perjantai 21. elokuuta 2015

Perinneperjantai: Kannustuksen puutetta

Heinäkuun alussa Scotty kertoi alustavista suunnitelmistaan tulla Suomeen yhä useammalle ihmiselle, mukaanlukien isälleen. Vaikka silloin isän järkiperäiset vastustelut tuntuivat läimäisyltä vasten kasvoja, niin ymmärrän kyllä täysin, miksi hän niin ajatteli. Olimme tunteneet Scottyn kanssa todella vähän aikaa, eikä meillä ollut mitään näyttöjä siitä, että yhteinen arki lähtisi rullaamaan. Scottylla oli myös lupaava ura aluillaan. Ura, jonka se olisi heittämässä jonkun suomalaisen tyttösen takia menemään.

Myös joidenkin kavereiden taholta kuului vähemmän kannustavia mielipiteitä, ja minua pelotti, että Scotty tulisi lopulta järkiinsä. Joko omillaan tai muiden vaikutuksesta.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Tiistai 3.7.2007 klo 17:12

Äly hoi, älä jätä!

Se oli kertonut viikonloppuna isälleen pienestä mahdollisuudesta tulla Suomeen minun luokse. Isä oli, kuten odotimmekin, pitänyt saarnan uran ja rahan tärkeydestä. Eihän semmoisia asoita nyt kannata hukkaan heittää, ei. Ei varsinkaan naisen takia. Eikä onnen.

Sillä sehän on siellä oikeasti onneton. Sen äiti oli sanonut, ettei ole nähnyt S:ää vuosikausiin noin alakuloisena. Minulle S sanoi eilen, että se istuu monesti töiden jälkeen autossa toivoen, että olisi Suomessa. Tai missä tahansa, kunhan olisi minun luona.

Pitää laittaa jäitä hattuun. Pitää odottaa, että se tekee päätöksensä. Yksin, rauhassa, kenenkään painostamatta. Sanoin sille eilen, että se ei saa missään nimessä päättää tulla tänne sen takia, että se pelkäisi loukkaavansa minua muuten. Pahinta, mitä tässä voisi tapahtua, olisi se, että se tulisi tänne ja katuisi sitä. Se pelkää, että se johdattaa minua harhaan olemalla minulle mukava ja läheinen. Pelkää, että se lupaa sillä jotain. Sanoin, että olen jo iso tyttö, ymmärrän pelin hengen. Ainakin yritän kovasti.

Yritän myös kovasti olla innostumatta liikaa, odottamatta liikaa. Tiedän, että tässä altistaa itsensä taas aivan järkyttävälle sydänsurulle, jos tarina ei saakaan satumaista loppua. Toisaalta, en voi olla altistamattakaan. Voittopotti olisi sen verran suuri, että nyt kannattaa panostaa.

Välillä tulee luottavainen olo. "Kyllä tämä nyt hyvältä näyttää. Kyllä se haluaa tänne tulla. Kyllä se tänne tulee." Sitten tullaan taas rytinän kanssa alas. "Miksi se uhraisi uransa minun takia? Kyllä joku vielä puhuu sille järkeä. Ja se kuuntelee."

Eilen oli luottavainen olo, kun se halusi ottaa päikkärit yhdessä minun ja webbikamerayhteyden kanssa. Tarkoitti siis sitä, että se nukkui päikkärit, ja minä nukuin 15 minuuttia keskellä yötä vain noustakseni ylös puoli kahdelta herättämään sen ja jatkamaan juttelua.

Äly hoi, älä jätä.

Torstai 5.7.2007 klo 19:28

Kaksi naamaa

Yritän esittää S:lle vahvempaa kuin oikeasti olenkaan. Jotta sen ei tarvitsisi huolehtia minusta. Totuushan on, että olen aika sekaisin. Romahtelen S:ltä salaa, jotta liika tunteilu ei vaikuttaisi sen päätökseen. Puhelimessa olen yleensä pirteä, hauska, mukava, kannustava, ymmärtävä. Yksin pimeässä istuessani olen hiljainen, pelokas, tympeä, alakuloinen, katkerakin.

Viime päivinä ei ole tarvinnut esittää mitään. Sen kaverit ovat käymässä, tulivat itsenäisyyspäivän viettoon, joten ei joudeta jutustelemaan. Ihan hyvä vain varmaan senkin saada ajatella asioita ihan itse (tai olla ajattelematta, jos siltä tuntuu). Ja minun on hyvä saada nukkua. Olen huomannut, että kuusi tai seitsemän tuntia yössä riittää paljon pidemmälle kuin kolme tai neljä. Olisi kuitenkin kiva kuulla edes jotain miekkosesta. Se kai ei ole liikaa pyydetty.

On taas ollut semmoinen olo, ettei tästä mitään tule. Eihän minulla muita "todisteita" ole kuin se minun toissapäiväinen päiväuni. Päiväpainajainen. Tämä keskustelu- ja viestittelytauko tietysti vain lisää ikäviä ajatuksia. Voivoi. Viimeksi se kyllä kyseli työmahdollisuuksista Suomessa, kertoi sanoneensa isälle, ettei aio hätiköidä päätöksen kanssa (eli on tosissaan), katseli minua mieluummin webbikamerassa, kuin pelasi peliä ja niin edelleen. Miksi minusta silti tuntuu, että olen jo menettänyt sen?

Äsken jo perinteeksi muodostuneilla päikkäreillä näin unta siitä, että S tuli tänne. Tiesin unessakin uneksivani. Ajattelin nimittäin, että näinköhän se sitten oikeasti menisi. Tuskinpa menisi. S tuli suoraan työpaikalle, pisti työvaatteet päälle ja jututti ihmisiä (jotka eivät kuollakseenkaan osanneet englantia). Koko suku oli kokoontunut työpaikalle, ja minun piti toimia tulkkina. Esimerkiksi mummo oli kerännyt S:lle vanhoja juorulehtiä, että sen olisi sitten helppo suomalaistua. Sen hiukset olivat kasvaneet paljon. Olin koko ajan S:n lähellä, mutta en uskaltanut halata tai muutenkaan koskettaa.

Olisihan se ihan mahtavaa, jos se tänne tulisi. Olisi parasta lähteä hakemaan se lentokentältä. Tosin tuskin pystyisin jännitykseltäni ajamaan. Tai kävelemään. Tai seisomaan. Tai istumaan. Lentokentältä pois ajaminenkin olisi varmasti melkoinen haaste. Ajatella, se olisi siinä vieressä. Pois alta vaan, mummot ja vaarit, täältä tulee keskittymiskyvytön kuski.

Lauantai 7.7.2007 klo 02:54

070707

Taas tekee mieli porata. En tiedä sitten, onko syynä S, S:n mukavat sanat, Koff, vai kaikki. Yritän kuitenkin kestää tämän tilanteen kuin mies, joten nyt niellään kyyneleet.

Minulle tarjottiin tänään (leikkimielellä) mahdollisuutta lähteä Kuopioon Ferrarin (joka kävi meidän firman pihassa) kyydissä. Olisiko ollut vähän siistiä. Oikeasti halusin jäädä kotiin juttelemaan S:n ja kumppaneiden kanssa. Jäinkin. Ehkä se kertoo jotain kiintymyksestä. Tai minun tyhmyydestä. Noh, pojat tulivat linjoille hieman myöhemmin kuin eilen, mutta tulivatpahan kuitenkin. Oltiin yhteyksissä kaksi ja puoli tuntia (joista suurimman osan olin näkyvillä isolla tv-ruudulla), pelattiin pelejä, juotiin kaljaa, meinattiin tukehtua nauruun.

Pojat olivat lähdössä ulos, tietysti. Onhan sentään perjantai. Ty(tt)ökaverikin oli lähdössä mukaan, mutta tiedättekö mitä: ei haittaa. Vietettiin lopuksi mukava hetki ihan kahdestaan kamerayhteyden kanssa. Sain lentosuukon ja paljon kertovan katseen. Puhelun lopettamisen jälkeen se viestitteli vielä, että ikävä on. Se on sille niin harvinaista, että meinasi saada porun aikaan täällä päässä.

Onpa kyllä kiva päästä juttelemaan sen kanssa ilman muita kaveruksia ensi viikolla. Haluan kertoa sille kuinka kova ikävä minulla oikeasti on, ääneen. Haluan lässyttää, hymyillä, lentosuukotella, hempeillä ilman yleisöä.

Tänään yksi "kannustava" miespuolinen kaveri Kansasista sanoi, että S:n olisi viisainta olla tulematta tänne, koska "eihän tytön takia voi heittää jotain menemään" (suora käännös). Ihana. Kylläpä tuntui hyvältä. Lisäsi se vielä, että hän tykkää minusta hirveästi, mutta kai tajuan hänen näkökulmansa. Joo. Tai en. Koska S ei olisi tulossa tänne vain "tytön takia". Hän olisi tulossa tänne myös itsensä takia.

Jotta ei tarvitsisi lähetellä lentosuukkoja, vaan voisi ihan oikeasti olla toista lähellä. Ehkä aina.

2 kommenttia:

  1. Heissulivei! Kiertopalakintoo pukkaa! :) http://blogit.savonsanomat.fi/kaanhisteluja/starlight-blogger-award/

    VastaaPoista