Ob-La-Di, Ob-La-Da

Tuntuu, että edellisestä blogimerkinnästä olisi paljon pidempi aika kuin vaivainen viikko. Se ehkä johtuu siitä, että viime viikolla mentiin muutama päivä melkoisessa sumussa (ja lumessa, sillä sitä tuli ihan kiitettävästi); nyt aletaan olla jo reippaasti voiton puolella.

Kaverit pitivät meidät kiireisinä viime viikolla, sillä menoa olisi riittänyt jokaiselle illalle. Vaikka suuresta osasta kutsuista kieltäydyttiinkin, niin ehdittiin silti mm. käydä lempparibaarissa syömässä lemppariwingsejä, kotibileissä pelaamassa beer pongia, ja päihitinpä myös S:n ensimmäistä kertaa ikinä sen bravuuripelissä, Big Buck Safarissa. Tämä viikko oli tarkoitus rauhoittaa koti-illoille, mutta tänään ollaan vissiin menossa juhlimaan kaverin synttäreitä ja tuskinpa voidaan jäädä kotiin huomennakaan, sillä S täyttää 27. Nyt kun vielä keksisin sille jotain kivaa lahjaksi.

Elämä siis jatkuu, vaikka viime viikolla se vähän potkikin vyön alle. Vanhempien tänne tuloon on enää reilu pari kuukautta, joten Chicagon-reissua pitäisi alkaa suunnitella ihan tosissaan. Aika mahtavaa on sekin, että kevät on toivottavasti kohta täällä, eikä silloin tarvitse enää talloa loskan ja suolan sekoituksessa.

*****

Fakta #92: Olen esiintynyt Helsingin Olympiastadionilla kahdesti. Edellisen lauseen hohdokkuus himmenee kummasti, kun kerron, että kyseessä olivat Syke 100 -tapahtuma vuonna 1996 ja Power Mover -hässäkkä muistaakseni sitä seuraavana. En välttämättä ollut ihan justiinsa huomion keskipisteenä.

Chaos

Meillä on takana vähän erilainen viikko.

Kerroin aiemmin meidän pikkukissan sairastelusta. Ehdittiin jo vähän juhlia kissan tervehtymistä, mutta riemu oli ennenaikaista. Muutaman paremman päivän jälkeen Chaos alkoi taas oirehtia (eli teki tarpeensa kokolattiamatolle), joten me haettiin eläinlääkäristä näyteastia. Meillä kävi mielessä vaikka minkälaiset parasiitit. Toisaalta epäiltiin, että nirso Chaos oli päättänyt olla tykkäämättä nykyisestä hiekasta ja osoitti vain mieltään. Voi miten väärässä me oltiin.

Heinäkuu 2010.

Kun pikkumiehen suolistosta ei kokeiden perusteella löytynyt minkäännäköisiä loisia, vietiin kissa torstaina eläinlääkärin tutkittavaksi. 250 dollaria myöhemmin päästiin kotiin odottamaan verikokeiden tuloksia. Eläinlääkäri oli huolissaan samoista oireista kuin mekin, eli pudonneesta painosta ja pullottavasta vatsasta.

Syyskuu 2010.

Perjantaina saatiin ensimmäiset tulokset, jotka eivät oikein antaneet minkäänlaista vastausta suuntaan tai toiseen. Chaos tosin alkoi oksennella samaisena aamuna, eikä ruokakaan meinannut maistua, joten pikkukissan oireet alkoivat täsmätä enemmän ja enemmän eläinlääkärin arvauksen kanssa. Vetisteltiin sinä iltana enemmän kuin sitä edeltävänä.

Lokakuu 2010.

Lauantaina tuli ikävä herätys päiväunilta puhelinsoiton muodossa. Chaosin verestä oli löytynyt valtaisa määrä koronavirusta, mikä siis lähes vahvisti alkuperäisen tautiepäilyn: FIP.

