Juhannushäät St. Louisissa

Olimme viime viikonloppuna ihan oikeissa juhannushäissä, kun Scottyn serkku meni naimisiin. Itse hääpari ei ehkä ollut päivämäärää valitessaan (tai edelleenkään) tietoinen siitä, että juhlisivat yhteisen sukunimen lisäksi yötöntä yötä. St. Louisissa tosin oli juhannuksenakin pimeää.

Scotty teki perjantaina puolikkaan työpäivän etänä, minkä jälkeen pakkasimme auton täyteen rattaita ja matkasänkyä ja juhlakamppeita. Meidän piti ehtiä puoli seitsemäksi harjoitusillallisille, ja yritimme varata tarpeeksi aikaa kaikenlaisille pysähdyksille, sillä edellisenä iltana ensimmäiset hallitut askeleensa ottaneen vauvan köyttäminen reiluksi neljäksi tunniksi autoon kuulosti vähintäänkin arveluttavalta ajatukselta. Matka alkoi kuitenkin rauhallisissa merkeissä, kun pienin matkustaja tuhisi päiväunia ja vähän isompi istui kuulokkeet ("ear gloves") korvilla ja katsoi elokuvaa.

Vähän ennen puoliväliä takapenkiltä kuitenkin kuului hälyttäviä ääniä. Toinen yritti rääkyä keuhkojaan pihalle, ja toinen halusi vessaan hetinyt. Onneksi I-70-valtatien varrella on hyvin pysähdyspaikkoja, ja kaikkien tarpeet saatiin täytettyä melko nopealla aikataululla. Matka jatkui.

Kurkottelin takapenkille niskat ja selkä vääränä vähän väliä, kun yritin viihdyttää hereillä ollutta vauvaa. Helpointa olisi varmaan ollut istua suosiolla naperoiden välissä, mutta menihän se noinkin. Pikkukaveri nukahti toisille päikkäreille, eikä häiriintynyt edes siskonsa aivan liian kovaäänisistä "Are we there yet?" -kysymyksistä, joista ensimmäinen kuultiin jo ennen omasta naapurustosta poispääsyä.

Pääsimme St. Louisiin sen verran ajoissa, että ehdimme käydä vaihtamassa hotellilla pikaisesti vaatteet, ennen kuin suuntasimme illalliselle. Tilaisuus oli terassilla, mistä olisin ollut normaalisti todella iloinen, mutta trooppinen lämpötila ja halailevat sukulaiset eivät olleet mikään mieluisin yhdistelmä. Iltaa varjosti huoli koruistani, jotka olevinaan pakkasin mukaan, mutta joita en löytänyt mistään. Yritin hokea itselleni, että niiden oli pakko olla joko kotona tai hotellihuoneessa, mutta sydän ei kuunnellut järkeä. Kyseessä olivat nimittäin Scottylta aikoinaan hyvästilahjaksi saamani korvakorut ja ensimmäisenä äitienpäivänäni (tai oikeastaan vähän sen jälkeen) saatu kaulakoru.

Onnistuin kuitenkin kuulemma pelastamaan Scottyn serkun tuoreehkon vaimon illan puhumalla hänelle äidinkieltään, venäjää. "Neva, sillat, kuinka ihanaa. Onko paikka vapaa? Olen sihteeri. Työskentelen firmassa nimeltä Elegant." Eipä menneet yläasteen opinnot hukkaan.

Läksimme lauantaiaamuna kävelylle, koska piti saada askeleet täyteen. Vieressä oli sopivasti iso puisto, Forest Park, joka oli Iitalle ja mukana olleille serkuilleen hieman pettymys, sillä se ei ollutkaan leikkipuisto. Onneksi ALS-kävelyn vuoksi paikalla ollut ja vettä ruiskutellut paloauto pelasti puistoseikkailun. Tytöt juoksentelivat jättimäisen ulkosuihkun alla niin pitkään, että olivat läpimärkiä.

