Kesäkuun lopussa päästiin jo hetkellisesti siihen pisteeseen, että olin käyttänyt termiä kaukosuhteilu. Ei kaukosuhde, vaan -suhteilu. Mitään seurustelua meidän (kauko)suhde ei vieläkään ollut, mutta halu olla yhdessä oli molemmilla niin kova, että pyristelimme epätoivoisesti yhteistä tulevaisuutta kohti, vaikka toteutus oli vielä täysin päiväunitasolla.
Pelkäsin, että Scottyn halu olla kanssani johtui pelkästään siitä, että hän oli onneton ja verrattain yksinäinen itärannikolla. Pelkäsin, että hän katuisi päätöstä jättää lupaavasti alkanut ura taakseen, jos tulisi Suomeen. Ihan eniten pelkäsin, että hän syyttäisi loistavan tulevaisuuden menettämisestä lopulta minua, jos kaikki ei menisikään kuin niissä päiväunissa. En pitänyt itsestäni - miksi Scottykaan siis pitäisi?
Toisaalta en itse voinut olla varma, olinko tulenpalavasti ihastunut oikeaan ihmiseen vai mielikuvista rakennettuun unelmaan.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Tiistai 26.6.2007 klo 01:26
Panokset pöytään
Sen miehen täytyy olla sekaisin. Se on kyllä nyt ihan tosissaan miettinyt tänne muuttamista, joten vanha kunnon Veikkaus on hieman pienentänyt kertoimiaan. Enää ei uhkarohkealla vedolla voisi voittaa niin paljoa rahaa kuin männäviikkoina. Hävitä voi edelleen.
Tänään se oli viettänyt työpäivänsä yrittäen keksiä aikoja, jolloin se olisi ollut turhautunut minuun, tai oltaisiin oltu riidoissa. Ei ollut muistanut yhtään kertaa. Eli se on unohtanut, nii. En tiedä, mitä oli vajaassa viikossa miehelle tapahtunut, mutta siellä oli langan päässä taas ihan erilainen S. Erittäin hämmentynyt, mutta positiivinen ja toiveikas. Ehkä se oli ehtinyt pohtia asioita.
Ollaan S:n kanssa molemmat aika realistisia tyyppejä, yritetään ainakin olla. Tai ainakin kyynisiä ja skeptisiä. Olipa miten vain, puhuttiin tänään siitä, miten kumpikaan ei tietenkään voi taata, että täällä kaikki sujuisi hyvin tai että olisimme aina onnellisia. Minulle on äärimmäisen tärkeää, ettei S heittäisi nykyistä elämäänsä hukkaan jonkun unelman takia, jota en voi välttämättä hänelle taata. Yrittää voin, mutta en taata. Omaa oloa helpottaa valtavasti se, ettei toinen odotakaan yhteiselon olevan automaattisesti ruusuilla tanssimista. Se ei edes vaadi sitä.
Oli meillä puhetta jo siitäkin, että opiskeluiden jälkeen voitaisiin palata Yhdysvaltoihin. Yhdessä. Uskomatonta, miten arkipäiväisesti puhutaan jo näin suurista asioista. Pitää edelleen muistaa, ettei mitään ole lyöty lukkoon, ja oletusarvo on edelleen se, ettei se tänne tule. Mutta (käytän muuten nykyisin aika paljon 'mutta'-sanaa): Meidän on kuitenkin suunniteltava sen tänne tuloa, meidän on otettava asioista selvää, kaikkien käytännönasioiden pitää olla kunnossa, jos se oikeasti päättää tänne tulla. Pelottaa.
Mihinhän sitä on taas itseään työntämässä? Ainakin petiin voisin itseni työntää, ei nimittäin olisi ollenkaan pöllömpi idea. Kylmässä maassa nukkumisen seurauksena sain jonkun taudin, oon 38 astetta kuuma. Aika hottis siis.
Keskiviikko 27.6.2007 klo 02:30
Kasvokkain
En ollut nähnyt S:ää pitkään aikaan, edes webbikamerassa. Tänään höpöteltiinkin sitten nelisen tuntia näköyhteyden kanssa, ja muistin taas hyvin elävästi, miksi en ole vieläkään ajanut tuota miestä sydämestäni pois. Yrittänyt kai olen, erittäin huonolla menestyksellä. Voeh. Kyllä webbikamera on hieno keksintö! Seuraavaksi voisi kehitellä sellaisen laitteen, jolla voisi fyysisesti päästä toisen lähelle netin välityksellä. No niin insinöörit, pankaas aivot raksuttaen.
