Salaisuudenverho alkoi lepatella kesätuulessa, kun Scotty oli koko ajan enemmän ja enemmän vakavissaan Suomeen muuton suhteen. Olin siitä onnellinen, mutta olin myös samalla aivan uskomattoman mustasukkainen, koska Scotty vietti niin paljon aikaa tietyn naisihmisen, joka nyt sattui olemaan oikeastaan hänen ainoa kaverinsa, kanssa.
Olimme molemmat tuolloin nykytilanteeseen verrattuna tietysti paljon nuorempia, mutta myös tietyllä tapaa rikkinäisiä. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin - olemme tehneet toisistamme ehjät. Sekin oli tosin pitkä prosessi, eikä ollut päässyt kesäkuussa 2007 edes vielä alkuun. Päinvastoin.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Maanantai 18.6.2007 klo 00:58
Myrskyn jälkeen
Miten tämä tämmöiseksi meni? Miten voidaan puhua yhteisestä tulevaisuudesta, vaikka ei olla edes yhdessä? Viimeiset päivät ovat olleet todella outoja. On naurettu, hymyilty, kiristelty hampaita, mutristeltu suuta, oltu toiveikkaita ja toivottomia, onnellisia ja onnettomia.
Eilen meinasi olla ilmassa pientä kriisinpoikasta. Mainitaan nyt vaikka taikasana Ty(tt)ökaveri, se riittänee. Olin vierailulla kaverin luona, kun musta pilvi hiipi ylle, ja piti soittaa S:lle ihan kännykkään. Juteltiin siinä sitten tovi mesessä, yritettiin selvittää asiaa.
Tänään puhuttiin ja selviteltiin sitten lisää. En nyt todellakaan jaksa enkä voi mennä yksityiskohtiin, mutta aika kipeistäkin asioista keskusteltiin, puolin ja toisin. Rauhallisesti ja asiallisesti, tosin. Selitettiin toisillemme, miksi tämä tilanne on vaikea ja ahdistava (se joutuu elämään valheessa, edelleen, eikä se voi puhua kenellekään tunteistaan minua kohtaan, kun minä taasen joudun seuraamaan vierestä sen ja Ty(tt)ökaverin läheisiä välejä ja märehtimään täällä omaa surkeuttani voimatta asialle mitään). S turhaantui tapansa mukaan keskustelun pitkittyessä, ja minä turhaannuin siitä, että se turhaantui. Se ei ole hyvä käymään tällaisia keskusteluja, ja se ahdistuu siitä. Minä taas tarvitsen selvyyden asioihin, jotten analysoisi turhaan ja väärin, ja se onnistuu vain keskustelemalla.
Välillä tuntuu, että ollaan niin erilaisia ihmisiä, ettei yhteiselosta tulisi mitään. Toisaalta sitten muistan "yhteiselomme" Emporiassa, eikä meillä mitään ongelmia ollut. Eihän reilun kuukauden toisen luona loisimisesta saa mitenkään oikeaa kuvaa siitä, mitä yhdessä asuminen ja eläminen oikeasti olisi, mutta jotain osviittaa nyt kuitenkin. Ja meillä oli oikein mukavaa. Vähintäänkin. Oli ehkä jotain parasta käpertyä sen kainaloon tai hassutella yhdessä piirrettyjen pyöriessä taustalla. Mutta miksipä en voisi saada tuommoista jonkun toisenkin kanssa? Jonkun, joka ei joutuisi luopumaan mistään minun vuoksi. Jonkun, joka olisi samalta mantereelta noin nyt ainakin aluksi. Toisaalta se mies on tehnyt minut onnelliseksi. Silloin joskus, välillä vieläkin.
Alkukangistelun jälkeen päädyttiin taas naureskelemaan ja jutustelemaan mukavia. Reiluksi neljäksi tunniksi. S oli eilen jopa puhunut Ty(tt)ökaverille mahdollisuudesta tulla Suomeen opiskelemaan. Että on se sitten vissiin aika tosissaan asiaa miettinyt. Ty(tt)ökaveri oli sanonut, että siitä vaan, kyllä hän ainakin lähtisi. Se pyysi minua lupaamaan kaksi asiaa, jos hän tulee tänne: Minun pitää pysyä kuumana aina (auttaisi asiaa, jos olisin nyt jo hottis) ja minun pitää välittää hänestä välittämättä siitä, miltä hän näyttää. Reilu peli, eikö? Puhui se semmoisestakin, että jos hän Suomeen tulisi, ei hänellä olisi välttämättä enää mitään syytä palata Yhdysvaltoihin pysyvästi takaisin. Hui.
En tiedä. En tiedä, mitä haluan, mikä olisi parasta. Tai tiedän, mitä haluan, mutta tiedän myös, että se on todella epätodennäköistä. Tiedän senkin, että jos jatketaan itsemme kiusaamista tällä monen asian kohdalta erittäin epäselvällä ja koko ajan pitkittyvällä tilanteella, meistä tulee katkeria, eikä todellakaan voida enää olla ystäviä. Minusta tuntuu, että alan olla jo nyt aika katkera akka. Tiedän tavallaan senkin, mikä olisi parasta. Se, että pääsisimme toisistamme yli. Silloin ei tarvitsisi asioida suurlähetystöjen kanssa eikä käydä paperisotaa eikä tuntea paineita siitä, että se olisi luopunut unelmatulevaisuudestaan minun takia.
Toisaalta tuo "paras" vaihtoehto tarkoittaisi sitä, etten enää voisi käpertyä nimenomaan S:n kainaloon tai hassutella piirrettyjen pyöriessä taustalla.
Tiistai 19.6.2007 01:56
Jänistää, ei jänistä, jänistää, ei jänistä
Töissä oli taas aikaa miettiä, vaikka vähän hektistä touhu olikin. Metallikappaleet lensivät välillä kädestä, liekö syynä ollut huolimattomuus vai muissa maailmoissa (mantereilla) elely, mutta onneksi pieniltäkin vahingoilta vältyttiin.
Tänään ollaan sitten vaihteeksi eletty epäileväistä vaihetta. Jänistyspäivät. Mitä, jos minä en riittäisikään sille? Olisiko tämä oikeasti hyvä ja järkevä ratkaisu pidemmän päälle? Jne. Noh, kaipa se on aika varma minun riittävyydestä, jos se kerran tänne muuttoa edes suunnittelee. Ja järkihän on kadonnut molemmilta aikoja sitten. Notta turhaa spekulointia, taas kerran. Vieläpä asian suhteen, joka on itsekin vielä täysin spekuloinnin tasolla.
Se tuli kotiin tuossa puoli kahdentoista maissa, eli puoli viiden tienoilla omaa aikaansa. Se sanoi, että on kiire, pikapikapuhelu edessä. Se oli miettinyt koko päivän töissä kysymyksiä, joihin se tarvitsee selvyyden ja joihin se myös tarvitsee minun apua. Suurin osa liittyi käytännönasioiden, kuten maksujen ja paperisodan selvittelyyn, mutta olipa sillä minullekin kysymyksiä, kuten olisinko valmis vaihtamaan paikkakuntaa ja yliopistoa sen takia. Ehkä minulta nyt paikkakunnanvaihto onnistuisi, jos se vaihtaisi mannerta. Aika tasan menisi, minun mielestä.
Selvittelin sitten oleskelulupa- ja opiskeluasioita. Se olisi voinut kyllä periaatteessa selvitellä nuo jutut itsekin, mutta en antanut sen seikan häiritä itseäni. En antanut senkään häiritä, että se jätti minut tutkimaan nettisivuja yksin, koska sillä oli kiire uima-altaalle Ty(tt)ökaverin kanssa.
