Perinneperjantai: Kaksoiselämää

Pikakelausta heinäkuun lopulle. Pidimme molemmat itsemme kiireisinä töiden ja sosiaalisen elämän puolesta. Minä vietin suomalaista kesää festareilla, risteilyillä ja urheilukatsomoissa, kun Scotty taas reissasi DC:ssä ja New Yorkissa ja viihdytti Kansasista saapuneita vieraitaan. Vanhoista kirjoituksista kuitenkin käy aika selväksi, että vaikka jalat viipottivat Olusilla, pää ja erityisesti sydän olivat jossain ihan muualla.

Jos olisin lukenut noita juttuja ulkopuolisen silmin, olisin saattanut kokea pakottavaa tarvetta käydä kommentoimassa tytönhupakolle, että unohtaa vain amerikkalaisen häntäheikin. Ihme, etten sellaisia kommentteja saanut - päinvastoin - sain paljon kannustavia viestejä, vertaistukea ja jopa blogituttavuuksia, jotka ovat kantaneet tänne saakka.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Sunnuntai 15.7.2007 klo 22:00

Kolme kovaa kuukautta

Eipä olisi kolme kuukautta sitten uskonut, että nyt oltaisiin tässä tilanteessa. Siitähän on tasan kolme kuukautta, kun olen viimeksi päässyt halamaan S:ää. S kertoi minulle vähän aikaa sitten, että viime tapaamisemme oli oikeasti ollut tarkoitus olla viimeinen tapaamisemme. Viimeinen kerta, kun puhutaan. Sen sijaan se toikin minulle kaulakorun ja toiveita yhteisestä tulevaisuudesta.

Ty(tt)ökaverikin oli kehottanut S:ää olemaan puhumatta minulle. Kokonaan. S oli sanonut, ettei hän todellakaan pysty siihen. Ei se edes yritä. Ollaan oltu tämän vuorokauden puolella vaatimattomat 12 tuntia webbikamerayhteydessä, vuoroin ja vuorotellen nukkuen, vuoroin jutellen. Eiköhän se kohta taas soita. Yöllä, Oluset-reissun jälkeen, juttelin S:n äidinkin kanssa. En nyt ihan sanasta sanaan muista, mitä sanoin, mutta toivottavasti en hölissyt mitään äärimmäisen tyhmää.

Kolme kuukautta sitten olin rikki. Olin turta. Olin epätoivoinen. Olin kaikkea muuta kuin onnellinen. Tänään katselin, kun S nukkui. Ja hymyilin. Toisaalta kaipuu toisen luo on niin uskomaton, että vähän sattuukin. Aika paljonkin, välillä. Pelottaa, ahdistaa. Itkettääkin. Ja sitten välillä olen hymy niin sanotusti berberissä.

Mikähän tilanne on tästä kolmen kuukauden päästä? Eipä voi tietää. Sen verran tulevaisuudesta kuitenkin tiedän, että huomenna lähden Tallinnaan.

Torstai 19.7.2007 klo 05:00

Ei eipäilyksen häivääkään

Kellohan on jo myöhä, mutta kerrottakoon sen verran, että nyt hävisi kaikki, ainakin melkein kaikki epäilykset mielestä. Juttelin justiinsa S:n ja sen siskon (ja siskon kihlatun) kanssa. Sain kutsun maaliskuisiin häihin. Sanoin, että olisi mahtavaa päästä juhlimaan. Jos se olisi sallittua, siis. S sanoi, että minähän saatan asua hänen luonaan jo siinä vaiheessa. Epäilystenhävittäjä numero 1.

Ja se oli yrittänyt lähettää minulle tekstiviestiä, jossa se pyysi anteeksi sitä, ettei soittanut enää sunnuntaina takaisin. (Epäilystenhävittäjä numero 2.) En vain koskaan saanut viestiä. Se oli tänäänkin kiirehtinyt kotiin vieraidensa kanssa, että pääsee juttelemaan minulle. S:n sisko sanoikin, että hän lensi 1000 mailia ihan vain sen takia, että pääsee juttelemaan minulle.

Yhteenveto: nyt kyllä hiljeni tuo epäileväinen Erkki tuolla minun päässä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun S:n sisko kertoi S:n ikävöivän minua, ja sitten S ihan itse kertoi oikein yleisön läsnäollessa, miten sillä on minua ikävä. (Epäilystenhävittäjä numerot 3-100.) Voi kun se Erkki pysyisikin hiljaa. Sitten olisin oikein tyytyväinen.

Nyt (takaisin) nukkumaan. Huomenna, tai no tänään, pitää jaksaa olla kahdeksan tuntia töissä ja ajella töiden jälkeen vielä katsomaan Puijolle superpesistä, kas kun vastustajajoukkueessa pelaa semmoinen mukava tuttu.

Maanantai 23.7.2007 klo 02:58

Itkisitkö onnesta

Olen hymyillyt paljon viime aikoina, vaikka ei olla edes juteltu S:n kanssa pariin päivään, miekkonen kun on ollut vähän reissuamassa siskonsa ja siskon kihlatun kanssa. Silti ne keskustelut, joita olen käynyt sen kanssa ja joita se on käynyt ystäväni kanssa männäviikolla, sekä sähköposti, jonka se lähetti minulle, ovat pitäneet mielen positiivisena ja iloisena. Joskin ikävöivänä ja muista asioista etäisenä.

Pääsin eilen vaihtamaan kuulumisia vanhan tuttavan ja ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt reiluun puoleen vuoteen. Kyllä siinä melkein silmäkulmat kostuivat molemmilta, kun kertasin menneiden kuukausien tapahtumia. Tapahtumia, joista en ole tännekään kirjoittanut mitään. En minä nyt sentäs ihan niin lörppä ole, että kaikki salaisuuteni julkiseen levitykseen laittaisin.

Välillä tulee itsellekin ihan epäuskoinen olo, kun juttelee asiasta kavereille. Olen kuullut useasti kommentit "Tämä on ihan kuin jostain roskaromaanista!" tai "Ihan kuin jostain elokuvasta!". Niinhän se vähän on, kun tarkemmin miettii. Arkea tämä meille kuitenkin on. Kivuliasta ja omituista sellaista, tosin. Olisikin välillä mukava pystyä seuraamaan sivusta tapahtumia, edes hetken verran. Ainakin silloin synkkinä hetkinä, kun kaikki toivo tuntuu kadonneen. Niitä toiveikkaita ja onnellisia hetkiä en vaihtaisi mihinkään. En mihinkään. Silloin olen elossa.

Haluaisin helpottaa S:n taakkaa. Se tuntee vieläkin syyllisyyttä siitä, että se on aiheuttanut minulle pahaa mieltä. Se kantaa tilanteessa suurimman taakan harteillaan, eikä se voi oikein puhua tästä kenellekään muulle kuin minulle, ja hyvin valikoivasti perheelleen ja muutamille kavereilleen. Siitä ei ole edes pitkä aika, kun se sanoi minulle, että joka kerta töihin mennessään se muistaa, mistä se on luopunut ja mitä se on voinut vaarantaa ikuisiksi ajoiksi. Se sanoi ajattelevansa minua jatkuvasti, eikä se ole aina kivutonta. Tiedän tunteen. Ikävä on joskus aika ikävä asia.

Ajattelen S:ää ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla. Huomaan katselevani sen kuvia vähän väliä, hymyilen surullista tai iloista hymyä sen hetkisestä olotilasta riippuen. Keskellä yötäkin herään monesti tarkistamaan, onko S ilmoitellut itsestään mitään. Yritän elää muuta elämää, elänkin, mutta en oikein osaa ajatella muuta kuin mahdollista yhteistä elämää S:n kanssa. Tai sitten niitä onnellisia, yhteisiä, jo menneitä aikoja. None the less, S pyörii mielessä 24/7, vaihtelevalla tehokkuudella.

Ja tuolla rapakon takana se toinen tekee ja kokee samoin. Tiedän ja tunnen sen. Se on sanonut niin.

Maanantai 30.7.2007 klo 01:50

Aattelepa ite

Kaksoiselämä on hankalaa. Fyysisesti elän tässä hetkessä, tässä paikassa. Mieli liitelee jossain aivan muualla, menneessä tai tulevassa. Fyysisesti olen ehtinyt tekemään tämän kesän aikana vaikka mitä, mieli on taas jumittunut jonnekin kuukausien taa ja tähyilee tulevaa. Välillä mieli on maassa, välillä taivaissa.

Nyt se on vähän maan ja taivaan välillä. En oikein tiedä. Ajatukset sinkoilevat ristiin rastiin, välillä tuudittaen minut luottavaiseen uneen, välillä ne sitten taas saavat minut näkemään hyvin todentuntuisia painajaisia. Eivätkä nuo unet ja painajaiset rajoitu siihen, kun nukun. E-hei. Päivälläkin huomaan joskus hymyileväni ääliömäisesti tai synkisteleväni toivottomana zombina. Olen muissa maailmoissa.

S tulee huomenna kotiin viikonloppureissustaan. Edellinen keskustelukerta (keskiviikkona) loppui vähän ikävissä merkeissä, ja sen jälkeen onkin ollut tyhmä olo. Soittaisin kännykkään, mutta se maksaa miljoonia, miljoonia. Soittaisin kännykkään, mutta Ty(tt)ökaveri olisi luultavasti parin metrin säteellä S:stä, emmekä voisi puhua kunnolla. Jos ollenkaan.

Onneksi sain torstaina S:ltä sähköpostin, jossa se pyysi anteeksi käytöstään, jolla se kyllä kieltämättä hieman satutti ja loukkasi minua. Se kirjoitteli pelkästään rohkaisevia juttuja, mutta silti yritän väkisinkin lukea rivien välistä jotain ihan muuta. Yritys on ehkä tuottanut tulostakin, sillä oikeasti pelkään huomista pitkää juttutuokiota, jonka S "sopi" sähköpostissaan.

Välillä haluan juosta karkuun. Pelkään satuttavani itseni todella pahasti, jos (ja kun) roikun kiinni tulevaisuudessa, joka ilkkuu minulle mahtavuudellaan, mutta on sen verran kaukana, etten saa siitä kiinni kuin sormenpäillä. Olen nyt elellyt reippaan puoli vuotta rikkinäisenä ihmisenä, pitäen kynsin, hampain kiinni yhteisestä tulevaisuudesta, vaikka välillä se näyttikin täysin mahdottomalta. Missään vaiheessa en ole saanut koottua itseäni kunnolla, ja jotta voisin olla taas kokonainen, S:n pitää joko korjata minut tai sitten rikkoa kokonaan, jolloin voin tavallaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Se päättää.

Tietenkin voisin itse päättää ja jättää leikin kesken. Silloin rikkoisin itse itseni, enkä voisi syyttää tilanteesta ketään muuta. Eipä sillä, minulla ei ole tällä hetkellä tarpeeksi voimia tehdä niin. Eikä halua, ei varsinkaan halua.

Joten katsellaan nyt taas. Huominen selkeyttää tilannetta varmasti, suuntaan tai toiseen. S:llä on ollut nyt aikaa miettiä, ainakin sitä se toivoi. Miksi tuo miettiminen muuten kuulostaa aina niin uhkaavalta? Silloinkin, kun toinen oikein kirjoittaa, ettei tarvitse pelätä, hän ei tee mitään hulluja päätöksiä. Silloinkin, kun se kirjoittaa, että sen pää on mennyt sekaisin minusta hyvällä tavalla. Silloinkin, kun se kirjoittaa välittävänsä minusta ja ikävöivänsä minua.

Ehkä minua pelottaa, että se tulee järkiinsä liiasta miettimisestä. Itsehän olen elävä esimerkki siitä, miten miettiminen järkevöittää.