Maanteiden sankarit osa 2: Isle of Palms, Etelä-Carolina (päivä 3)

Reissun ensimmäinen hotelliaamu alkoi iloisissa merkeissä, kun hyvä ystäväni soitti kertoakseen, että Scottysta on tulossa isä. Unenpöpperössä en ihan sadasosasekunnissa uskaltanut hypätä haluamaani johtopäätökseen, mutta ei siihen kauaa mennyt, kun hihkuin puhelimeen "Congrats, congrats, congrats!" Scottysta ei kuitenkaan ollut/ole tulossa kolmatta kertaa isää, vaan ystäväisemme olivat onnistuneet vauvapuuhissa ilman ulkopuolista apua.

Olimme ajatelleet käyvämme tutustumassa Charlestonin keskustaan, mutta leppoisa rantapäivä ennen illan häähulinoita vei lopulta helpon voiton. Edellisenä iltana rannalla sattunut hiekkatapaturma (hiekkaiset kätöset + silmienhieronta = iso itku) haluttiin estää, joten kävimme ostamassa Iitalle aurinkolasit estämään Atlantin hienoksi hiomia murusia päätymästä verkkokalvoille.

Scotty oli innoissaan, koska samasta kaupasta sai hänen kovasti kaipaamaansa Yuengling-olutta, jonka jakelualue ei yllä meille asti. Tökkäsimme muutaman pullon jäillä täytettyyn kylmälaukkuun ja läksimme rantapiknikille.

"Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku."

No nyt tulee hyvä kakkuja, kun porukalla tehdään!

Ihana, lämmin Atlantti!

Ystäväpariskunnan häät olivat Isle of Palmsissa, Wild Dunes -lomakohteessa. Muut Kansas Citystä saapuneet juhlavieraat majoittuivat Wild Dunesissa, mutta koska meillä oli auto käytössä (ja ollaan pihejä), nappasimme hotellin vartin ajomatkan päästä Mount Pleasantista. Pääsimme kuitenkin nauttimaan lomakohteen eduista, kuten rauhallisesta rannasta, kavereiden siivellä.

Ajomatka Mount Pleasantista Isle of Palmsiin oli melko huumaava. Ylittämämme Intracoastal Waterway, eli 4 800 km pitkä huollettu, keinotekoinen ja vilkas vesiväylä oli erikoinen näky villiintyneiden vesikasvien keskellä. Komeat talot ja niiden yhteydessä olleet piiiiiiiitkät laiturit rytmittivät vetistä ryteikköä, jossa voin kuvitella alligaattorin jos toisenkin elävän oikein pulskaa elämää.

Iita oli innoissaan, kun näki palmuja. "Jungle trees! Those are jungle trees! It means the Jungle Book is real! The little boy and the bear are real! It's finally real!"

Isle of Palms näytti melko vauraalta kaupungilta kartanoineen, taloineen ja loma-asuntoineen. Meininki oli rentoa ja ihmiset ruskettuneita. Arkkitehtuuri oli hyvin erilaista kuin täällä tornadojen luvatussa maassa. Kellareiden sijaan talot olivat tukevasti korkeiden pilareiden päällä. Hurrikaania tai tulvaa ei kannata mennä pakoon maan alle.

Kun ajoimme Wild Dunesin vartioitujen porttien läpi, saimme parkkiluvan, jossa kiellettiin ruokkimasta tai härnäämästä alligaattoreita. Aijaa.

Loma!

Rannalla lasten riemulla ei ollut rajaa. Kuinka kiva onkaan kaivaa kuoppa ja odottaa, että iso aalto täyttää sen vedellä? Tai taputella täydellinen hiekkakakku vain astuakseen heti sen päälle? Pomppia äidin ja daddyn kanssa aallokossa? Syödä hiekkaa?

Uudet, ihan ite valitut aurinkolasit.

Ei mulla muuta.

Muutaman tunnin rantarentoilun jälkeen palasimme hotellille pesemään enimmät hiekat ja vaihtamaan juhlavaatteet niskaan. Hurautimme takaisin rannan tuntumaan, ja omatoimista Scottya hermostutti jättää auto valet parkingiin, eli henkilökunnan pysäköimäksi.

Kävelimme boardwalkia eli puista kävelysiltaa pitkin vihkimispaikalle. Kaksi keskiläntistä saivat toisensa Atlantin kuohuessa taustalla. Lyhyen seremonian jälkeen käpsyttelimme vastaanottopaikalle, jossa nautimme ensin merenantimia, kuten ostereita, ja virvokkeita cocktail-tunnin muodossa, ja myöhemmin varsinaisella vastaanotolla herkuttelimme notkuvasta seisovasta pöydästä ja tanssimme jalat puuduksiin. Tai parkettien partavaahto eikun -veitsi Iita tanssi.

Kaikki valmista.

Seuraavana aamuna kuskina ollut Scotty oli pirteä. Minä en.

Viimeinen blogi-identiteettikriisi?

Mielessä on pitkään pyörinyt blogin ilmeen päivittäminen. Piristäminen. Parantaminen. Harkitsin jo hetken jos toisenkin blogin siirtämistä toisaalle, mutta jänistin. Taitaisi tulla ikävä tuttua ja turvallista.

Ehdin käyttää tunteja ja taas tunteja uuden blogin viilaamiseen, mutta routa tosiaan ajoi porsaan kotiin, kun tajusin, ettei minua estä (juuri) mikään tekemästä haluamiani muutoksia täällä. Suonette siis anteeksi remontin keskellä elämisen. Remontti kuulostaa kuitenkin, ainakin teoriassa, helpommalta vaihtoehdolta kuin totaalinen muutto.

Suurin muutoshan tässä on uusi (muka)nokkela, sisältöä toivottavasti paremmin kuvaava nimi:

Entiset osoitteet (oliennenonnianni.com ja vanha kunnon sounot.blogspot.com) toimivat edelleen. Blogin uusi "virallinen" osoite on kuitenkin:

lapinlahdenmuuttolintu.com

Toivottavasti tykkäätte!

Maanteiden sankarit: Kansas City, Kansas - Mount Pleasant, Etelä-Carolina (päivät 1 ja 2)

Heti Suomen-matkan varaamisen jälkeen saimme tietää, että ystävämme olisivat menossa naimisiin vain puolitoista viikkoa paluumme jälkeen. Miten mukavaa! Häitä ei kuitenkaan juhlittaisi Kansas Cityssä, vaan meille vähän eksoottisemmassa paikassa, Etelä-Carolinassa. Toisella puolella mannerta. Heti Suomen-matkan jälkeen. Toisella puolella mannerta.

Selailtuamme melko suolaisia lentohintoja Scotty heitti ilmoille varovaisen idean: Voisimme sijoittaa lentolippurahat uuteen, isompaan autoon ennen häitä ja ajaa rannikolle. Malttia riitti noin kaksi sekuntia, ennen kuin olimme autoliikkeessä allekirjoittamassa ostopapereita.

Hääreissu alkoi hiljalleen paisua mielessä. Mitäs jos ajaisimme samalla sukulaisten luo Virginiaan? Scottyn vanhoille kotikulmille Washington D.C.:hen? New Yorkiin? Voisimme varata puolitoista viikkoa eeppiselle ja todennäköisesti myös aivan pähkähullulle matkalle. Miksipä ei? (Koska meillä on kaksi lasta. Kaksi pientä lasta.)

Tuttuun tyyliin päitä ei paljoa suunnittelulla vaivattu, ja alustavasti lopullinen reitti lyötiin lukkoon vasta viikkoa ennen lähtöä. Meillä oli vain yksi pakollinen ja valmiiksi aikataulutettu juttu, mutta muuten matka saisi elää omaa elämäänsä.

