Täällä luonnoksissa oli odottamassa eilen aloitettu merkinnänraakile siitä, miten hienoa onkaan, että näin kaukana kotoa saattaa löytää itsensä yhtäkkiä tiiviistä suomalais-amerikkalaisesta porukasta - perheestä - joiden kanssa voi parantaa maailmaa, syödä hyvin, saunoa tuntitolkulla...
Blaa blaa blaa. Tänä aamuna ei enää elon ihanuus hymyilyttänyt, joten yltiöimelä kirjoitus sai kyytiä.
Kaiken järjen mukaan hymyn kuitenkin pitäisi olla korvissa ja persiissä. Kotona on kaikki oikein mainiosti, aurinko paistaa, ja sydämessäni Jokereiksi Jokereiden paikalle noussut Kansas City Royals voitti eilen jo seitsemännen pudotuspeliottelunsa putkeen ja on nyt yhden voiton päässä World Series -finaaleista.
Ehdin iloita eilisestä voitosta pari sekuntia viimeisen palon jälkeen, kun kyyneleet kihosivat silmiini. Ei (pelkästään) ilosta, vaan kateudesta. Katkeruudesta. Sosiaaliseen mediaan alkoi putkahdella kuvia voitonjuhlista stadionilla, ja minä halusin niin kovasti olla siellä myös, mukana laulamassa ja tanssimassa.
Yritän yleensä ajatella, että toisten onni ei ole minulta pois. Tällä kertaa oli. Stadionilla oli kavereita, joille tämä oli ensimmäinen peli koko kautena (tai moneen kauteen). Ja he olivat onnistuneet saamaan lipun. Jotkut napsivat niitä itselleen, vaikka heillä ei ollut pienintä aikomustakaan mennä katsomoon, vaan kääriä kivat tulot myymällä liput eteenpäin sikahintaan.
Mutta minä en saanut. Minä, joka vietin tietokoneella monta turhauttavaa tuntia yrittäen ostaa lippuja peleihin, turhaan. Minä, joka en periaatteesta halua (enkä toisaalta pystyisikään) pulittaa triplahintoja trokareiden tyrkyttämistä tiketeistä. Minä, joka olen uskollisesti kannattanut joukkuetta huonoinakin aikoina ja ravannut peleissä, enkä vasta nyt hypännyt menestyvän luotijunan kyytiin.
Kismittää kamalasti, että minusta kuoriutui tämmöinen vihreä hirviö. Totta kai kenellä tahansa on oikeus iloita urheilujoukkueen menestyksestä. Siis ihan oikeasti. Vaikka hieman (öh...) fanaattinen olenkin, olen ollut myös bandwagon-fani. Erityisesti 90-luvun alussa, kun Suomessa oli periaatteessa kaksi jääkiekkojoukkuetta, Jokerit ja TPS, joista valitsin itselleni kannatettavaksi Jokerit, koska luokan pojat tykkäsivät Tepsistä. Päähänpisto johti siihen, että hengitin vuosikaudet Jokereita. Minusta tuli "oikea" fani. Miksi en soisi samaa mahdollisuutta muille? Miksi kannattajuuden pitäisi alkaa pohjamudissa ryyppäämisestä rypemisestä? Miksei huipulta?
Minun katkeruus ja kateus meni eilen lopulta siihen pisteeseen, että unohdin iloita joukkueen voitosta täysin rinnoin. Tänään on onneksi uusi mahdollisuus yrittää olla parempi fani ja ennen kaikkea parempi ihminen, vaikka en stadionille tälläkään kertaa pääse.
Toivottakaa onnea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti