Suomea suomalaisille

Maanantaina kuultua:

"When I grow bigger, I'm going to be a baseball player and live at the baseball player house forever. I'm going live there with Salvy FOREVER. He is my favorite player."

"Siis muutat baseball-stadionille?"

"Jep. Salvy needs one more baseball player. Salvy needs me!"

"Selvä. Saadaanko me tulla kylään?"

"Jep. If you bring some goldfish. That'll be delicious!"

Pieni fanityttö.

Aiemmin tänään kuultua:

"Äiti, äiti, my friend Sarah is here! And bad Iita!"

"Niin, siis ketä täällä nyt on?"

"My friend Sarah and bad me!"

"Jaahas."

"We are running around!"

"Niinpäs näkyy."

"Sarah and bad me are going to stay here FOREVER!"

Meidän kaksikielisyys on vielä aika passiivista sorttia. Jutut ovat onneksi hyviä ja mielikuvituksekkaita englanniksikin. Meillä "näkyy" vaihteleva määrä erilaisia mielikuvituskavereita, ja tulevaisuudensuunnitelmat ovat olleet paljon tapetilla. Haaveammatteihin on kuulunut mm. tarjoilija, marsilainen oluenjuoja ja nyt viimeisimpänä baseball-pelaaja. Tänä aamuna kertoi menevänsä prinsessan kanssa naimisiin.

Puhun lapsille päivät pitkät suomea, mutta illalla helposti lipsahtaa englanniksi, kun jutellaan koko perheen kesken. Ihan viime päivinä olen kuitenkin ottanut oikein asiakseni pakottaa tytön puhumaan suomea - olen nimittäin huomannut pienoista vastentahtoisuutta suomea kohtaan. Tyttö sanoo usein "What did you say?", kun puhun hänelle suomea, vaikka tiedän, että hän ymmärtää. Hän ei laske enää sormiani suomeksi, vaan korjaa minua laskemaan englanniksi, kun yritän saada häntä laskemaan suomeksi.

Iitan puheeseen on vakiintunut muutama suomalainen sana, joita napero käyttää englannin seassa lähes poikkeuksetta. Puudo (puuro), töissä, kakka. Pyynnöstäni sanoo mm. kiitos. Eilen kuitenkin opeteltiin ihan kokonainen lause, joka taitaa olla ensimmäinen (suomalaista) laatuaan. "Olavi on minun pikkuveli." (Äsken tosin sanoi, että "Olavi on my pikkuveli.")

Iita selvästi ujostelee suomen puhumista, sillä ei osaa välttämättä lausua sanoja oikein. Toistaa uusia sanoja perässäni niin hiljaa, etteivät meidän koiratkaan kuule niitä. Pitää siis vain tsempata. Ja kiristää. Tänään ei esimerkiksi saanut välipalaksi niin kovasti tahtomaansa myslipatukkaa, ennen kuin suostui sanomaan, että hänellä on nälkä, eikä hungry.

Pitänee vain alkaa pikkuhiljaa heittäytyä aivan tavan tolloksi, joka ei ymmärrä lastensa suusta tulevaa englantia. On vain tuntunut tähän asti jotenkin raa'alta, kun se vahvempi kielikään ei ole vielä ollut kovin vahva, mutta nyt kun tuota pulinaa tulee ihan jopa joskus liikaa, niin eipä haitanne, jos vähän korotetaan panoksia. En usko, että meillä koskaan puhutaan suomea ja englantia yhtä vahvana, mutta jos edes vähän sitä ensimmäistä, niin olisi kiva. Muutakin kuin kakkajuttuja. Se riittäisi.

Suomea suomalaisille.