18

Tässähän alkaa käydä numerot jo aika pieneksi. Monesti olen päiviä laskeskellut ennen Atlantin ylitystä, mutta nyt en ehkä ihan tajua, mitä tässä on tapahtumassa. 18 päivän päästä hurautan Helsinki-Vantaalle ja takaisin. Tulomatkalle onkin sitten jo seuraa.

Seurana S:n lisäksi tulee olemaan myös S:n Lumi-kissa! Lumin suomettuminen varmistui pari päivää sitten. S kysyi, aionko nyt sitten puhua Lumista S:n kissana vai meidän kissana. Sanoi meidän olevan nyt pieni perhe. S on tehnyt paljon työtä sen eteen, että saa kissansa mukaan, ja minä olen yrittänyt parhaani mukaan tietysti auttaa. S ei halua jättää pientä valkoista kissaansa kenenkään hoiviin kahdeksi vuodeksi, sillä Lumi on ollut hänen mukanaan ja apunaan elämän hankalimmissa paikoissa. S, vannoutunut koiraihminen, otti Lumin yksinäisyyden estäjäksi kun muutti Marylandiin. On kai sanomattakin selvää, että mies ja kissa ovat nyt erottamaton parivaljakko.

Jos se puhuu kissastaan mukavia juttuja, niin ehtihän se töissä ollessaan sanoa minullekin, että minäkin olen ollut apuna ja tukena vaikeissa paikoissa, joita tähän parin viimeisen vuoden sisään on mahtunut paljon, ja joista osan minä olen myös olemassaolollani kuulemma aiheuttanut. Sitten se sanoi, että kun me kerran ollaan selvitty näistä koettelemuksista ja välitetään toisistamme nyt koettelemusten jälkeen vielä enemmän kuin ennen vaikeita aikoja, niin eipä meitä hevillä mikään erota. Ynnä muuta sellaista nättiä.

S ei mielellään puhu menneistä asioista. Tai ei ainakaan ennen puhunut. Nyt se on tässä ihan hiljattain alkanut puhua avoimemmin omista tuntemuksistaan, ja jopa kertonut lisää siitä, miten rankkaa sillä oli. Juuri, kun minä olen reippaasti vähentänyt menneiden ruotimista. Sen tapa käsitellä asioita on tietysti erilainen. Käsittelee ensin itsekseen ja puhuu sitten.

Nyt vihdoin näyttäisi siltä, että menneisyyden ote on hellittänyt, ja voidaan suunnata katseet tulevaa kohti. Kohta ei tarvitse edes odottaa mitään, kun kaikki, mitä haluaa, on tässä ja nyt. Vieressä.