Häihin oli siis kuitenkin ehdittävä. Matkaa meiltä päämäärään olisi reilu 1800 kilometriä. Noin puolessa välissä olisi Nashville, joka olisi luonnollisesti hyvä yöpymispaikka. Se oli meille kuitenkin entuudestaan tuttu, ja pikkuhiljaa yön läpi ajaminen ja yhden hotelliyön säästäminen alkoi tuntua hyvältä idealta. Lapset voisivat nukkua (ja olla hiljaa!) suurimman osan matkasta, ja me voisimme ajella vuorovedoin. Torkkuakin.

Scottyn työkaveri totesi meidän olevan hulluja.

Häät olivat lauantaina 27.8., ja meillä oli hotellihuone varattuna kahdeksi yöksi Mount Pleasantista, Charlestonin kupeesta. Päätimme lähteä liikkeelle torstaina iltapäivällä, Scottyn töiden jälkeen. Mies ilmoitti keskiviikkona työporukalleen tekevänsä etäpäivän, jotta säästäisi hieman autossa istumista, mutta Luontoäidilläpä olikin hieman erilaisia suunnitelmia meidän varalle. Keskiviikkoiltana Kansas Cityn yli vyöryi voimakas ukkosrintama, joka yllätti meidät viskelemällä rakeita auton niskaan, kun olimme palaamassa kaupoilta kotiin. Onneksi eivät olleet tarpeeksi isoja tekemään vahinkoa.

Kotona helpotuksenhuokaus muuttui kuitenkin ketutuksenkähinäksi. Ukkonen oli rikkonut kaapeli- ja samalla internet-vastaanottimen, sekä yläkerran telkkarin. Lomafiilis meinasi vähän kaikota. Meiltä molemmilta jäisi työt tekemättä seuraavana päivänä, sillä ilman nettiyhteyttä hommista ei tulisi yhtään mitään. Talo- ja lemmikkivahdin puolestakin harmitti, sillä hän olisi ilman viihdykettä sunnuntaihin asti, jolloin korjaaja viimein pääsisi paikalle.

Reissun jälkeen kuulimme, että viereiselle naapurille oli tullut tuhansien dollarien edestä vahinkoja, ylijännitesuojatuista pistorasioista huolimatta. Salama oli lyönyt todella lähelle. Siinäpä ei enää vanhan ja pienen telkkarin hajoaminen tuntunut missään.

Torstai oli touhua täynnä työttömyydestä huolimattakin. Vaikka yritimme olla fiksuja ja filmaattisia pakkauksen suhteen, ison auton iso takakontti ja vähän jalkatilatkin tulivat täyteen tavaraa. Eipä tuo ihme ole, kun tarvitaan rattaista ja matkasängyistä lähtien roipetta.

Pääsimme matkaan suunnitellussa aikataulussa, eli iltapäivällä. Matkaeväshamstrauksen jälkeen hyppäsimme pikatielle ja posottelimme muutaman tunnin. Vähän ennen kahdeksaa pysähdyimme syömään, minkä jälkeen pienin matkustaja simahti yöunille. Oli rauha maassa autossa, kunnes alkoi aivan kamala ukkonen ja rankkasade. Muita se ei tuntunut haittaavan, sillä kaikki muut, paitsi rattia aika lujaa puristeleva meikämamma, torkkuivat.

Scotty otti kuvan sillasta St. Louisissa.

St. Louisin toisella puolella vaihdoimme taas kuskia, ja oli minun vuoro levätä hetki. Hieman ennen Nashvillea juoksimme nopeasti auton ympäri, etteivät lapset ehtisi havahtua pikaiseen pysähdykseen ja vuoronvaihtoon. Onneksi he jatkoivat unia. Tarvitsinkin hiljaisuutta ajaessani sumuisen ja pimeän Tennesseen läpi.

Olin sikiunessa, onneksi vänkärinpaikalla, kun Scotty tökki minua hereille aamuauringon kajastaessa Tennesseen kaakkoisrajaa ja Great Smoky Mountainseja lähestyessämme. Onneksi tökki.

Vuoriston toisella puolella olikin jo Pohjois-Carolina. Olimme reippaasti voiton puolella, ja Scotty pääsisi todistamaan töissä jääräpäisyytensä/-mme, sillä emme todellakaan pysähtyneet yöksi yhtään minnekään. Itse asiassa koko yöajo meni todella kivuttomasti ja nopeasti, ja väsymys alkoi painaa vasta noin tunti ennen Charlestonia, mutta porkkanana toiminut pienpanimo Charlestonin pohjoispuolella auttoi jaksamaan.

Hengailimme panimolla tunnin verran, sillä hotelliin pääsisimme vasta kolmen jälkeen. Olimme olutbreikille pysähtyessämme olleet matkalla noin 20 tuntia, sisältäen muutaman eväs- ja vähän useamman vessa- ja tankkaustaon.

Kävimme hotellilla ansaitussa ja tarpeellisessa suihkussa, ennen kuin menimme treffaamaan muita Kansas Citystä matkanneita (lentäneitä). Kävimme haistelemassa ja lapset vissin maistelemassakin Atlanttia, ennen kuin palasimme hotellin läheisyyteen.

Päätimme verrytellä istumisesta jäykistyneitä jäseniä ja kävellä reilun kilometrin päässä olevaan ravintolaan. Väsymys alkoi vihdoin kuroa meidän ottamaa etumatkaa kiinni, ja kun paluumatkalla emme löytäneet yhtäkään toimivaa liikennevaloa, jonka avulla olisimme päässeet turvallisesti vilkkaan tien toiselle puolelle, alkoi huumori loppua. Onneksi löysimme sopivan raon tien yli loikkimiselle; muuten poliisit olisivat saattaneet saada erikoisen soiton sisuuntuneelta suomalaiselta, joka haluaa virkapukuisen escortin eteläcarolinalaisen kadun yli.

Voin kertoa, että ensimmäisenä hotelliyönä nukutti hyvin.

Yksivuotisneuvola amerikkalaiseen tapaan

Vilkuilen kelloa hermostuneesti. 13:08. Viisi tuntia palkkatöitä on vihdoinkin täynnä, joten voin siirtyä tarkastelemaan lasten aikaansaamia vahinkoja. Isompi on tehnyt kosteuspyyhkeestä nukelle, jonka nimi on tänään kuulemma prinsessa Kala, hienon mekon, ja pienempi hortoilee lattialle romauttamansa Duplo-kasan päällä. Normipäivä.

Ei kuitenkaan, sillä reilun tunnin päästä pitää lähteä lääkäriin kuulemaan edellisellä viikolla vuoden täyttäneen miehen mitat. Innokkaana lääkäriin mukaan lähdössä oleva mies tulee töistä kotiin keskelle kaaosta ja yöpaidassa laahustavia perheenjäseniä. Minulla on toki yöpaidan lisäksi päällä myös juuri saapuneet juoksulenkkarit. Mies ei kuitenkaan käänny kannoillaan.

Vuosi tuli täyteen vieraassa kaupungissa. Siitä lisää pian.

Vartti ennen lähtöä muistan, etten muista, missä entisen vauvan, nykyisen taaperon rokotuskortti on. En tietenkään etsi ensimmäisenä sieltä, missä sen pitäisi olla, vaan koluan hätäisesti läpi kaikki mahdolliset muut säilytyspaikat. Kurkkaan viimeisenä vielä sinne kansioon, jonka päällä lukee medical, ja siellähän se vaaleanpunainen pahviläpyskä on.

Ajamme lyhyen matkan lääkärin vastaanotolle. Näytän vakuutuskorttia vastaanottovirkailijalle kello 14:31, ja istumme värikkääseen odotushuoneeseen. Ympärillä käy hälinä, kun moni muukin perhe odottaa sisäänpääsyä. Lapset laskevat seinille maalattuja eläimiä, ja meidän potilas hieroo silmiä. Olisi toisten päikkäreiden aika.

Kuka arvaa, missä olimme?

Vilkuilen jälleen kelloa hermostuneesti. Viimein reilun puolen tunnin istuskelun jälkeen meidät kutsutaan sisään, vartin myöhässä. Hoitaja ohjaa meidät pieneen tutkimushuoneeseen, jonka seinillä on junia ja junakarttoja. Muissa huoneissa on eri teemat, college-maskotteja ja safarieläimiä, mutta juuri tämä huone tuntuu kiinnostavan molempia lapsiamme. Choo-choo.

