perjantai 22. huhtikuuta 2016

Perinneperjantai: Heikonlaista itsehillintää

Kun hyväksymiskirje Kuopion yliopistosta tuli, alkoi armoton haaveilu ja suunnittelu, vaikka Scotty ei ollutkaan vielä ottanut opiskelupaikkaa vastaan tai edes päättänyt varmaksi, tulisiko syksyllä Suomeen. Minkäänlainen realismi ei tuntunut niiden rakentamieni pilvilinnojen keskellä oikein hyvältä, joten masennuin helposti, jos puhe tuli esimerkiksi rahasta tai byrokratiasta.

Ihan hieman huvitti muuten tuo lausahdus, miten Suomessa opiskelu on kallista Yhdysvaltoihin verrattuna. Hah ja pah.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Perjantai 18.4.2008 klo 02:10

"Ekstaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän..."

Nämä pari päivää ovat menneet aika tiiviisti tuolla yläilmoissa liidellen. Olen yrittänyt pitää edes varpaat maassa, mutta aika heikkoa on menestys ollut. Kai sitä jotenkin yrittää suojella itseään pahoilta, joskin epätodennäköisiltä pettymyksiltä, kun väen vängällä koettaa vähätellä tilanteen mahtavuutta ja minimoida omaa innostusta. Tosiasia on, että nyt näyttää hyvältä, ja saa kai sitä olokin olla sitten sen mukainen. Niin, Anni!

On ollut mahtavaa kuulla ja lukea ihmisten, tuttujen ja vähemmän tuttujen, innostuneita ja kannustavia kommentteja. En tunne itseäni ihan niin höyrähtäneeksi, kun muutkin hyppivät innosta. Varsinkin oma kotiväki tuntuu olevan oikein tyytyväinen. S olisi, siis on, enemmän kuin tervetullut mukaan perhepiiriin.

Naureskelin vähän eilen, kun minulta kyseltiin muutamaan otteeseen, olenko jo katsellut asuntoja. Ei kai sitä nyt vielä! No, nyt saa vähän naureskella minulle. Löysin itseni nimittäin tuossa aiemmin tutkimasta Kuopaksen tarjontaa. Näin sitä itsehillintää harjoitetaan.

On tämä kyllä niin uskomatonta, niin uskomatonta. Aika menee enimmäkseen hymyillessä ja päätä pudistellessa. Kun tiistain ja keskiviikon välisenä yönä saatiin selville, mitä syksyllä todennäköisesti tapahtuu, unohdin kaiken, mitä olin paria tuntia aikaisemmin keskiviikkoiseen tenttiin lukenut. Piti sitten aamulla vielä vähän kerrata... Ja soittaa äidille muutaman tunnin unien jälkeen.

Aika lahopää olen vieläkin. Ajatukset kiertävät kehää. En osaa edes kirjoittaa johdonmukaisesti. Kysyn itseltäni toistuvasti "voiko tämä olla totta?" ja naureskelen sille, miten asiat lopulta tuntuvat järjestyvän, vieläpä näin (suhteellisen) nopeaan tahtiin. Sen takia tämä tuntuukin niin uskomattomalta, kuin käsikirjoitetulta tarinalta. S on tehnyt suurimman työn tämän eteen. Sanoo se, että olen auttanut, mutta kyllähän se on enimmäksen papereita täytellyt ja työpaikkaa vaihtanut. Nyt sen pitää vielä hoitaa irtisanoutuminen kunnialla ja järkevään aikaan, sekä saada oleskelulupa. Paljon tuntuu Suomen suurlähetystö papereita ja todistuksia vaativan.

Sillä välin minä istun ja ihmettelen ja kikattelen. Ehkä voisin sen asunnon sitten joskus hommata, kun kerran olen jo esitutkimustakin suorittanut. Voisin varmaan myös lähteä käymään S:n luona vajaan kolmen viikon päästä. Olen ollut niin innoissani tästä käänteestä, etten ole muistanut edes riemuita välietapista.

Tiistai 22.4.2008 klo 03:28

On the Ground Again


Tulihan niitä mutkia viimein matkaan. Ei mitään hurjia mutkia tai ylitsepääsemättömiä esteitä, ei välttämättä esteitä ollenkaan, mutta pienoisia synkkiä pilviä kuitenkin. Nimittäin kallis, pakollinen vakuutus. Ilman sitä ei oleskelulupaa tipu. Suomessa opiskelu on näköjään aika kovan työn ja suuren varallisuuden takana. Todellisuus meinaa väkisin läpsiä poskille, mutta hymyillä tässä silti yritetään. Nyt kun yhdessäolo on näin lähellä, en siitä enää hevillä irti päästä.

Olen itse käynyt läpi viisumiprosessin Yhdysvaltain suurlähetystön kanssa. Pitihän sitä sinnekin vaikka minkälaisia lippusia ja lappusia täytellä, käydä paikallakin, mutta tuntuu, että helpommalla pääsin kuin mitä S on nyt pääsemässä. Vähemmän varallisuuttakin vaadittiin. Toki yliopistoni maksoi lukukausimaksut, sain matka-apurahan, ja valtio vielä vähän sponssasi opintotuen muodossa. On meillä aika hyvät etuudet. Sen lisäksi tarvitsin vain suht' edullisen matkavakuutuksen, ja se oli siinä. Toista se vaan on tuolla rapakon takana. Ei tarvinnut luopua hyväpalkkaisesta työstäkään. Oi ja voi. Olisi se luopumassa paljosta vuokseni. Pitää varmaan myös yrittää pitää mielessä, että se saisi paljon tänne tullessaan.

S on ollut aika ihana. Se vähän lohdutteli minua eilen, kun meinasin ihan täysin masentua, kun jouduin palaamaan maan pinnalle (yläilmoissa on paljon kivempaa). Valitin sitä, kun mikään ei ole varmaa. Noh, harvoinpa sitä voi täysin varma tulevaisuudestaan olla... S sanoi, että hän kyllä tykkää minusta ihan yhtä paljon tulevaisuudessakin, ja että jollakin keinolla ollaan vielä yhdessä, jos tämä syksyinen suomettuminen ei jostain syystä onnistukaan. Siitä kuulemma voin olla täysin varma. Olenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti