Ulkosavolaisen joulukalenteri: 1. luukku

Huhheijaa, onpahan ollut vuosi. En tiedä, oletteko seuranneet uutisia tai kurkanneet ulos, mutta siellähän on maailmanlaajuinen pandemia menossa! 2020 on ollut pisin vuosi ikinä, kun taas toisaalta tuntuu, että vastahan meidät lähetettiin töistä kotiin koronaa karkuun. Ja se oli maaliskuussa.

Joku saattaa vielä muistaa minut reilut 10 vuotta sitten Kansasiin lennähtäneenä Lapinlahden lintuna (tai ruisleipäsistä), vaikka blogi onkin ollut täysin hiljaa kohta vuoden päivät. Olen ollut sen verran onnekkaassa asemassa, että olen voinut tehdä kotoa käsin töitä melkein koko koronakriisin ajan, ja vaikka minulla on ollut ikävä kirjoittamista tai mitä tahansa muuta luovaa tekemistä, koko päivän näyttöä tuijottaneena zombiena on ollut vaikea saada itsestä iltaisin mitään irti. 

Tässä olisi nyt kuitenkin oiva uhka ja mahdollisuus koota koronavuoden (hyvin vähäiset...) tapahtumat yksiin kansiin perinteisen joulukalenterin muodossa. 

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että meillä on kaikki hyvin, fyysisesti ja henkisestikin, vaikka välillä jälkimmäisestä hyvinvoinnista ei ole voinut olla aivan varma. Siihen osannee moni samaistua. Keväällä korona-ahdistus oli huipussaan, kun Kansasissa tai erityisesti Kansas Cityssä ja näissä meidän lähiöissä pistettiin paikat kiinni, koulut mukaan lukien, välttämättömiä palveluita (kuten ruoka- ja hei, viinakaupat) lukuunottamatta tartuntapiikin välttämiseksi. Kotona neljän seinän sisällä oleminen tuntui vankilalta, vaikka samalla sitä yritti tiedostaa, että olimme (ja olemme) todella onnekkaita, kun molempien työpaikat ja samalla perheen elanto säästyivät ja säilyivät ennallaan. Ja meillä on sentään piha, jossa pystyi oleskelemaan. Ja mökki.

Se keväällä vältetty hyökyaallonharja on nyt sitten valitettavasti ihan nurkan takana, mutta nyt koko tilanteeseen on jo aika turtunut. Rajoituksia kiristetään luonnollisesti taas, mutta olen yllättynyt, ettei menty niin ahtaalle kuin keväällä. Ravintolat ja baarit saavat olla edelleen auki, vaikkakin vain kymmeneen asti rajoitetulla asiakasmäärällä, hallitseva Super Bowl -mestari (!!!!!!!!) Kansas City Chiefs saa jatkaa 25% yleisökapasiteetin edessä pelaamista, meidän kaupungin alakoululaiset käyvät fyysisesti koulussa, vaikka yläaste ja lukio palasivat eilen täysin etäopetukseen, eikä maskipakko enää edes tunnu missään, kun niiden käyttöä on tässä kesästä asti opeteltu.

Mie en enää romaha, kun joku suunniteltu juttu peruuntuu. Se nyt on vain #2020, eikä sille voi mitään. Tänä vuonna on jäänyt niin monta juttua tekemättä ja kokematta, mutta perhe ja ystävät ovet terveitä, ja siitä pitää olla kiitollinen. Harmittaako mummon ja ukin peruuntunut Kansasin-reissu, kun ei olla nähty yli vuoteen? No todella. Entäs se, ettei päästy huptsujen tyttöjen kanssa kesäkuussa Montrealiin katsomaan, kun Bottas voittaa formulat? Eipä vissiin. Kyllä välillä saa ärsyttää, ihan luvan kanssa. Onneksi teknologia on nykyisin mitä on, ja ahdistusta on pystynyt purkamaan pitämällä virtuaalisia häppäreitä ystävien kanssa. Ja satunnaisesti myös pukeutumalla milloin miksikin Tiger Kingin hahmoksi.

No emmää nyt sitte tiedä, onko tämä lopulta mulle mitenkään epänormaalia käytöstä.

Mitä teille kuuluu? Onko korona myllertänyt elämää tavalla tai toisella? Oletteko harrastaneet yhden hengen naamiaisia?