Palasimme hotellille valmistautumaan vihkitilaisuutta varten puolen päivän maissa. Ihan oikeiden suihkujen jälkeen meidän miehet menivät edeltä aulabaariin tilaamaan vähän naposteltavaa (ja margaritat), jotta jaksaisimme istua napottaa nätisti kirkossa, ja minä jäin kampaamaan naamaa ja tytön hiuksia. Ovesta ei päästy ulos, ennen kuin jouduin särkemään mekkoaan riivatusti pois päältään repineen tytön sydämen. Hän halusi olla prinssi ja mennä prinsessan, eli morsiamen kanssa naimisiin, eivätkä prinssit tietenkään voi pitää mekkoja. Kyyneleet loppuivat vasta siihen, kun hän itse päätti mennä serkkunsa kanssa naimisiin. Mekko päällä.

Ehkä ajomatkaakin enemmän olimme pelänneet kirkossa hiljaa olemista kahden eläväisen lapsen kanssa. Tai pelänneet ja pelänneet. Kunnon katolilainen Scottyni hyppäsi vauvan ensimmäisestä inahduksesta ylös ja karkasi "hyssyttelemään" häntä seremonian ajaksi aulaan. Minä jäin Iitan kanssa katsomaan vihkimistä, ja kun ottaa huomioon sen, että lapsi oli edellisenä iltana kysynyt tädiltään, mikä rukous on, kaikki meni tosi hyvin. "She's so beautiful", Iita huokaisi yhdessä vaiheessa. Oikeassa oli. Hääpari oli todella näyttävä.

Virallisuuksien jälkeen kävimme kääntymässä hotellilla, ennen kuin suuntasimme itse bileisiin. Kahdet pikapäikkärit torkkunut vauva oli yllättävän hyväntuulinen ja kulki sylistä syliin aiheuttaen vauvakuumetta itse kenessäkin (ei minussa). Vieraat viihtyivät vauvasta vaariin, ja mekin jaksoimme olla juhlissa ihan loppuun eli yhteentoista asti. Kaikki oli viimeisen päälle tip top, tarjoilut olivat erinomaiset, ja mikä tärkeintä, hääpari näytti onnelliselta. Hääpari ja heidän kahdeksan morsiusneitoa ja kahdeksan sulhasmiestä.

Nuorin juhlavieras oli näin riemuissaan hääporukan esittäessä meille sisääntulotanssiaan.

Lapsillakin oli mukavaa, vaikka tästä kuvasta voisi kuvitella toisin...

Seuraavana aamuna etsimme vielä viimeisen kerran teillä tietämättömillä ollutta korurasiaa roskiksista ja sänkyjen alta, mutta eihän sitä löytynyt mistään. Luovuimme toivosta ja huoneesta ja suuntasimme Mississippijoen varteen tutustumaan St. Louisin kuuluisimpaan nähtävyyteen, The Gateway Archiin, jonka sisällä kävin hyperventiloimassa vuonna 2011. Kansallispuisto, jonka alueella kaari sijaitsee, oli revitty uudistamisprojektin vuoksi täysin auki, eikä kaaren alla olevaan museoon tai lahjatavarakauppaan päässyt ollenkaan. Kaaren päällekin menossa olleet ihmiset joutuivat odottamaan ulkona helteessä. Meitä ei lähes kahden tunnin jonotus kiinnostanut, vaan kävimme ottamassa pakolliset turistikuvat ja läksimme panimolle.

Voitteko kuvitella, että minä olen joskus ollut tuolla ylhäällä?
Ja tullut pyörtymättä alas?

4 Hands Brewing Co.

Preserved Lemon Gose. Hyvää oli!

Panimopyrähdyksen jälkeen piti käydä vielä kerran sukuloimassa, ennen kuin suuntasimme takaisin länteen. Lapsukaisemme olivat ilmeisesti käyttäytyneet melko hyvin, sillä Scottyn serkuksilla on kuulemma nyt kovat paineet sekä halu tuottaa yhtä mallikasta ja suloista jälkikasvua.

Suurin osa paluumatkasta meni ukkosrintaman läpi ajaen, mutta keli kirkastui juuri ennen Kansas Cityä. Horisontissa siintänyt kaupungin siluetti toi hymyn huulille, vaikka emme olleet olleet kovin kauaa pois. Nappasimme matkalla hyvässä hoidossa olleet koiruudet mukaan, ja kotona olimme ihan ihmisten aikaan. Viikonlopun kruunasi erinomainen Game of Thrones -finaali.

KC.

Ikävä oli tainnut olla molemminpuoleista.

Ja se korurasia? Sehän odotti minua kylpyhuoneessa lavuaarin vieressä. Ihan siinä, mihin sen olin jättänyt.