En oikein vieläkään ymmärrä, että se taitaa olla melko tosissaan tämän jutun kanssa. Se puhui opintojen aloittamisesta jo ensi tammikuussa, nopealla aikataululla tässä oltaisiin etenemässä. Melkein alkoi pelottaa tuon puhelun jälkeen. Mitä jos tämä toteutuu? Välillä hymyilyttää, välillä hirvittää. Välillä pitää myös muistaa elää tässä hetkessä eikä tulevaisuudessa, joka ei välttämättä koskaan toteudu. Oman pääkopan kannalta on äärimmäisen tärkeää, etten innostu liikaa, jotten sitten täysin romahda, jos tämä ei toteudukaan.
Noh, jos tämä "suunnitelma" karahtaa kiville, niin onneksi tänään keksittiin jo äidin kanssa minulle ihan supisuomalainen sulhanen. Sulhanen ei vain itse vielä tiedä asiasta, eikä sen tarvitsekaan tietää. Lähetän sille sitten joskus vaikka hääkutsun postissa.
On hyvä olla varasuunnitelmia.
Keskiviikko 20.6.2007 klo 03:45
Raum o ain Raum
Nyt on lippu Raumanmeren juhannukseen takataskussa. Huomenna pitää enää pakata teltta ja makuupussi, ja matka voi alkaa. Kiva päästä nollamaan pää ja nolaamaan itsensä. Tulee tarpeeseen.
Mitäpä olisi merkintä ilman parisuhdekuvioita tässä nykyisin niin maailmanpoliittisessa ja yhteiskunnallisesti kriittisessä asiablogissa. Tänään risteytettiin sukset S:n kanssa, kun hän lähti taas mieluummin Ty(tt)ökaverin kanssa punttisaleilemaan, kuin jäi minun kanssa jutustelemaan. Olen sentäs lähdössä netin ulottumattomiin koko loppuviikoksi! S sanoi, että minulla on pari minuuttia aikaa vannoa kuolematonta rakkauttani sitä kohtaan (ei muuten olla koskaan oikeasti puhuttu rakkaudesta, vaikka kommenttiboksissakin niin voimakas tunne monesti mainitaankin), mutta taisipa tulla vannottua jotain ihan muuta kuin rakkautta.
Lähetin sille puhelun jälkeen piiiiitkän sähköpostin, jossa selitin näkemyksiäni ja omaa tilannetta, hänellä kun ei ollut tänään aikaa kuunnella. Se ilmestyi kotiin tuossa hetki sitten ja lupasi vastata eeppiseen romaaniini illan aikana. Se jutteli minulle taas mukavia. Voi että se tietää, mistä naruista vetää. Olin jo kummiskin lähettänyt vuodatukseni hänelle, ja hyvä niin. Kyllä nuo asiat pitää saada purettua muuallekin kuin tänne. Ihan S:n luettavaksi ja ymmärrettäväksikin.
Olin onneksi jo hieman leppynyt ennen kuin aloin rustailemaan mailia, siitä menee ehkä kiitos eräälle mesekeskustelulle. Oli hyvä vähän purkaa sydäntä, ehkä puolin ja toisin. Kirjoittaessa lepyin vielä lisää, enkä lähetysvaiheessa ollut enää ollenkaan möksis. Jätinpä viestiin silti tietoisesti aika piikikkäitäkin kommentteja. Kyllä sen on ne kestettävä, rakentavaa kritiikkiä ne kummiskin ovat ainakin olevinaan. Nämä taistelut on nyt käytävä paljain nyrkein eikä mitkään silkkihansikkaat kädessä. Meidän on oltava täysin varmoja, että molemmat haluavat olla yhdessä siinä vaiheessa, kun (jos) muutto tulee ajankohtaiseksi (S puhui joulukuusta). Parempi puhua suu puhtaaksi nyt kuin sitten, kun (jos) lentoliput on tilattu.
Vet inte. Toivottavasti RMJ:n jäljiltä pääkoppa olisi hieman paremmassa järjestyksessä. Jotenkin epäilen sitä.
Kellonajasta voi päätellä sen, että tonttu ei oikein saa unta. Tai sai, mutta heräsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti