sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Saying Goodbye


Lähteminen. Se on rankkaa. Käytiin sanomassa perjantaina heipat amerikkalaiselle kaverillemme, joka muuttaa parin päivän päästä takaisin Kaliforniaan. Eikä oltu ihan ainoita, jotka olivat paikalla. Nähtiin monet halaukset ja kuultiin lukemattomia toivomuksia jälleennäkemisestä.

Siinä tuli tietysti mieleen omat läksiäiset puolitoista vuotta sitten. Muistin luonnollisesti myös ne kerrat, kun piti sanoa S:lle hyvästit, lopullisesti. Ja ne kerrat, kun piti muuten vain lähteä kotiin, vaikkakin vain väliaikaisesti. En tiedä, onko helpompi lähteä vai jäädä, kävellä pois vai jäädä ikävöimään.

Ilta meni muutenkin vähän muistellessa ja pohdiskellessa, kun S:n täällä olo tietysti kiinnosti ihmisiä paljon. Kerrattiin "meidän tarinaa" läpi vaikka kuinka monta kertaa. Tulevaisuudensuunnitelmatkaan eivät jääneet pimentoon, kun tutustuttiin uusiin ihmisiin. Tuolta mieheltä kysyttiin, olisiko se valmis asumaan Suomessa pysyvästi, ja minulta tiedusteltiin, olenko oikeasti valmis muuttamaan Amerikkaan. Sivuttiin siis samoja aiheita kuin edellisessä merkinnässä ja sen kommenttiboksissa.

Juteltiin S:n kanssa myös hetki kahdestaan lähitulevaisuudesta muiden kyselyiden innoittamana. Minulta kysyttiin, mitä minä tulen kaipaamaan Suomessa eniten. Perhettä ja ystäviä. Siinä vaiheessahan tuo kaipuu olisi varmasti suurimmillaan, jos saadaan joskus lapsia. Myös S on tiedostanut sen, ja se onkin jo suunnitellut vaikka minkälaisia nettikameraviritelmiä lastenhuoneeseen. Aika hellyttävää.

S:ään taisi kolahtaa eniten se, kun sanoin, miten onnekas olen, kun samat isovanhemmat, jotka ovat olleet elämässäni mukana syntymästä asti, ovat vieläkin täällä. Sanoin vielä, että toivottavasti ovat täällä myös näkemässä sen, kun me mennään joku päivä naimisiin. S:n tilanne on toinen. Isovanhempia ei enää ole. Monesti se on minulle kuitenkin sanonut, että Nana, tärkeääkin tärkeämpi äidin äiti, olisi pitänyt minusta paljon. Ja se taas merkitsee minulle valtavasti.

S nauroi eilen, että kyllä meistä taitaa paistaa läpi sellainen ällöonnellisuus. Ehkäpä, mutta antaa vain paistaa. Itseni tuntien onkin jotenkin uskomatonta, että voinkin olla näin onnellinen. Salaisuus on varmaan siinä, että tiedetään toistemme heikot ja pimeät puolet, ja luonteet sopivat yhteen siinä mielessä, että S ei anna minun näyttää niitä kaikista ärsyttävimpiä puoliani. Ja sama toimii toisinkin päin. Pidetään toisemme kurissa. Vaan osataan sitä ehkä sitten painella juuri oikeista napeistakin, jos haluaa toisen oikein suututtaa...

Onneksi hyvin harvoin tulee hinku vetäistä siitä vihanarusta. Ja onneksi kumpikaan meistä ei ole lähdössä mihinkään.

2 kommenttia:

  1. Huh!
    Otsikosta saa ihan eri kuvan alla olevasta tekstistä.. Itse täällä jo ehdin hämmästellä että mitä, mitä?!?.. kunnes luin pari riviä :)

    Hyvästelyt on aina rankkoja, luvataan käsi sydämellä nähdä uudelleen eikä kuitenkaan voida olla siitä varmoja tullaanko enää tapaamaan.
    Uskoisin, että molemmat ovat yhtä vaikeita, kävellä pois tai jäädä katselemaan toisen lähtöä. Ainakin itselle on ollut! Onneksi ne ajat on takanapäin...

    S taitaa olla oikeassa, toki en sinua (teitä) tunne, mutta teksteistäsi jo sen aistii.. Oletteko upottaneet toisenne siirappiin?!?
    Mutta miksipä sitä pitäisi salata, jos on onnellinen? Tai miksi pitää matalaa profiilia, Jos tietää että tässä on nyt se, jonka haluan lasteni isäksi/äidiksi. Kun rakkaus koputtaa olkapäälle, sen tietää kyllä. Ei sitä tunnetta ja onnellisuutta pidäkään pitää piilossa.

    Tämäkin räkänokka nauttii täysillä kun rakas mies kantaa kaupasta lisää nessuja ja lämmittää glögiä. (Kanakeittoa ei kyllä ole tehnyt *snif*) Mutta nyt ei olisi voimia kertoa näistä onnen hipuista muille :)

    VastaaPoista
  2. Tuo otsikko saattaa tietysti olla vähän harhaanjohtava... Ei kuitenkaan ollut tarkoitus huiputtaa. :)

    Sehän siinä just on; luvataan, että varmasti nähdään, ja molemmat valitettavasti tietävät, ettei jälleennäkemistä välttämättä koskaan tapahdu. Elämä on vähän hassua.

    Heh, vähän siirappista tämä elo taitaa välillä olla, joten eipä tuo ole ihme, jos se näistä valitettavan harvoista blogimerkinnöistäkin tunkee läpi. Meillä on hyvä olla, ja se taitaa näkyä.

    Toivottavasti olet jo parantunut, tai ainakin tokenet ennen joulua! On sullakin melkoisen mukava mies, kun pitää nuhanenästä noin hyvää huolta. :)

    VastaaPoista