Hoitaja kyselee, kuinka monta wet ja dirty vaippaa vaihdamme päivässä. Moneltako mennään nukkumaan, kuinka paljon juo vettä/maitoa/mehua? Syökö kaikista ruokaryhmistä? Onko allergioita? Osaako kävellä tuen kanssa? Ai että osaako! Meillä juostaan! Osaako ilman tukea? Katso edellinen... Osaako seistä hetken yksin? Osaako yhden tai kaksi sanaa? Äiti, daddy. Osaako taputtaa? Kyllä. Entä vilkuttaa? Kyllä. Ymmärtääkö peruskomentoja? Halutessaan.

Mitataan paino ja pituus. Päänympärys. Hoitaja mittaa sentit ja kilot, mutta kirjoittaa ne paperille tuumina ja paunoina. Minä ehdin kuitenkin tallentaa ne järkevämmät mittayksiköt: 75,5 cm, 9,52 kg. Vuodessa pitutta on tullut yli 27 senttiä, ja painoa melkein kuusi kiloa.

Hoitaja poistuu huoneesta ja jättää meidät odottamaan lääkäriä. Kuluu hetki, jos toinenkin. Kuuntelemme ohuiden seinien läpi kantautuvaa lapsen rääkymistä. Jollain on huono päivä.

Lopulta ovenraosta kurkistaa aina niin aurinkoinen lääkärimme - sama, joka näki lapsemme ensimmäisen kerran jo sairaalassa alle vuorokauden ikäisinä - jonka mielestä ei ole mitenkään mahdollista, että naperomme on jo vuosikas. Isosisko haluaisi jutella kovasti lääkärille, olihan viimeksi hänen vuoro olla huomion keskipisteenä. Tällä kertaa kuitenkin keskitymme pikkuveljeen, vaikka vieressäni välähteleekin vähän väliä pari neljävuotiaan rautaisia asentoon vedettyjä hauiksia. "I'm a really strong girl!" Niin olet, kultaseni, niin olet.

Lääkäri juttelee niitä näitä ja tutkii samalla lapsen silmät, korvat, suun ja keuhkot. Kyselee, onko meillä kysymyksiä tai huolia. Ei ole. Napero siirretään tutkimuspöydälle, jossa lääkäri kutittelee pömppömahaa samalla, kun tunnustelee sitä. Kurkkaa vaipan sisään, pyörittelee lonkkia. Lopulta pikkuveijari lasketaan lattialle, jossa alkaa armoton räkätys ja juoksu lähimmälle roskikselle. Pienen miehen harmiksi hän ei yletä ottamaan sieltä mitään asiaankuulumatonta. Tai edes -kuuluvaa.

Lääkäri kertoo hymyillen, että kaikki on täydellisesti. "See you in three months!" Jäämme odottamaan hoitajia, jotka tulevatkin melko pian kolmen rokotteen kanssa. Allekirjoitan kaksi vastuunvapautuslomaketta, ja hoitaja täyttää sen vaaleanpunaisen rokotuskortin, jonka melkein unohdin kotiin. Puolialaston pieni mies laitetaan tutkimuspöydälle selälleen. Daddy pitelee käsistä, hoitaja reisistä. Toinen hoitaja tökkää oikeaan reiteen kaksi piikkiä, toinen hoitaja vasempaan yhden. MPR, pneumokokkikonjugaatti, sekä influenssa lääkärin suosituksesta.

Hoitajat lähtevät huoneesta ulos itkun ja niiskuttelun saattelemana. "Take as much time as you need. I will take you guys to the lab when you're ready." Tökkiminen ei ole vielä ohi.

