälle jatkolennolle ehtiminen saattaisi olla mahdoton tehtävä. Viime viikolla saamassani infopaketissa sanotaan, että rajanylitykseen kannattaa varata vähintään tunti. No, varmaan kannattaakin, sillä jo ihan perinteisessä passintarkastuksessa (sisältäen pikakuulustelun, valokuvauksen ja sormenjälkien ottamisen) tai lähinnä sen odottamisessa voi tuhraantua aikaa reippaanlaisesti; riippuen väenpaljoudesta ja samaan aikaan saapuvista kansainvälisistä lennoista. Siihen kun lisätään vaikka pikkuisen myöhässä Chicagoon laskeutuva lento, niin jo olisi Annilla hermot kireällä. Unohtamalla jatkolennolle kiirehtiminen voidaan unohtaa myös yksi stressinaiheuttaja.

Viikkoja kestäneen jahkailun jälkeen ostan lähipäivinä todennäköisesti liput Chicagoon. Lentoyhtiöksi valitsen SAS:n. Heidän matkatavarapolitiikkansa muuttuu 1.4. alkaen (kahden laukun sijasta lisämaksutta matkustaakin vain yksi), mutta jos varaan lentoni ennen aprillipäivää, saan kuljettaa "ilmaiseksi" kaksi kapsäkkiä, ihan kuin ennen vanhaan. Hassua, että hinnat kallistuvat, mutta palvelut vähenevät.

Tämänhetkinen to do -lista näyttää seuraavalta:

- Lentojen varaaminen

- Koko omaisuuden läpikäyminen, eli jakaminen lahjoitettaviin, myytäviin, pois heitettäviin

- Pankkiasioiden hoitaminen

- Vakuutusasioiden hoitaminen

- Kelan kanssa välien katkaiseminen

- Auton myyminen

- Hääjuhlien suunnittelu (onhan tässä ruhtinaalliset kolme kuukautta aikaa!)

- Työpaikan neukkarin seinälle menevän ryijyn loppuun tekeminen

- Lumin rokottaminen

- Kissojen lentokelpoisuuden todistaminen (tämän voi muistaakseni tehdä vasta 8 päivää ennen lentoa)

- Asunnon irtisanominen

- Asunnon löytäminen ja vuokraaminen USA:n päässä

- Lotossa voittaminen

Tekemisen puute tuskin tulee iskemään ihan heti. Minulla on 108 päivää aikaa saada yllä oleva lista valmiiksi (tuohon tulee varmasti vielä lisäämistäkin!). Näin viisumin saamista seuranneena yönä unta, että heittelin tavaroita matkalaukkuun vasta lähtöaamuna. Sillä tyylillä saisin laiskotella 107 päivää, mikä kuulostaa aika mukavalta, mutta pitänee tarttua toimeen vähän ennen lähtöhetkeä.

Vaikkapa tänään.

Pssssst. Sivupalkista löytyy vähän lisätietoa uudesta asuinseudusta, jos sattuu kiinnostamaan.

Postikyttä

Kylläpä eilisten kommenttien innoittamana tulikin kytättyä tänään sähköpostilootaa melko herkeämättä. Tiesin kyllä, ettei sieltä nyt vielä mitään kuulu, kun kerran ensi viikosta puhuivat, mutta kunhan nyt vain hermoilin koko päivän. Huvikseni.

Sähköpostilaatikon sijaan olisikin kannattanut vahdata sitä ihan perinteistä postilaatikkoa; sinne oli ilmestynyt ilmoitus minulle saapuneesta kirjatusta kirjeestä. Kävin hakemassa paikallisesta postista kirjekuoren, jonka päällä luki US Embassy. Hyviä vai huonoja uutisia?

Kävelin autolle muka rauhallisesti ja autoon päästyäni revin kuoren auki ennätysvauhtia.

"Welcome to the United States."

Pessimistic Protection Plan

Oltiin eilen kotimatkalla niin väsyneitä, että piti yrittää väkisin keksiä jotain innostavaa juteltavaa. S:lta oli turha kysyä, mistä se halusi puhua, sillä ratissa melkein uinunut mies vastasi joka kerran "boobs". Omasta väsymysasteesta kertoo kai jotain se, että S uskalsi päästää minut puikkoihin vasta viimeisen kilometrin ajaksi (kaupasta kotiin).

Itse halusin jutustella boobsien sijaan kivoista tavaroista, joita voidaan toivottavasti pian (114 päivää) ostella. Listasin ainakin sohvan, olohuoneen pöydän, verhot ja kylmälaukun. S:n listalta löytyi mm. blenderi, hyvä paistinpannu ja grilli. On kai aika selvää, kuka meillä sisustaa ja ottaa retkelle virvokkeita mukaan. S:n toivehankinnoista voisi päätellä, että se hoitaakin meillä kokkaamisen kokonaan tästä eteen päin.

Väsymyksen aiheuttaja, joka vuorostaan aiheutti listausvimman (taas kerran), on aika helppo paikantaa. En nukkunut kunnolla, tai oikeastaan juuri ollenkaan, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kahdesta syystä: 1. Superjännittävä USA-Kanada -peli piti tietysti seurata loppuun asti. 2. Klo 10 maanantaiaamuna häämöttänyt visiitti USA:n suurlähetystöön kummitteli mielessä.

Viisumihaastattelusta (jos muutaman minuutin jutustelua voi haastatteluksi sanoa) jäi ihan hyvä tunne. Minulta kysyttiin tietysti peruskysymykset (Milloin tapasitte? Kuka kosi? Millaiset ensimmäiset treffit olivat?), eikä mitään kirjoitettu ylös. Juteltiin vähän jopa urheilusta. Hakemuspaperit ja tarvittavat dokumentit jäivät suurlähetystön syyniin; syynäyksen tuloksen saan tietää joskus ensi viikolla. Ehkä.

Nyt ei voida enää vaikuttaa prosessiin millään tavalla. Kaikki lomakkeet on toimitettu ja (ennen kaikkea!) maksut maksettu. Nyt voidaan vain odottaa kärsimättömästi.

Kunpa tämä inhottava tunne katoaisi pian. Minua oikeasti vähän pelottaa, että ne "löytävät" jotain hämärää meidän hakemuksista, vaikka mitään hämärää siellä ei todellakaan pitäisi olla. Eniten pelottaa se, että olen tehnyt jonkun typerän mokan jossakin kohtaa, ja sitten siitä tulee kunnon rapsut, eli koko tämä ruljanssi olisi ollut yhtä tyhjän kanssa.

Hyi. No, näin sitä pidetään hullua jännityksessä. Näin pessimisti myös varautuu tulevaan.