Marraskuu 2010.

Seuraava askel olisi kliinisen diagnoosin vahvistaminen ultraäänellä ja koepalalla, mutta me ei S:n kanssa nähdä siinä mitään järkeä. Kyseiseen tautiin ei ole olemassa parannuskeinoa, eikä lisästressi tee sairaalle kissalle hyvää.

Marraskuu 2010.

Kukaan ei osaa sanoa meille, miten pitkään Chaos meidän jaloissa vielä pyörii, mutta viimepäivien oireiden perusteella ei kovin pitkään. Tehtiin S:n kanssa sellainen periaatepäätös, että kun meidän pikkumies lopettaa syömisen tai kunto romahtaa muuten, meidän täytyy olla armollisia omistajia ja antaa kissan nukkua kivuttomasti pois.

Tammikuu 2011.

Nyt meidän täytyy siis keskittyä Chaosin halailuun ja pussailuun, sekä kissan hyvinvoinnin varmistamiseen. Näin hyvin lellittyä kissapoikaa ei monesta paikasta löydykään.

Eilen.

Maakuntamatkailua

Eräs kaverimme muutti pari kuukautta sitten vanhasta tutusta Emporiasta koilliskansasilaiseen pikkukylään nimeltä Hiawatha. Vähän aikaa sitten sain Facebookissa viestin, jossa kaveri pyysi meitä käymään. "You should come to Hiawatha, the Finland of Kansas."

Perjantaina pakattiin itsemme ja koira autoon ja hurautettiin katsomaan, oliko tuulestatemmatulla lempinimellä mitään totuuspohjaa. Siirtymä ruuhkaisesta Kansas Citystä pikkuiseen kylään oli melko mutkaton, ja päästiin perille heti auringonlaskun jälkeen. Hiawatha todellakin näytti Suomelta, mutta oikeastaan vain sen takia, että maassa oli lunta, eikä joka puolella vilissyt vähintään nelikaistaisia valtateitä.

Meidän auto muuttui 160 reissukilometrin aikana melkoiseksi aikakoneeksi. Kaveri varoitteli meitä torstaina, että kannattaa varata käteistä mukaan, sillä suurin osa ravintoloista ja baareista ei hyväksy luottokortteja, eikä se ollut mitenkään liioiteltua. Ensimmäisenä iltana käytiin eräässä pikkukuppilassa, jota yksi teräsmummo on pyörittänyt yksin jo melkein 50 vuotta. En usko, että Suomesta löytyy yhtään samanlaista paikkaa, koska a) neljä asiakasta per ilta ei varmasti kattaisi mitään kuluja, ja b) terveysviranomaiset olisivat sulkeneet sen. 

Lauantain aktiviteetit aloitettiin keilaamalla. Hallilla kävi vain käteinen, pisteet laskettiin itse, ja meidän radalla pelattiin yhdeksän keilan kaatoa, sillä yksi keiloista kaatui joka kerta, automaattisesti. Kaveri osti meille kaikille kylmät oluet, ja siitä se ajatus sitten lähti. "Hehee, käydään tänään jokaisessa alkoholia tarjoilevassa paikassa oluella!"

No itse urakkahan ei ollut mikään hurja. Keilahallin lisäksi käytiin hotellibaarissa, hampurilaisravintolassa, kahdessa tavallisessa baarissa ja sitten tietysti edellisillan kruunanneessa pikkukapakassa, jonka seinältä löytyi mm. lista porttikiellon baariin saaneista paikallisista politikoista, jotka olivat äänestäneet tupakkalain puolesta (eli täyskielto kaikkiin ravitsemusliikkeisiin).

Itse olen kotoisin vajaan 8 000 asukkaan kylästä (tosin vuodenvaihteessa tapahtuneen kahden kunnan yhdistymisen jälkeen asukasluku taitaa olla yli 10 000), ja sieltähän löytyy sellaisia hienouksia kuin Kotipizza, pikkupubi ja ravintola, joka vetää viikonloppuisin paikallista juhlakansaa uumeniinsa.

Reilun 3 000 tuhannen asukkaan Hiawathassa taas oli ainakin kuusi paikkaa, josta sai olutta (olisi siellä tosin ollut ravintola nimeltä China Food Place, josta olisi ehkä saanut bisseä, mutta ruokala oli jo ulkoa päin niin tasokkaan näköinen, ettei viitsitty mennä sisälle), joista yksi oli siis keilahalli. Näiden lisäksi näin vilaukselta pikaruokapaikkoja (Mäkkäri, Subway, Sonic), Walmartin ja elokuvateatterin, jonka ovessa oli vielä vähän aikaa sitten ollut lappu: "Do NOT mispronounce Little Fockers!" Pikku-Hiawathassa oli siis paljon enemmän tekemistä ja valinnanvaraa, kuin tuplasti isomassa kotipitäjässäni konsanaan!

Vaikka Hiawathan-viikonloppu oli oikein antoisa ja hauska, oli mukava palata kotiin. Ensin piti tosin herätellä tämä pariskunta...

*****

Fakta #90: Juusto kuuluu leikkeleen alle.

Fakta #91: Olen pelottavan hyvin perillä Johanna Tukiaisen hääsuunnitelmista.

Ilma jota hengitämme samaa ilmaa on

Sain suostuteltua S:n katsomaan elokuvan Going the Distance (Kaukorakkautta) kertomalla sille, että trailerissa oli "romantiikkaa" keittiönpöydällä. Itse halusin katsoa komedian sen teeman, eli kaukosuhteen takia.

Meidän kaukosuhdeajoista on (onneksi!) aikaa jo reippaat pari vuotta, mutta melkoisen elävästi me se ajanjakso vielä muistetaan. Kuten arvelinkin, elokuva herätti S:ssakin ajatuksia, ja päädyttiin melkoiselle muistotripille.

Kumma kyllä, kumpikaan meistä ei muistanut kaukosuhdeaikoja mitenkään äärimmäisen raastavana tai riipivänä, vaikka se sitä varmasti ajoittain olikin. Muistan olleeni todella väsynyt, sillä "elin" öisin, S:n ollessa hereillä ja kotona. Muistan myös sen ikävämöykyn, joka painoi rinnassa yötä päivää, ja kaikista pahimpana mieleen on jäänyt yhdessäolon jälkeiset hyvästit ja yksinäiset kotimatkat Atlantin yli.

Meillä oli kuitenkin kaiken tämän pohjalla jotain vieläkin kamalampaa, eli aika, jolloin ei oltaisi saatu olla missään tekemisissä. Kuten S sanoi, pahin kaukosuhdepäivä oli parempi kuin paras päivä, ennen kuin voitiin taas jutella ja nähdä luvan kanssa. Näin jälkikäteen se kaikki riutuminen tuntuu vähän teinimeiningiltä, mutta aitojen ja oikeiden tunteiden kanssa sitä elettiin ja kärsittiin. Olisi ollut monella tapaa helpompaa vain antaa periksi, mutta jokin meissä molemmissa taisteli sitä vastaan. Ehkä jääräpäisyys. Kaukosuhde kuitenkin tuntui helpolta kaiken sen sekamelskan jälkeen.

Skype, syksy 2007.

Kaukosuhde opetti meille molemmille paljon. Typerät pikkuriidat tuntuvat todellakin juuri niiltä; typeriltä ja pikkuisilta. Jotain todella mullistavaa pitäisi tapahtua, että otettaisiin oikein kunnolla yhteen, tai että jaksettaisiin vihoitella pitkään. Kaukosuhdemuistot ovat vielä sen verran hyvin tallessa, että tätä nykyhetkeä osaa arvostaa. Ollaan todella onnekkaita, ettei meidän tarvinnut olla kaukosuhteessa kauempaa kuin oltiin, ja että nähtiin toisiamme sen aikana niin usein kuin nähtiin. Kaukosuhdeajasta jäi mukaan paljon mukavia muistoja.

Lincoln Memorial, lokakuu 2007.

Beer pongia suomalaiseen tyyliin, marraskuu 2007.

Beer pongia amerikkalaiseen tyyliin, uudenvuodenaatto 2007.

S:n siskon ja siskon tulevan aviomiehen rehearsal dinner, maaliskuu 2008.

Jättimargarita, toukokuu 2008.

Float trip, kesäkuu 2008.

Jos viitsisin lukea vanhaa blogia, saattaisin itsekin saada kaukosuhteilusta taas vähän ikävämmän kuvan, sillä sitähän se kirjaimellisesti on, ikävää. Kaukosuhde ei kuitenkaan ole mikään mahdoton juttu, sillä jos me kaksi pölkkypäätä on sellaisessa onnistuttu, niin kyllä siihen muutkin pystyvät. Onneksi tiedänkin monta onnellista pariskuntaa, jotka ovat joko jättäneet kaukosuhteen taakseen tai elävät sellaisessa nytkin. Siitäs saitte, skeptikot!

*****

Fakta #89: Kun hain lukemaan englantia Vaasan yliopistoon, muistan pelänneeni jo etukäteen tutkintoon kuuluvaa kieliharjoittelua ulkomailla. Olin melkoinen raukkis, pelkäsin jotain junanvaihtojakin. Onneksi rohkeus riitti aikoinaan lähteä vaihtoon. Sen ansiosta Atlantin yli lentely vaihtoineen ei nykyisellään paljoa pelota. Niin, ja jäihän sieltä lahkeeseen roikkumaan tuo mieskin.

P.S. Tehtiin me meidän yhteisillä retkillä muutakin kuin tissuteltiin, vaikka noista yllä olevista kuvista saattaisi saada toisenlaisen kuvan.

Kalju maha

Meidän sairas sakki on vihdoin terveenä, mitä nyt koiralla on paljaaksi ajellussa massussa neljä tikkiä, ja ennen fyysisesti sairas kissa on nyt enää vain päästään pipi. Oma yskäkin alkaa olla hallittavissa, ja uskaltauduinkin parin viikon tauon (lue: taudin varjolla harrastetun mässäilyn ja löhöämisen) jälkeen takaisin kuntoilulaitteiden selkään. Elämä alkaa siis voittaa!

Palataan nyt kuitenkin pikkuisen ajassa taakse päin ja masistellaan vähän, sillä eihän tämä elämä aina ruusuista ole. Vietiin Usva perjantaiaamuna läheiselle eläinklinikalle leikattavaksi. Tuntui ihan kamalalta jättää pikkurakki leikeltäväksi, vaikkei ehkä parempiin käsiin olisi voitu eläintä jättääkään. Tirauttelin autossa muutaman kyyneleen, ja S piti minua vähän hupsuna, vaikka silläkin taisi ainakin pieni pala nousta kurkkuun...

S aloitti perjantaina uudessa työpaikassa, mutta sai hoitaa päivän hommat kotoa käsin, joten minun ei tarvinnut huolehtia yksin. Soiteltiin klinikalle pari kertaa (ihan luvan kanssa), ja Usvan vointi oli hyvä. Saatiin lupa hakea koira kotiin puoli viiden maissa.

Klinikalla oli odottamassa melko vetelä otus, jonka kieli ei halunnut millään pysyä kokonaan suussa. En ollut koskaan aikaisemmin hoitanut leikattua tyttöeläintä (mistä kaikki ennakkopanikointi tietysti johtuikin), joten odotin tulevaa iltaa ja paria seuraavaa päivää vähän kauhunsekaisin tuntein.

Ensimmäisenä iltana tilanne oli tämä:

Seuraavana päivänä taas tämä:

Sänky kuin sänky. Ite hyppäsin, vaikken olisi saanut.

Onneksi, onneksi nämä otukset ovat aika kovia palautumaan ennalleen, sillä oli aika kamalaa katsella ja kuunnella hiljaa vikisevää eläintä perjantai-iltana. Nyt tuosta pöpipäästä ei uskoisi, että sen vatsalle oli skalpelia näytettykään.

Lupaan, että seuraavassa merkinnässä kirjoitan jostain muustakin, kuin eläintarhan voinnista. ;)

*****

Fakta #88: Olin nuorempana melkoinen poikatyttö. Kouluun mentiin ehdottomasti ilman meikkiä ja usein vielä Jokereiden pelipaita päällä. Korkkarit ja hame olivat melkein pahinta, mitä tiesin. Tukka oli lyhyt, ja parasta vapaa-ajanvietettä oli jalkapallo poikien kanssa, vaikka usein kotiin tultiinkin jokin paikka mustelmilla tai huuli auki. Myöhemmin olen kompensoinut teinivuosien poikamaisuutta mm. korkkareilla ja hameilla, mutta taidanpa siltikin olla melkoinen äijä. Röh.

Snow Day

Tulihan sitä vihdoinkin, lunta nimittäin! Tulikin sen verran reippaasti, että eilen suljettiin koulut ja telkkarissa ennustettiin maailmanloppua. Näytettiin kuvia matelevista autojonoista valtateillä ja tietysti nähtävillä oli myös materiaalia peräänajoista, penkkaan luisumisista ja niin edelleen. Ihmisiä kehotettiin pysymään poissa teiltä, jos se vain oli mahdollista.

Tämänaamuinen näkymä meidän makkarista. Eihän tuo lumimäärä mikään valtava ole, mutta kokeilepa itse ajella kesärenkailla jäisillä teillä...

Minullehan eilinen snow day oli mukavaa vaihtelua, sillä sain pitää miehekkeen kotona. Asutaan noin puolen tunnin ajomatkan päässä S:n työpaikasta, eikä sieltä osattu eilen sanoa, onko talo kiinni koko päivän vai vain muutaman tunnin aamusta. Mies on vaihtamassa tulevana perjantaina työpaikkaa, joten S päätti jättää puhelimen ja säätiedotusten kyttäämisen (ja mahdolliset peräänajot) eiliseltä väliin ja käyttää ansaitsemiaan lomatunteja sohvalla löhöilyyn ja kissan p*skan siivoiluun kokolattiamatolta.

Syy jälkimmäiseen harrasteeseen löytyy pienemmästä ja nuoremmasta kissasta, eli Professor Chaosista. Se on ollut pipinä viikon verran, vaihtelevalla vakavuudella. Matokuurin jälkeen maha on ollut vieläkin herkemmässä räjähdysalttiudessa, joten pet stain removeria ja talouspaperia on kulunut kiitettävä määrä. Onneksi nyt ollaan voiton puolella, ja hiekkalaatikolla käynti tuntuu taas kiinnostavan pikkumiestä.

Tällä viikolla saan olla huolesta (ja tästä jatkuvasta yskimisestä!) kipeänä myös Usvan vuoksi, tyttönen nimittäin leikataan perjantaina. Tiedän, että se on rutiinitoimenpide ja tiedän, että koira paranee äkkiä, mutta jo pelkkä ajatus kipuisesta pikkukoirasta kirpaisee.

Tänään palattiin taas normaaliin arkikokoonpanoon, kun S painui töihin ja minä jäin kaitsemaan eläintarhaa. Juuri tällä hetkellä porukassa ei ole paljoa kaitsemista, sillä Usva nukkuu minun jaloissa ja kissat raapimispuussaan. Vielä en kuitenkaan uskalla huokaista helpotuksesta, sillä elukat saivat eilen aikaan sellaisen karusellin, että heikompia (minua) heikotti.

Kuinka pahasti näistä kirjoituksista käy selville se, että olen täysin mökkihöperöitynyt?

*****

Fakta #87: Menetän hermoni liikenteessä melko helposti (road rage, anyone?), joten olen päättänyt pysytellä poissa lumisesta autosekamelskasta ja odottaa suosiolla lumen ja jään sulamista, ennen kuin hyppään taas rattiin arvostelemaan muita autoilijoita.

Uusi vuosi ja uudet... kipeät lihakset

Se olisi sitten taas se aika vuodesta, kun pitää opetella rustaamaan uusi vuosiluku päivämäärän perään. Vuosi sitten pääsin vielä harjoittelemaan uuden vuosiluvun kirjoittamista aika tehokkaasti, kun päiväsin rahtikirjoja useamman kappaleen päivässä, mutta tämmöiselle kotiloiselle se ei nyt ole ihan niin justiinsa, että mitä vuotta tässä eletään.

Meidän vuosi vaihtui kaverin kotibileissä. Ohjelmaan kuului mm. S:n tekemiä herkkuhampurilaisia, beer pongia meidän uudella kannettavalla pöydällä (saatiin joululahjaksi...) ja koirien riekkumista. Oli oikein mukavaa.

Porukan nuorimmat, Phoenix 12 kk ja Usva melkein 7 kk, väsähtivät heti keskiyön jälkeen.

Mitään uudenvuodenlupauksia ei ryhdytty väkisin vääntämään, vaikkakin mielessä vähän kyti se perinteinen kesäkuntoon pääseminen. S:n hommattua minulle puoli kuntosalillista joululahjaksi olenkin päässyt hyvään alkuun ilman mitään lupauksiakin. Sunnuntainakin poljin crosstraineria jefu-ottelun (jenkkifutis) viimeisen neljänneksen ajan; olikin ihan kätevää rankaista omaa kroppaansa kotijoukkueen surkean peliesityksen takia. Päästiinpä siltikin play offeihin, go Chiefs!

Samana iltana keksittiin vielä, että mehän "tarvitaan" uusi lipasto jo valmiiksi ahtaaseen olohuoneeseen. Napattiin sellanen Targetista mukaan ja raahattiin se kotiin. Laatikon kyljessä toki lukee, että tämän nostamiseen/kantamiseen tarvitaan kolmesta neljään ihmistä, mutta mepä hoidettiin homma, rappuineen päivineen, kahdestaan. Ja kroppa kiittää.

Minun mielestä laatikko painoi ainakin sata kiloa, kun taas vähän riuskemmassa kunnossa olevan S:n mielestä paino oli korkeintaan sata paunaa. Tähän arvoitukseen emme ehkä saa koskaan kunnollista vastausta, mutta onneksi sentään saatiin uusi ja oikeasti kätevä huonekalu (koottiinkin se ihan itse!).

Lumi tykkää uudesta tähystyspaikasta.

Nyt koko kroppa huutaa tosiaan hoosiannaa. Asiaa ei yhtään varmaankaan auttanut se, että heti kanto-operaation jälkeen kurkku antoi ensimmäiset varoitukset tulevasta flunssasta, jota nyt siis poden kipeiden lihasten lisäksi. Että kivat mulle.

Onneksi saan edes lääkitä itseäni hyvänmakuisella vedellä. Olin jo niin lopen kyllästynyt meidän hanasta tulevaan kloorilta haisevaan ja maistuvaan nesteeseen, että ostettiin vedenpuhdistin, jonka ostoreissulla tuo lipastokin siis tarttui mukaan... Lyhyen testirupeaman jälkeen voin todeta, että reilut parikymppiä maksanut kapine on jokaisen sentin arvoinen. Puhdas vesi, parempi mieli.

*****

Fakta #86: Pelkäsin pienenä Nasse-setää.