Eräs aprillipäivä

Aprillipäivä meinasi alkaa aivan liian aikaisin, kun normaalisti yöt läpeensä nukkua posotteleva vauva heräsi puoli neljältä huhuilemaan mahantäytettä. Ehdin hekotella mm. Karhun raikkaalle uutuudelle, ennen kuin pistin kaverin vähän kylläisempänä takaisin omaan sänkyynsä höpöttelemään. Tasan seitsemän kuukauden ikäinen pikkumies uinui onnekseni puoli yhdeksään. Unet tulivat tarpeeseen, sillä olimme edellisenä iltana juhlistaneet Scottyn maan mainiota kehityskeskustelua vähän pidemmän kaavan mukaan puolille öin kukkuen.

Maistunee kuravedeltä. Kuva täältä.

Ehdin tehdä hetken töitä (eli istua lattialla läppärin ja vauvan kanssa), ennen kuin isosisko kömpi kammaristaan ja halusi halia. Siinä sitten halailin yhdellä kädellä, tein töitä toisella, ja otinpa vielä jalallani muutaman kopin liian lähellä olohuoneen pöytää keikkuneesta pikkuveljestä. Tasapaino ei vielä ihan riitä sohvasta irti päästämiseen.

Kymmenen maissa pieni Olavi-isäntä hieroskeli silmiään siihen malliin, että pian pitäisi päästä päiväunille. Minulla oli kuitenkin vielä kolmisen varttia töitä tehtävänä, ja kaupoillekin pitäisi päästä, joten en halunnut viedä vauvaa sänkyynsä vain hänet sieltä pian herätelläkseni. Isosisko hurjasteli ympäriinsä potkuautollaan painellen riikkaria kielloista huolimatta, ja jokainen torventoitahdus pullisti otsasuonta. Mieliteosta huolimatta en alkanut raivoamaan, vaan kaivelin viimeiset zen-rippeeni ja viihdytin vauvaa pomputtamalla häntä toisella kädellä polvellani ja tekemällä toisella töitä.

Kun työtuntimäärä kilahti täyteen, painoin läppärin kiinni ja aloin tarkastella parituntisen aikana tapahtuneita vahinkoja. Iita oli ehtinyt vaihtaa kaikista tusseistaan tulpat vääriin kyniin, mikä sai OCD-elohiireni väpättämään silmäkulmassa. Annoin huopakynien kuitenkin olla rauhassa - olihan niissä sentään suoja päällä, ja olipa lapsi osannut yhdistellä värisilmää miellyttävät kynä-tulppa-yhdistelmätkin - ja keräsin kaikki alakerran lelut takaisin koreihin. En viitsinyt aloittaa tunteja kestävää väsytystaistelua siivoamisesta. Oli kiire kauppaan. Ei kuitenkaan niin kiire, etten olisi ehtinyt tarttua Facebookissa näkemääni lipputarjoukseen. Kauden ensimmäiset baseball-otteluliput oli hankittu.

"Äiti, can I bring six toys to the kauppa?"

"Ei, kun saat ottaa kaksi mukaan. Ja nekin pitää jättää autoon, kun mennään kauppaan."

"Can I bring four?"

Ennen autoon pakkautumista huomasin jotain erikoista pikkumiehen suussa. Ensimmäinen hammas! Näin mielessäni sen tuhon, joita viime aikoina syötön loppuvaiheessa lukkiutuneet leuat saisivat pian aikaiseksi uuden naskalin kera. Legoleuka nukahti lyhyellä ajomatkalla, mutta heräsi heti, kun pysähdyimme. Pahimmat pelkoni väsyneen vauvan kanssa shoppailusta eivät kuitenkaan toteutuneet, vaan tyyppi jaksoi ihmetellä tyytyväisenä Targetin kattovaloja ja isosiskon takaraivoa.

"Äiti, where is daddy? Is he töissä?"

"Kyllä, daddy on töissä."

"Why?"

"Koska sieltä saa rahaa. Ja kaupassa tarvitaan rahaa."

"Why?"

Kiertelimme hyllyjä ristiin rastiin, sillä ostoslistalla oli kaikkea synttärilahjasta ja vaippoihin. Kärry tursui tavarasta, ja lopulta jouduin pyytämään isompaa ostosapulaista kävelemään, jotta sain lisää ruokaa ja roipetta istuinosaan.

"Hmm, what toys do I need..."

"Ei me nyt osteta sinulle leluja, vaan kaverille, lahjaksi."

"Why?"

"Koska kaverilla on synttärit."

"Why?"

Kassalla ostin itselleni hetken mielijohteesta energiajuoman. Aamuiset uneni olivat häiriintyneet sekavista unista ja poskelle pussaamisella minua sydänjuuria myöten säikäyttäneesta töihinlähtijästä. Kasasin kaksi jättimäistä vaippalaatikkoa ja noin neljä tusinaa ostoskasseja huojuvaksi torniksi kärryn päälle ja lähdin kuljettamaan saalista autolle. Uusi auto imaisi ostokset vaivatta takakonttiinsa, ja olin jälleen kerran tyytyväinen hankintaamme.

Naksautin lyhyellä kotimatkalla energiajuoman auki ja kuuntelin maksusuoritusta tehdessäni saamani ääniviestin. Lääkäriaika pitäisi siirtää. Soittaisin, kunhan pääsisin kotiin ja saisin pienen miehen päikkäreille.

Helpommin sanottu kuin tehty. Yliväsynyt tyyppi taisteli unta vastaan, eikä edes maitohetki tainnuttanut häntä. Kuorsauksen sijaan kaveri röyhtäisi, johon yltiökohtelias isosisko ohjeisti: "Say excuse me! Äiti, why isn't he saying excuse me?"

Kun viimeinkin sain nyytin nukahtamaan, soitin lääkäriin. "Can I say hi? I really want to say moi!" Iita hoki pomppien tasajalkaa vieressäni. Kun kävelin puhelimen kanssa taaperoa karkuun, alkoi itku, joka ei loppunutkaan sitten aivan hetkeen. "I really wanted to say hi! Call them back!"

Tilanne rauhottui kuitenkin lopulta, ja halauksen jälkeen neiti palasi aiemmin sotkemiensa tussien pariin ja harjoitteli nimensä kirjoittamista. Minä istahdin jo lämmenneen energiajuomani kanssa sohvalle kirjoittamaan kaunistelematonta blogimerkintää arkisesta aprillipäivästämme.

Melkoinen melukylä meillä.