Pitelen pientä ja väsynyttä miestä vielä hetken verran uudessa odotustilassa sylissä, kunnes meidät kutsutaan labran puolelle. Itkusta ja helteestä hionnut kikkarapää ihmettelee edessäni lässyttävää hoitajaa, joka tökkäisee pahaa-aavistamatonta potilasta sormeen ja tiristelee verta putkiloon tuskastuttavan hitaasti. Yritän pidellä kiemurtelevaa lasta mahdollisimman hellästi mutta napakasti, jotta pääsisimme nopeasti kotiin. Kun hoitaja viimein saa laastarin paikoilleen, saa hän palkinnoksi leveän, kuusihampaisen hymyn.

Kirjaudumme ulos. Loppulasku tunnin keikasta, josta suurin osa oli odottelua, on 697 dollaria, josta emme itse maksa penniäkään, vaan vakuutus korvaa kaiken. Varaan uuden ajan kolmen kuukauden päähän, ennen kuin pakkaamme lapset autoon. Pienempi nukahtaa lähes välittömästi.

Meidän pieni, iso mies.

Huom: Eri lääkäreillä on eri käytäntöjä - tämä on vain yksi kokemus monien joukossa.

Suomi-neidon lämmin syli

Siinä, missä edellisen kerran kesäinen Suomi-neito oli meille frigidi ja kalsea, tällä kertaa se otti meidät lämpimästi syliinsä ja puhalteli lempeästi hiuksia silmiltä pois, jotta voisimme nauttia kauniista auringonlaskuista ja elokuisista pimenevistä illoista.

Leppoisa lomamme alkoi Helsingistä. Lasten mummo ja ukki tulivat meitä lentokentälle vastaan, eikä isompi napero olisi malttanut odottaa matkatavaroita, koska tieto siitä, että ensimmäinen halaus oli enää yhden oven takana, oli liian kutkuttava. Skype oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä, sillä kumpikaan lapsista ei vierastanut melkoisen leveästi hymyilleitä isovanhempia ollenkaan, vaan sylittely pääsi alkamaan heti kättelyssä halauksessa.

Junailimme itsemme ja matkatavararöykkiömme Helsingin keskustaan. Viivästyneen laskeutumisajan vuoksi olimme hotellilla vasta melko myöhään, joten ensimmäinen ilta jäi aika lyhkäiseksi. Lapset simahtelivat syliin jo suht' aikaisin, joten palasimme terassi- ja ravintolaturneelta (kaksi paikkaa on turnee, eikö?) takaisin meitä isompia lapsiakin kovasti houkutelleen pehmeän pedin luo. Toivoimme levollista yötä, mutta toiveeksi jäi.

Kun keskellä yötä tajusin, etten ollut syönyt vielä karkkia, vaikka olimme olleet Suomessa jo monta tuntia, mies tarjoutui lähtemään salmiakkiostoksille. Sillähän ei varmaan ollut asian kanssa mitään tekemistä, että aikaerosta sekaisin olleet lapset heräilivät vuorotellen, milloin mistäkin syystä, eivätkä aina todellakaan hyvällä tuulella. Taisimme saada Scottyn kanssa ehkä kaksi tuntia yhtäjaksoista unta, mutta aamu koitti siitä huolimatta.

Aamiaisen ja melkoisen lattialle jääneen karjalanpiirakkasotkun jälkeen veimme kimpsut ja kampsut rautatieasemalle säilöön ja läksimme nuuhkimaan pääkaupungin tuulia. Koska perheen pienin täytti sinä päivänä 11 kuukautta, hyödynsimme Helsingin arkkitehtuuria kuvausrekvisiittana.

Ihan aamusta ei hymykään irronnut väsyneiltä matkalaisilta.

No löytyihän se ilokin sieltä!

11 kk.

Saimme nauttia Helsingissä hyvästä seurasta (oman seuran lisäksi, siis), kun vaihtarikaverini, entinen kämppikseni ja ainuu siskoni vietti aikaa kanssamme. Vaikka Helsingissä olisi voinut olla pidempäänkin, niin iltapäivällä piti kuitenkin mennä hakemaan kamat säilöstä ja hypätä Savoon vievään junaan. Ei se miltään rangaistukselta kuitenkaan tuntunut, vaan Pendolinon puksutellessa eteen päin maisemat muuttuivat aina vain kotoisammiksi, ja hymy levisi korviin.

Paitsi meidän neljävuotiaalla, joka oli Kuopion kohdalla niin sikiunessa, että herättäminen (tai sen yrittäminen) oli näin jälkikäteen ajateltuna maailman typerin ajatus. Ajattelin antaa lapselle reilun puoli tuntia aikaa heräillä, jotta olisi sitten Lapinlahdella iloinen ja pirteä, mutta kissankikkareet sentään, siinähän kävi juuri päinvastoin. Jetlag-koomassa ollut lapsi huusi ja rääkyi niin, että korvia särki. Minun ja monen muun. Siinä se orastanut hymy sitten hyytyi. Seisoin loppumatkan huojuvassa vaunuvälikössä hysteerisen lapsen kanssa ja laskin minuutteja pääteasemallemme. Niitä oli monta.

Lapinlahdella meillä oli sitten kuitenkin taas pari enkelimäistä lapsukaista, jotka jaksoivat seurustella pari tuntia ennen yöunille menoa. Minäkin nukuin lapsuudenkodissani oikein hyvin, mutta samaa ei voine sanoa tuosta siipastani, joka oli kävellyt keskellä yötä lähemmäs kymmenen kilometriä vauvan kanssa, joka ei ollut suostunut nukkumaan muuten kuin kantorepussa. Olin tilanteesta autuaan tietämätön siihen saakka, kunnes mies viimein kömpi aamulla sänkyyn. Sanoin hänelle pökkyrässä, että hänen olisi pitänyt herättää minut auttamaan, mutta en ole edelleenkään ihan varma, tarkoitinko sitä ihan täysin. Tuskin. Onneksi seuraavat yöt menivät tuhat kertaa paremmin.

Savossa lumpsahdimme mukavaan loma-arkeen nopeasti. Mökkeilimme, saunoimme, juusto- ja viinijuhlimme, kävelimme (10 000 askelta päivässä hei!), risteilimme, sukuloimme, katsoimme olympialaisia. Söimme. Vajaa kaksi viikkoa oli kuitenkin lopulta niin lyhyt aika, ettei ehditty tai voitu nähdä kaikkia kavereita, enkä ehtinyt edes ahtaa napaani kaikkea, mistä olin kieli pitkällä haaveillut. Ja voin luvata, söin paljon, eli yrityksen puutteeseen se urakka ei kaatunut.

Kyllä maalla on mukavaa!

Mustikkametsällä.

Puolukoitakin olisi ollut.

Kallaveden risteilyllä.

Erityisen iloinen olen siitä, että lapset saivat mahdollisuuden nähdä isoukkiaan ja isoukki lapsenlapsenlapsiaan. Yhteisistä hetkistä jäi sellaisia muistoja, joita varmasti vaalin lopun ikääni. Välimatkan pituus ja matkustamisen kalleus konkretisoituvat noiden iäkkäämpien rakkaiden kohdalla korostetusti. Eihän sitä oikein tiedä, mitkä hyvästit ovat kenenkin kanssa viimeiset, mutta nyt sen kyllä tiesi, ja se teki kotiinpaluusta vielä tavallista raskaamman.

Vaan niin kai se on, että jos lähtö ei sattuisi, niin sydän olisi vähintään yhtä kylmä kuin se vuoden 2014 Suomi-neito. On aikamoinen rikkaus, että kahdessa maassa on perhettä ja ystäviä, tärkeitä ihmisiä, joista välittää, ja jotka välittävät. Paluumatkalla kannoimme mukanamme siis karkkien ja sinappien lisäksi jälleen kerran jotain täysin korvaamatonta - lämpimiä muistoja onnellisista hetkistä. Niistä surullisistakin.

Kotimatkalla kohtasimme vielä melkoisen onnetonta asiakaspalvelua, mutta se taitaa ansaita ihan oman merkintänsä.

10 vinkkiä lasten* kanssa matkustaville

*erityisesti väsyneen 4-vuotiaan ja levottomilla jaloilla varustetun alle vuosikkaan

1. Opettele jo ennen matkaa vastaamaan kysymykseen "joko ollaan perillä?". Kun yhdeksän tunnin lennosta on jäljellä 8 tuntia ja 59 minuuttia, ja perilläoloa on tiedusteltu jo kolmesti, vaaditaan sen tasoista zen-tilaa, ettei kannata lähteä liikkeelle ihan kylmiltään. "Ei olla (ommm), ei olla (ommm), ei olla (ommm)."

2. Keskustele istumajärjestyksestä jo ennen koneeseen nousua. Lapsi saattaa vihata tai rakastaa lentämistä riippuen täysin siitä, saako hän haluamansa (ikkuna)paikan. Kun jatkolennolla ei sitten olekaan tarjolla mieluisaa (ikkuna)paikkaa laisinkaan, varaudu kiukkuun. Ja "joko ollaan perillä?" -kysymyksiin.

3. "Älä potki penkkiä." Tulet tarvitsemaan noita kolmea sanaa matkan aikana enemmän kuin niitä perinteisempiä (minä rakastan sinua). Varmuuden vuoksi kannattaa opiskella kielto useammalla kielellä, vähintään englanniksi, jotta edessä matkustavat tietävät sinun yrittävän kaitsea yliväsynyttä kullannuppuasi.

4. Älä vie puoliunista lasta vessaan. Voi käydä niin, että itse toimituksen jälkeen alkaa korviavihlova huutokonsertti siitä, kuinka neljävuotiaalla EI ollut vessahätä. Vaikka oli.

5. Älä ota itsellesi lukemista mukaan. Et tule tarvitsemaan sitä. Tai mitään muutakaan mukavaa ajanvietettä.

6. Älä ole lahjomisen ja/tai kiristämisen yläpuolella.

7. Kun lentohenkilökunta kysyy, haluatko lisää viiniä, vastaus on kyllä.

8. Sylilapsen kanssa matkustavan on hyvä varautua siihen, että vähintään yksi raaja saattaa puutua täysin ja jopa irrota lennon aikana, mutta asentoa ei sovi korjata, sillä NUKKUVAA LASTA EI HERÄTETÄ.

9. Lentokoneessa syömistä kannattaa harjoitella jo ennen itse matkaa. Tarvitset tuolin, mahdollisimman pienen komeron, kiemurtelevan lapsen (kissakin käy hätätapauksessa), tulikuuman ja suolattoman stroganoff-annoksen, muovihaarukan ja lähes piripintaan täytetyn juomalasin. Jos poltat vain itsesi ja juomasta 55% päätyy suuhusi, olet valmis.

10. Pakkaa mukaan lehmänhermoisempi puoliso, jonka syliin voit kirkuvan ja potkivan lapsen tuupata. Ja jonka syytä koko jälkikasvun olemassaolo oikeastaan on.

BONUS: Muista pakahtua ylpeydestä, kun lapsesi on reipas ja kohtelias koko pitkän paluulennon ajan, vaikka on väsynyt ja haluaisi palata takaisin mummon ja ukin luokse.

Kotona

Moi. Muistatteko minut vielä? Ei se mitään.

Kotona ollaan jälleen. Suomesta lähteminen oli tällä kertaa jotenkin erityisen haikeaa, kun omien hyvästien lisäksi pitää kantaa harteilla myös lasten kaihoisat olot. Taisivatpa yhdet hyvästit olla kaiken lisäksi lopulliset.

Palaan Suomi-tunnelmiin piakkoin, toivottavasti paremmalla ajalla ja vireystilalla. Aikaero, (palkka)työntäyteiset päivät ja matkalaukkujen sisällön tuskastuttavan hitaasti tapahtuva paikoilleen laittaminen ovat imeneet kaiken energian ihmisestä. Ajattelin kuitenkin tulla ilmoittamaan, että sorvi on löytynyt tuolta pyykkivuoriston alta, ja kohta sen ääressä taas ollaan ihan täysillä. Lupaan!