Niinköhän istuisin nyt kotisohvallani Kansas Cityn lähiössä, jos olisin ollut vaihdossa vaikkapa 90-luvun alussa - vain 15 vuotta aiemmin? Olisin toki hullaantunut silloinkin päätä pahkaa pörröpäiseen amerikkalaiseen, mutta olisiko tunteidenpalo ollut tarpeeksi voimakas pitämään kirjepostin välityksellä lähetetyt liekit hengissä? Johtuuko erittäin kärsimätön luonteeni siitä, että olen elänyt yli puolet elämästäni aikana, jolloin salamannopea yhteydenpito on ollut mahdollista ja niin moni asia on napinpainalluksen päässä, vai olisinko ollut samanlainen hätähousu syntymävuodesta riippumatta?
Näitä asioita pohdin jo kahdeksan vuotta sitten, mutta matkasin ajassa vielä kauemmaksi kuin 90-luvun alkuun. Olipa nykyteknologiaa kiittäminen tai ei (on sitä), niin tässä ollaan, ja hyvä niin.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Keskiviikko 2.4.2008 klo 18:15
The Past Is Gone
Huomasin, että blogini kuvauksessa on vähän vanhaa tietoa. "Mahdoton kaukosuhde, joka ei voi jatkua olosuhteiden pakosta. Vai voiko?" Olosuhteet muuttuivat (tai S muutti niitä), eikä suhde ole enää todellakaan mahdoton. Se on mahdollinen, ennen kaikkea todellinen. Pitänee muuttaa kuvausta. Vielä kun saisi tuon kauko-etuliitten pois eräänkin sanan edestä. Some day.
Haluaisin muutenkin unohtaa meidän kummalliset vaiheet. Ne ovat määrittäneet meitä liikaa, nyt niiden ei enää tarvitse. Ei tarvitse jutella salassa tai yrittää väkisin kulkea eri suuntiin. Sen sijaan saadaan suunnitella tulevaisuutta ja nähdä toisiamme. S:n ei tarvitse enää salata mitään.
Voisin siis suosiolla unohtaa tuon salarakasvaiheen, jos vain pystyisin. Sitä vain elettiin sen verran kauan, että se ehti jättää jälkensä. Siitä S:n sukulaiset puhuivat muutama viikko sitten häissä. Siitä varmasti tullaan puhumaan aina. Olihan se sen verran erikoista.
Mutta se on menneisyyttä. Nyt haluaisin keskittyä tulevaisuuteen. Menneisyys on osa meitä ja niin sen pitääkin olla, mutta sen ei tarvitse olla enää SE juttu. Eikä varsinkaan pitäisi. Ei minulle, ei muille.
Ajan kanssa salarakaskauden merkitys ja epämiellyttävät muistot himmenevät. Ovat himmenneet jo, paljon. Suunta on ollut jo pitkään ylöspäin. Senpä takia tuon surkeilevan, joskin hieman toiveikkaan ja arvoituksellisen kuvauksen voisi muuttaa.
Nyt eletään kansainvälisessä kaukosuhteessa, kuten niin moni muukin. Vaikkei se ainutlaatuista olekaan, se on silti erityistä ja erikoista. Eiköhän jokainen onnellinen parisuhde ole. Erityisyyteen ei tarvita mitään ylimääräistä jännitystä tai draamaa.
Ja kyllä tämä sittenkin on ainutlaatuista. Minulle.
Sunnuntai 6.4.2008 klo 22:41
Mulle kaikki heti nyt
Nothing new to report. Ikävä on jotenkin tasoittunut sille normaalille tasolle. Äkkiä tähän erossaoloon taas turtui. Seuraavaan tapaamiseen ei näillä näkymin olisi edes kovin pitkä aika, mutta vielä en halua enkä uskalla innostua liikaa, kun mitään ei ole vielä lyöty lukkoon. Vähänhän sitä kuitenkin väkisinkin innostuu.
Olen kuullut monesti sanottavan, ettei kaukosuhteessa eläminen ole välttämättä mitenkään kamala juttu; onhan niitä yhteisiä vuosia (toivottavasti) edessä vaikka kuinka paljon. Totta, kyllä, mutta entä jos haluaa, että kuluva vuosi, kuukausi, päivä olisi jo yhteinen? Haluaisin olla mukana S:n elämässä muutenkin kuin netin välityksellä. Nyt. Tai ainakin mahdollisimman pian.
Olisi oikein mukava, jos olisi edes sellainen semivarma tulevaisuudensuunnitelma. Nykyisellään ei kuitenkaan voida sellaista laatia. Nyt pitää odottaa. Ärh. No mutta, ei pitäisi valittaa. Minulla on sentään elämässä ihminen, jonka kanssa haluan tulevaisuuteni viettää, ja joka taas puolestaan haluaa viettää omansa kanssani. Kovasti se ainakin puhuu (vitsailee) häistä ja lapsista. Ja niiden lykkäämisestä hoitoon sukulaisille.
Ai niin, sain yhden odotuksen päätökseen. Esittelin kandintyön viime torstaina. Yksi stressitekijä poistettu, siis.
Tiistai 8.4.2008 klo 16:26
Mulle kaikki heti nyt (osa 2)
Luinpa tuossa perjantaista tenttiä varten Charlotte Brontën Jane Eyren (Kotiopettajattaren romaani) vuodelta 1847. Viime yönä olin kirjoittanut kännykkään seuraavaa: "Jane Eyre, yhteydenpito, kesto, hermoromahdus". Antakaas kun selitän.
Jane Eyren aikoihin 100 mailia oli järkyttävän pitkä matka ja se kuljettiin hevoskärryillä. Yhteydenpito kaukana oleviin ihmisiin oli pikkuisen hankalampaa ja pitkäkestoisempaa kuin nykyisin. Tämän lisäksi ihmisten odotettu elinikä oli paljon lyhyempi. Ja silti he odottivat. Odottivat ja odottivatpa vielä vähän lisää.
In the course of my necessity correspondence with Mr. Briggs about the will, I had inquired if he knew anything of Mr. Rochester's present residence and state of health: but, as St. John had conjectured, he was quite ignorant of all concerning him. I then wrote to Mrs. Fairfax, entreating information on the subject. I had calculated with certainty on this step answering my end. I felt sure it would elicit an early answer. I was astonished when a fortnight passed without reply; but when two months wore away, and day after day the post arrived and brought nothing for me, I fell a prey to the keenest anxiety.
I wrote again: there was a chance of my first letter having missed. Renewed hope followed renewed effort; it shone like the former for some weeks, then, like it, faded, flickered: not a line, not a word reached me. When half a year wasted in vain expectancy, my hope died out; and then I felt dark indeed.
Itse olen välittömästi huolissani (tai ainakin kärsimätön), jos S ei vastaa kännykkäänsä parin soittokerran jälkeen. Tiedän yleensä aina, missä se liikkuu; se tietää, missä minä liikun. Eilenkin se soitti minulle vain ilmoittaakseen, että lähtee katsomaan, millaiset voitonjuhlat Jayhawksien kotikaupungissa, Lawrencessa on. Ja sitten minä soitin sille, kun se oli ajamassa kotiin vain kysyäkseni, millaista siellä oli.
Niin, onkohan jokaisen liikkeen tietäminen sitten välttämätöntä tietoa? Tuskinpa, mutta siihen ollaan totuttu. Olisin hermoromahduksen partaalla, jos en tietäisi, missä S on, enkä kuulisi siitä mitään kahteen päivään, saatika sitten kahteen viikkoon tai kahteen kuukauteen.
Vaan 161 vuotta sitten ei olisi ollut mitenkään mahdollista rimpautella toisille vähän väliä, tai no, ollenkaan. 161 vuotta sitten en olisi päättänyt (voinut) lähteä opiskelemaan yliopistoon, enkä varsinkaan olisi voinut lähteä yliopistoni kumppaniyliopistoon vaihtoon keskelle Yhdysvaltoja. 161 vuotta sitten en olisi koskaan tavannut S:ää, joten 161 vuotta sitten minun ei olisi tarvinnut tietää, mitä se tekee, mitä sille kuuluu.
Että onhan tässä ajat muuttuneet. Jane Eyren aikoihin ihmisten oli pakko olla kärsivällisempiä; meidän ei tarvitse, mutta kannattaisi kyllä. Minun ainakin. Olen niin malttamaton monenkin asian suhteen, varsinkin tämän suhteen suhteen. Jokainen hetki erossa tuntuu ajan haaskaukselta, vaikka aikaa vielä (toivottavasti) paljon jäljellä onkin.
Nyt onneksi näyttäisi siltä, että pääsen ihan pian kylään vähän pidemmäksi aikaa. Eikä minun tarvitse matkustaa hevoskärryissä.
Tämä postaus kyllä osui ja uppos. Ei sitä tajuakkaan, kuinka kärsimättömäksi sitä on tullutkaan. Terkuin salalukija jo niiltä ajoilta kun pidit aiempaa blogia :)
VastaaPoistaNo moro, salalukija. :) Kyllähän sitä taidetaan olla melkoisia aikakautemme tuotoksia!
PoistaMä itse olen huomannut kanssa tämän eron. 90-luvun puolivälissä kun asuttiin Yhdysvalloissa me hankittiin nettiyhteys, mutta monella Suomeen jääneellä kaverilla ei vielä sellaista ollut. Sitten läheteltiin kavereiden kanssa kirjeitä ja muistan, että kerran jopa puhuttiin puhelimassa! Eihän ne kaverisuhteet kestäneet sitä reilua kahta vuotta.
VastaaPoistaNykyään olen sitä mieltä, että paras ystäväni asuu Sydneyssä. Tavattiin helmikuussa, ja sitä ennen oltiin tavattu kaksi vuotta sitten. Etäisyys ei tunnu ihmeelliseltä, kun jutellaan vähintään pari kertaa kuussa Skypessä.
Kyllähän tämä maailma on pienentynyt ihan hurjasti! Vaikka tuo varsinainen kaukosuhde tuli onnelliseen päätökseen, niin erilaisia kaukana olevia suhteita on silti edelleen. Perhe- ja ystävyyssuhteita. Onhan se ihan erilaista pirauttaa (video)puhelu ja vaihtaa kaikki kuulumiset kuin huolehtia kamalista puhelinlaskuista tai lähettää pikaviesti/sähköposti kuin odotella vastausta monta kuukautta sitten lähteneeseen kirjeeseen. Aika mukava aika olla elossa. :)
PoistaNäitä on ihana lukea! Kun löysin muutama kuukausi sitten blogisi, oli pakko selata kaikki alusta saakka. Minäkin siis tunnustan olevani salalukija ;)Nousi oma vaihto-opiskeluaika mieleen niin elävästi, vaikka tällaista rakkaustarinaa sieltä ei löytynytkään. Saisipa silti vielä elää toisenkin!
VastaaPoistaOnpas mukava, että paljastit itsesi! ;) Onhan se vaihto-opiskelu melkoisen mieleenpainuva kokemus - ilman tuommoisia pään lopullisesti sekoittavia miehenpuolikkaitakin. :)
Poista