Tänään se puhui isoista asioista ja tunteista, vakavista jutuista ja ajatuksista, käytti isoja sanojakin. Niin taisin tehdä minäkin. Se kertoi asioista, joiden olemassaolon olen kyllä huomannut ja tiennyt, mutta nyt se vasta puhui suunsa puhtaaksi. Sanoi olevansa pahoillaan niin monesta asiasta. Sillä oli vähän rankkaa. Olisi niin kovasti tehnyt mieli päästä halaamaan sitä ja sanoa, että kyllä kaikki järjestyy. Se sanoi, että joka ilta, kun se menee nukkumaan se huomaa haaveilevansa tulevaisuudesta. Minun kanssa, vaikka niin kaukana toisistamme ollaankin. Vaikka siellä on mm. Ty(tt)ökaveri, joka oli jo sanonut, ettei hän periaatteessa haluaisi olla S:lle pelkkä kaveri.
Ei koko puhelu nyt ihan pelkäksi herkistelyksi, lässyttämiseksi ja vakavamieliseksi touhuksi mennyt, ei se tuon ihmisen kanssa olisi edes mahdollista. Se oli löytänyt koneeltaan kuvia, joita se lähetteli minulle joululomalla. Ne ovat vähintäänkin hauskoja. Se kysyi, miksen ole laittanut niitä blogiini (siellä on vissiin yritetty vakoilla minua, onneksi se ei ymmärrä suomea). No, saamansa pitää:
Pyysin taannoin kuvaa sen uusista hiuksista. Tällaisen sain.
Nyt meillä on jo useampikin vaihtoehto yhteisen tulevaisuuden varalle. Hurjaa, mutta totta se taitaa olla. Jos sen opiskelut (joista se oli maininnut jo äidilleenkin) eivät onnistuisi täällä, se voisi kuulemma maksaa minun opiskelut siellä.
Mistähän sitä itsensä löytää vuoden, parin päästä?
Torstai 28.6.2007 klo 03:04
Työhakemus
Keksisittekö jonkin keinon, jolla voitaisiin olla mahdollisimman pian yhdessä? Samassa maassa, samassa paikassa. Epätoivoisimmatkin ideat kelpaavat. S:n mahdolliset opiskelut voisivat nimittäin alkaa täällä aikaisintaan tammikuussa, luultavasti vasta syyskuussa yliopistojen nettisivujen hakuaikataulujen mukaan. Minun täytyy valmistua kandiksi (ensi keväänä) ennen kuin voin lähteä täältä huitelemaan yhtään mihinkään.
Eikä me kestetä toista puolen vuoden, pahimmillaan vuoden kärvistelyä, ei ainakaan nyt. Parissa päivässä tuli niin suuri muutos tilanteeseen, että nyt on aivan järkyttävä hinku päästä toisen luo. Ollaan ihan kuin ennenkin. Olisihan noita lentokoneita, mutta toisaalta S:llä on edelleen työ, joka kieltää sitä olemasta missään tekemisissä minun kanssa. Sen luokse kylään meneminen olisi varmasti hieman sääntöjä vastaan. Se ei voi myöskään vielä lopettaa työtään, kas kun rahaakin tarvitsee.
Se luki tänään vanhoja sähköposteja minulle ääneen naureskellen. Ruokaa hakiessaan se oli puhunut puhelimessa vanhoista, ja uusistakin, asioista äitinsä ja siskonsa kanssa. Sisko oli jo lupautunut majoittamaan minut luokseen, äiti oli sanonut, että S oli varmaan ainoa, joka ei aikoinaan tajunnut tunteidensa syvyyttä minua kohtaan.
Jos yhtälöstä poistettaisiin välimatka, tai ainakin tuleva vuosi, meillähän olisi asiat aivan loistavasti. Tämä tuntuu hitaalta kidutukselta. Varsinkin nyt, kun ollaan taas näin läheisiä.
Niin, että ei kellään sattuisi olemaan tarvetta ahkeralle amerikkalaiselle työntekijälle, joka taitaa tietokoneet ja matematiikan?
Lauantai 30.6.2007 klo 18:09
Ihmisen ikävä toisen luo
Muistan taas, miksi kaukosuhteilu on raastavaa. Kun ei olla juteltu esimerkiksi vuorokauteen, pelkään heti (no jatkuvasti muutenkin), että se tulee järkiinsä. Toisaalta, eipä tässä itsekään juuri järkiinny, vaikka ei jatkuvassa kamera- ja kuulokeyhteydessä ollakaan. Pelottaa silti. Ehkä tarvitsen jatkuvaa muistutusta siitä, että sekin kärsii siellä. Oon aika sadisti. En tosin nauti siitä, että toinen murenee omien silmien edessä (näytöllä). Eilinen aamu oli rankka molemmille. Koska on ikävä.
Ikäväkin on taas erilaista. Voimakkaampaa. Raastavampaa. Kokonaisvaltaisempaa. Toiveikkaampaa. Tuskallisempaa. Jatkuvaa. Sietämätöntä. Halu päästä toisen luo on niin valtava, ettei sitä meinaa kestää. Kisu on ollut taas kovassa käytössä. Haluan sen tänne. Haluan sen tänne nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti