Perinneperjantai: Haisevat mustat sukat

Epäileväinen olo jatkui heinäkuun aloitellessa toista kokonaista viikkoa. Iltavuoroviikko mahdollisti vielä hullumman vuorokausirytmin, mutta onneksi mihinkään kaamosmasennukseen ei valoisina kesäöinä tarvinnut vaipua. Valmistin itseäni koko ajan henkisesti siihen, että Scotty päättää jättää Suomi- ja Anni-haaveet sikseen, mutta en uskaltanut tai edes halunnut olla itse kuoliniskun antaja.

Tuosta kahden vuoden päästä olimme naimisissa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 9.7.2007 klo 01:08

Kestääkö karpaasi?

On taas jotenkin todella inhottava olo. Ihan pelkän ikävän takia. Tiesin kyllä jo perjantaina, etten pääse juttelemaan sen kanssa enää tänä viikonloppuna, sen (ja minunkin) kaverit kun lähtevät vasta tänään pois, ja poikien pitää maksimoida hauskanpito siellä. Tuo seitsemän tunnin aikaero vaikeuttaa yhteydenpitoa sen verran, että aikatauluja on todella hankala sovittaa yhteen. Silti olen koko päivän elätellyt toiveita, että se ilmestyisi linjoille. Ja nyt masentaa.

Välillä huomaan ajattelevani, että olisi varmaan ollut molemmille parempi, jos S ei olisi alkanut puhua Suomeen tulosta, yhteisestä tulevaisuudesta ja sen semmoisista. Asioista tuli paljon monimutkaisempia, mahdollisesti myöhemmin myös kipeämpiä.

Mitä sitten tapahtuu, jos S päättää jäädä sinne? En voi tai jaksa käydä läpi väkisin erkaantumista enää neljännen kerran, mahdollinen seuraava eli kolmas kerta saa olla viimeinen. Ihan oman itseni takia. Ei sitä loputtomiin voi itseään kiusata, varsinkin kun muistaa erinomaisen hyvin, miten kivuliaita kaksi edellistä "ollaan pelkkiä ystäviä" -yritystä ovat olleet.

Negatiivisten ajatusten jälkeen tulee yleensä kirkas hetki, jolloin todella tajuan, miten paljon haluan S:n kanssa olla. Se on paljon se. Samalla kirkastumisen hetkellä huomaan ajattelevani, että on hyvä, että S alkoi herätellä toiveita yhteisestä tulevaisuudesta. Sitähän me halutaan. On ainakin yritettävä, vaikka tämä nyt kidutukselta tuntuukin. Ollaan se tavallaan meille velkaa. Kiusaan itseäni monesti vielä lisää katselemalla sen kuvia, lukemalla vanhoja sähköposteja ja keskusteluja, muistelemalla syksyisiä ja keväisiä yhteisiä aikoja ja niin edelleen. Se ei tietenkään lievitä ikävää ollenkaan, ja olo vain pahenee.

Pahinta kai tässä on tiedottomuus ja epävarmuus. Epävarmuus siitä, milloin pääsen sen kanssa juttelemaan. Epävarmuus tulevasta erityisesti. Tekisi mieli kiskoa ratkaisu S:stä ulos mahdollisimman pian, mutta tiedän, että silloin ratkaisu ei miellyttäisi minua. Joten odotan.

Onneksi välillä on todella onnellinen ja turvallinenkin olo siitä ihmisestä. Itse asiassa melkein aina, kun jutellaan. Varsinkin lentosuukottelujen ja ikävöivien viestien aikana/jälkeen.

Karpaasi kestää. Mutta kyllä tämä miestä syö.

Tiistai 10.7.2007 klo 02:22

Vihreäsilmäinen hirviötär

Hmm. Menin nukkumaan jo puolenyön jälkeen, heräsin noin kaksi sekuntia sen jälkeen kun S kirjautui sisään. Juteltiin sen kanssa äsken hätäisesti kymmenisen minuuttia. Sillä oli vaihteeksi kiire salille, arvaatte kai kenen kanssa. Se oli tosin ajatellut, että se lähtee huomenna töistä hieman aikaisemmin, jotta voidaan jutella rauhassa, joten annetaan kuntoilu sille anteeksi.

Tosin nyt iltavuoroviikolla olisin ihan hyvin voinut jutella sen kanssa saleilun jälkeenkin, mutta ei: Ty(tt)ökaveri haluaa katsoa jotain sarjaa. Gaaaah. Että S:n puhelimen soittoääni saakin minun ihokarvat nousemaan pystyyn ja verenpaineen kohoamaan! No, riittää siihen ihan pelkän Ty(tt)ökaverin nimen mainitseminenkin. Vaikka tiedän, kuka S:n sydämessä on ykköspaikalla. Vaikka kuvittelin, etten ole enää mitenkään hurjan mustasukkainen ihminen. Ottaisin mieluusti haisevat mustat sukat pois jalasta, jos voisin heittää ne päin Ty(tt)ökaverin pläsiä. Oon niin herttainen. Ja mustasukkainen.

No mutta eihän puhelutuokio S:n kanssa voi täysin pyllystä olla. Se sanoi kertoneensa ajatuksistaan ja aikomuksistaan Kansasin kavereilleen, joiden kanssa minäkin juomapelailin viikonloppuna. Toinen heistä ei tekisi ikinä mitään tytön takia (ei for eikä because of), toinen oli ollut ymmärtäväisempi. S oli sanonut jälkimmäiselle, että hän odottaa jotain merkkiä suuntaan tai toiseen, että tietäisi, mitä hänen kannattaa tehdä. Perjantaisen pelisession jälkeen kaveri oli sanonut, että eiköhän se merkki ollut siinä.

Sitten pirahtikin jo tuo edellä mainittu soittoääni soimaan. Ennen lähtöään S kuitenkin kiitti minua vielä perjantaista ja poikien härskin huumorin kestämisestä. Ja sanoi, että on ikävä.

Silti jäi jotenkin outo olo puhelun jälkeen. Vihreäsilmäinen olo ainakin. Asiaa ei taas varmaan auttanut sekään, että mietin koko päivän (illan) töissä, ettei se tänne nyt voi mitenkään tulla. Keksin ihan itse aina syitä, ihan vain että itsellä olisi mukava ja helppo olo. Joten jos S tarvitsee vakuuttelua suuntaan tai toiseen, niin täältä pesee, mulla on jo pitkä lista valmiina syitä ja seurauksia. Tai ei pese. Tämän on oltava sen päätös. Valmistaudun kuitenkin siihen päivään, jolloin se (mahdollisesti) sanoo, ettei tulekaan tänne.

Mutta silti olen todella varma, että haluan olla sen ihmisen kanssa. Kuten tänään sanoinkin ihanalle ja rakkaalle ystävälle; pidän itsestäni vähän enemmän kun olen S:n kanssa. S:stä pidän vielä silti paljon, paljon enemmän.

Nyt on semmoinen olo, että olisin vasta herännyt päikkäreiltä. Mitähän keksisi? Jos katsoisi pari Alfred J. Kwakia. Alfred ajaa pois hirviöt, silmienväriin katsomatta.

Keskiviikko 11.7.2007 klo 04:06

Todennäköisyyksistä

Pelkäsin taas koko päivän (illan) töissä tulevaa puhelua S:n kanssa. Peruspessimisti. Turhaan pelkäsin. Olihan herkkää. Sillä oli ollut vähän huono päivä töissä. Huono puoli vuotta. Kuuntelin, kun se puhui. Se puhui, puhui, puhui oikein kunnolla. Ja sitten se kiitti minua. Olin kuulemma saanut sen paremmalle tuulelle. En tiedä, mitä muka tein auttaakseni sitä. Tunsin oloni niin voimattomaksi, kun en päässyt halaamaan. Sitä se olisi tarvinnut. Jotain kuitenkin tein oikein, kun se oikein monta kertaa kiitti.

Se sanoi, että teen sen ihan liian onnelliseksi. Sen takia sillä on ollut vaikeuksia sopeutua työpaikkaansa, asuinpaikkaansa, kaikkeen. Koko kevät ollaan itketty toistemme perään, minä ehkä avoimemmin (ainakin täällä, S:lle en ole heikkouttani niinkään rehellisesti myöntänyt). Se tuntee tarvitsevansa minua. On kai turha sanoakaan, että tunne on molemminpuolinen.

Seitsemänkymmentä prosenttia ajasta se on kuulemma seitsemänkymmentäprosenttisen varma, että se tulee tänne. Kolmekymmentä prosenttia ajasta se on sitten kuitenkin sataprosenttisen varma, ettei ole järkeä lähteä. Onhan minullakin epäilykseni. Tänään uskalsin puhua niistä S:lle ensimmäistä kertaa. Välitän siitä ihmisestä nimittäin sen verran paljon, että minun on oltava rehellinen. En voi olla niin itsekäs, että houkuttelisin sen tänne väen vängällä ihan vain katsoakseni, toimiiko tämä. Sen, ja minun, on oltava satavarmoja, että sen tänne tulo (tai minun sinne meno) on oikea ratkaisu molemmille. Mieluummin vielä sitäkin varmempia.

Onhan tuo seitsemänkymmentä prosenttia paljon parempi todennäköisyys kuin taannoin antamani yksi prosentti. Se haluaa tulla tänne. Se haluaa olla minun kanssa. Kansasin kaveri oli sanonut perjantaisen pelailun jälkeen, että jos tämä tuntuu oikealta, niin antaa mennä vain.

Jos. Pieni sana. Suurensuuri merkitys.

Edit: Omista pitkän matematiikan ajoista on jo pitkä aika, pidempi kuin itse matematiikka, mutta silti tänään töissä mietin, ettei S:n tänne tulemisen todennäköisyys todellakaan ole seitsemänkymmentä prosenttia. Se on vähemmän. Veikkaan 49 prosenttia, kun en laskukaavojakaan enää muista. Pitkämatikkalaisena osaan kuitenkin laskea ja päätellä sen verran, että se on edelleen parempi kuin tuo yksi prosentti. Paljon parempi.